Bussissa ei ollut iltapäivällä juuri ketään. Yksi, kaksi mummoa ja joku toinen minun ikäiseni, opiskelija luultavasti. Katselen ikkunasta pilvistä taivasta ja mietin; "antaisitko anteeksi jos kuolisin huomenna?".
En mieti kysymystä kenellekään suunattuna, en siskolleni, äidilleni, ystävälleni tai entiselle psykolgilleni. Antaisiko kukaan heistä anteeksi?
Ipodistani soi Demi Lovaton kappale Lightweight. "I'm a lightweight, easy to fall, easy to break..."
Bussi pysähtyy pari pysäkkiä myöhemmin, poimien mukaansa yläasteaikaisen kiusaajani. Ei hän suoraan minun kiusaajani ollut, ainakaan aluksi, mutta ystäväni koulunkäynnin hän ja ystävänsä tekivät hirveäksi. Minä sain osan siitä paskasta, koska olin ystäväni tukena ja puolustin häntä.
"Tunnistiko hän minua?", mietin kun poika oli kävellyt ohitseni bussin perälle. Olen muuttunut parin vuoden takaisesta jonkin verran.
Minkäänlaista intoa ei minulla ollut jäädä miettimään, pitäisikö sanoa moi, kun hän jää yhden pysäkin minua aikaisemmin. "Mummo opetti, että jotkut ihmiset pitää jättää omaan arvoonsa", ajattelen.
Katselen nämä samat maisemat päivittäin. Ohitamme hautausmaan, jolla on hautakivi, jossa on sama sukunimi, kuin minulla. Muistan taas mitä olin miettimässä aikaisemmin. Päädyn ajatuksissani siihen, ettei Noora antaisi itselleen anteeksi, enkä halua tuottaa hänelle sitä tuskaa.
Tuo pari penkkiriviä takanani istuva poika antaisi anteeksi, kun ei edes välitä. En syytä häntä siitä, ihmiset eivät yleensä pidä toisista, jotka heittävät heitä koulun jälkeen kengällä päähän.
Ohitamme huoltoaseman, jonka kohdalla painan nappia. Neljä pysäkkiä oikeaa pysäkkiäni aikaisemmin. Kulutan ylimääräiset 48 kaloria.
Pääsen kotiin ja istun kirjoittamaan terveystiedon esseetä. TT2, esseen aiheena erilaisten syömishäiriöiden leviäminen nuorten keskuudessa. Saisin aiheesta monen sivun kirjoitelman, mutta silloin kuulostaisin liian asiantuntevalta ja pääsisin varmasti uudestaan terveystiedon opettajan ja terveydenhoitajan keskusteluun, tällä kertaa varmasti kerrottaisiin ryhmänohjaajalle, joka ottaisi yhteyttä vanhempiin. Päädyn kirjoittamaan parin artikkelin ja oppikirjan tietoon perustuen ja yritän välttää liikaa pikkutietoa mitä syömishäiriöisen päässä voisi liikkua. Tiedän varsin hyvin mitä siellä liikkuu, mutta jos haluan pitää asiat niinkuin ne ovat, pidän suuni kiinni. Saan esseen valmiiksi nopeammin kuin oletin.
Katseeni hairahtaa veitseen, kun käyn keittiössä. Viiltely halut kasvavat sekunneissa.
Huomaan kumminkin että kello on puoli 5, pitää vaihtaa vaatteet ja lähteä reeneihin. Anoreksia on voimakkaampi, kuin viilteleminen, johon olen jäänyt taas koukkuun. Antaisin itselleni anteeksi jos kuolisin huomenna.
.jpg)
.jpg)
