Hei, päätin postata tän heti, etten unohda:)
Kirjoitettu 23.5 2012 klo 0.48
Minua on sanottu
sisukkaaksi ja vahvaksi, siis että jos oikeasti haluan jotain, niin voin
saavuttaa sen, eikä tule välttämättä edes ongelmia... En kylläkään ole ihan
samaa mieltä. Melkein päinvastoin. Miten voin olla sisukas ja vahva, jos olen epäonnistunut
niin monta kertaa, vaikka tahto on ollutkin kova? Tunnustan, että jos oikeasti
haluan kätkeä tunteeni ja elää, kuin mitään pahaa ei olisikaan ja esittää
vahvaa onnistun siinä. Se on varmaan ainoa asia elämässäni, jossa olen
onnistunut. Kätkin ne ”väärät” tunteet, eli kivun, vihan, surun, hämmennyksen
jne. taidokkaasti yli 3 vuotta. En sitten tiedä mikä minuun meni, kun en enää
halunnut tunteitani padota. On hyvin mahdollista, että olin pitänyt niitä niin
kauan sisälläni ja niitä oli kasaantunut niin paljon, etten enää vaan pystynyt.
En ensiksi
uskaltanut kertoa kenellekään, koska ne olivat ”vanhoja juttuja”, eli asioita,
jotka olivat tapahtuneet aikoja sitten, ja joista en vain silloin puhunut
sanaakaan. Sitten kun kerroin sille psykologille, hän katsoi minua hetken ja
kysyi: ”Miksi vatvot noin vanhoja juttuja vieläkin? Unohda ne vain ja keskity
tähän hetkeen.” Voikun se olisikin noin helppoa. En todellakaan vatvoisi näitä
asioita, ellei niissä olisi jotain vatvomista.
Ei sitä voi vain
unohtaa sitä jäätävää hämmennystä, surua, vihaa ja kipua, kun kuulet omien
vanhempiesi haukkuvan toisiaan ties millä sanoilla ja mietit vieressä istuvaa
pikkusiskoasi ja haluaisit vain peittää hänen korvansa ja pelastaa hänet siltä
huudolta. Eikä asiaa helpottanut mitenkään se tosiasia, että tätä samaa menoa
oli ilta toisensa perään. Kunnes lopulta, niin monien rikkinäisten ja rakkaiden
tavaroiden (muun muassa isäni lempimuki, jonka hän itse heitti lattialle, niin,
että siitä on edelleen jälki lattiassa ja niin tyhmältä kuin kuulostaakin, niin
minun tekemäni magneetti, joka on edelleen rikkinäisenä jossain laatikossa) ja
pahojen sanojen ja syytösten jälkeen vanhemmat tyynen rauhallisesti aloittivat
keskustelun erosta meidän kanssamme. Tämäkin keskustelu päättyi siskoni itkuun,
minun raivariini, jota menin käsittelemään yksikseni ja niihin järjettömiin
syytöksiin kaiken maailman jutuista, joita isäni oli kehitellyt kännipäissään.
Tästä päädyttiin mummolle yöksi. Yö, jolloin en nukkunut minuuttiakaan. Vaikka
vihasin isääni sillä hetkellä, mietin koko yön sitä, että missä hän on, onko
hän kunnossa, lähtikö hän baariin, polttaako hän talomme. Viimeinen kysymys oli
kaikkein pahin ja yritin itselleni vakuuttaa, että hän rakastaa meitä liikaa
polttaakseen talomme. Silti pelkäsin. Ja vielä enemmän pelkäsin mennä
seuraavana päivänä kotiin. En onneksi muista tuosta päivästä muuta, kuin äitini
sanat isälleni: ”Oliko pakko? Sait lapsetkin itkemään!”. Ja tuo minun pitäisi
unohtaa noin vain, ilman, että pystyn sitä kenellekään sanomaan? Olin
kehityspsykologisesti vielä kaikkein pahimmassa vaiheessa tuollaiselle. Siksi
varmaan olen perheemme lapsista ainoa, jolla on traumat tuosta muutaman viikon
kestäneestä jaksosta ja sen jälkeisestä talon etsintä-rumbasta ja raha-asioista
tappelusta.
Entä pitäisikö
minun unohtaa kaikki ne huutelut, puheet, osoittelut ja
katsokaa-tuota-lihavaa-katseet ? Pitäisi unohtaa, mutta noinko että
ping-unohdettu? Ei sitä pysty unohtamaan, kun kuulet omalta äidiltäsi että
sinulla on hieman tuota painoa liikaa. Ei sitä voi unohtaa. Sitten kun veljesi
kertoo sen saman sinulle päivittäin. Tai kun saat koulussa nuo katseet ja
osoittelut osaksesi. Ei sitä voi unohtaa. Voin antaa anteeksi ja päästä sen
yli, mutten unohtaa.
Katselen henkarissa
roikkuvaa mekkoani. Se on kokoa 42.
Hävettää. Koko 42? Olin hei 14?! Voi
morjens. Pitäisi pienentää se kesän juhlia varten. Kuinkakohan monta senttiä
lähtee tuosta vyötärön kohdasta? Odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen
leikkelemään ja ompelemaan nuo sivuetu-saumat uudestaan! Siinä tulee sellainen
voittaja-fiilis. Olen nimittäin pienentänyt puolet vaatteistani (ne joita en
heittänyt menemään aivan liian isoina) ja joka kerta, kun vedät ihan mistä
saumasta tahansa sisään 4 cm tuntuu hyvältä. Ne ovat ainoita hetkiä, jolloin koen
onnistuneeni. Sitten kun luon katseeni alas, jalkoihini ja vatsaani, muistan
taas, miksi hyppään bussista aina 2 pysäkkiä aikaisemmin, kuin pitäisi. Ja
miksi reenaan päivittäin. Ja miksi pitää taas yrittää syödä vähemmän, vaikka
kuinka vatsa tai kuka tahansa huutaisi muuta.
Tänäänkin oli
reeneissä sellainen tunne, että kohta polvi sanoo itsensä irti, niin kuin se on
tehnyt sen seitsemäntoista (kertaa kymmenen) kertaa. Vedin silti reenit loppuun
asti, ja kyllä se pysyi ihan kiltisti paikallaan loppuun asti, ja vielä
kotimatkankin. Vaikka kyllä se ikuisesti rikkinäinen nivelside muistutti
itsestään koko reenin ajan. Joka kyykky-hypyssä ja askel-kyykyssä vihlaisi
inhottavasti ja tanssi biiseissäkin välillä sellaisina jäätävinä kipukohtauksina
tuli muistutus liian reenaamisen vaarallisuudesta. Vielä kotonakin vihloo
portaissa, joka askelmalla. Taitoin nilkkanikin tänään samoissa reeneissä.
Taitaa huomenna tulla mielenkiintoinen juokseminen kerrosten välillä koulussa.
Huomennakin on tietysti vielä reenit. Onneksi x on siellä, hän tietää, mitä
pitää tehdä jos huudan ja kaadun maahan. Ennenkin ollut paikalla kun olen
onnistunut saamaan jalan konkkaus-kuntoon. Ei olisi huomenna ensimmäinen, eikä
varmasti viimeinen kerta, kun istun avuttomana katselemassa muiden reenaamista."
PS. voin postata näitä vanhoja juttuja myöhemminkin, jos joku haluaa ja uskallan.
