"Mua kantaa vielä maa, en tarvii siihen koskaan sua"

Istun bussissa,

katselen ikkunassa juoksevia vesipisaroita.

Ensimmäinen koulupäivä kesäloman jälkeen,

hyvä ja huono päivä yhtä aikaa.

On hyvä päästä johonkin rytmiin,

saan rutiineja elämääni.

Mutta samalla epäilen vahvasti omaa jaksamistani.

Saatan romahtaa milloin tahansa.

Netissä lukkee, että miulla on 39 kurssia tänä vuonna,

en tiedä miten jaksoin viime vuonna edes 30ntä?

Sain sunnuntaina kuulla huonoja uutisia.

Tanssisalini lopettaa toimintansa.

En todellakaan halua jäädä ilman säännöllistä liikuntaa,

mutten halua mennä isoon kaupunkiin reeneihin.

Täällä meidän pikku kunnassamme kun ei ole mittään.

Miulta loppuu harrastukset kesken.

Ajotunnilla tein harjotusinssin.
En olis todellakaan päässy läpi.
Ei mitään toivoa.
Tän kuun lopussa olis oikea inssi.
Jos pääsen ens viikolla teoriakokeesta läpi.
Jos...

Miksen voi mennä vaan nukkumaan nyt?
Voisin herätä aikasin huomenna ja olla ajoissa ajotunnilla.
Kouluun meen vasta kahteentoista,
aamutunnit lintsaan ajotunnin takia.
Koulussa pitäisi sitten olla innokkaana ja aktiivisena,
heti valmiina opiskelemaan.
Miulla oli motivaatiota,
mut sit se kaikki hävis kuin sormien napsautuksella,
kun kuulin tanssisalin kohtalosta.

Haluan vain viiltää,

mutta kello on vasta kuusi.

Täytyy odottaa, että muut menevät nukkumaan.

Eli yritän sinnitellä vielä neljä tuntia...

Syömisetkin meni tänään aivan puihin.

Olin valmistautunut kouluruokailuun,

tai siis ainakin yritin.

Kotiin tullessani söin aivan liikaa,

joka sekoitti kaiken.

One step closer

Miulla oli tänään suurimmaksi osaksi hyvä päivä.
Heräsin joskus kymmenen aikaan, menin suihkuun ja iskä kysyi halusinko tehdä jotain. Sanoin, että olin sopinut meneväni kaverin kanssa shoppailemaan, sain kyydin kaupunkiin. Löysin vaatteita ja kahdet uudet kengät :) Syy miksi menimme, oli se että halusin uudet kengät illan kuvauksiin.
Kyllä, suostuin kameran eteen. Kaverini tarvitsi mallin kuvauksiin ja uskalsin luvata itseni, kun hän oli niin pitkään kysellyt.
Aloitimme kuvakset vähän ennen auringonlaskua läheisellä pellolla. Olin hermostunut aluksi, että näyttäisin lihavalta ja rumalta, onhan ystäväni kaunis, meidän pitäisi oikeasti olla toisinpäin kameran kanssa. Anyways, kaikki meni hyvin, enkä saanut mitään "älä ota kuvaa, kun oon jotain jotain jotain" kohtausta, jota meleki jopa odotin, kun ystäväni tietää. Loppujen lopuksi se oli ihan kivaa olla ulkona hänen kanssaan.
Sitten tulin kotiin. Täysin erilainen tarina. Veli sai taas kuulla kunniansa mistä lienee syystä, en jaksa enää kuunnella näitä keskusteluja. Pesin meikit pois ja astuin vaa´alle - 62.4 - edelleen. Olen ollut samassa painossa viime kesästä asti. Masennus ja koulustressi on ottanu niin suuren otteen, etten jaksa enää tehdä lihaskuntoliikkeitä iltaisin, kaadun vain sänkyyni ja nukahdan. En myöskään jaksa aina lähteä reeneihin. Ohjaaja on ihmetellyt miksi olen niin paljon poissa, ennen olin joka ikisissä reeneissä, oli ne minkälaisia tahansa tai minä päivänä tahansa. Olen aina keksinyt jonkin valheen ja sen päälle vilauttanut hyvin harjoitellun tekohymyn. "Ei syytä huoleen, miulla on kaikki ok"-vaikutelma.

old stuff, osa 2

Hei, päätin postata tän heti, etten unohda:)
Kirjoitettu 23.5 2012 klo 0.48

Minua on sanottu sisukkaaksi ja vahvaksi, siis että jos oikeasti haluan jotain, niin voin saavuttaa sen, eikä tule välttämättä edes ongelmia... En kylläkään ole ihan samaa mieltä. Melkein päinvastoin. Miten voin olla sisukas ja vahva, jos olen epäonnistunut niin monta kertaa, vaikka tahto on ollutkin kova? Tunnustan, että jos oikeasti haluan kätkeä tunteeni ja elää, kuin mitään pahaa ei olisikaan ja esittää vahvaa onnistun siinä. Se on varmaan ainoa asia elämässäni, jossa olen onnistunut. Kätkin ne ”väärät” tunteet, eli kivun, vihan, surun, hämmennyksen jne. taidokkaasti yli 3 vuotta. En sitten tiedä mikä minuun meni, kun en enää halunnut tunteitani padota. On hyvin mahdollista, että olin pitänyt niitä niin kauan sisälläni ja niitä oli kasaantunut niin paljon, etten enää vaan pystynyt.

En ensiksi uskaltanut kertoa kenellekään, koska ne olivat ”vanhoja juttuja”, eli asioita, jotka olivat tapahtuneet aikoja sitten, ja joista en vain silloin puhunut sanaakaan. Sitten kun kerroin sille psykologille, hän katsoi minua hetken ja kysyi: ”Miksi vatvot noin vanhoja juttuja vieläkin? Unohda ne vain ja keskity tähän hetkeen.” Voikun se olisikin noin helppoa. En todellakaan vatvoisi näitä asioita, ellei niissä olisi jotain vatvomista.

Ei sitä voi vain unohtaa sitä jäätävää hämmennystä, surua, vihaa ja kipua, kun kuulet omien vanhempiesi haukkuvan toisiaan ties millä sanoilla ja mietit vieressä istuvaa pikkusiskoasi ja haluaisit vain peittää hänen korvansa ja pelastaa hänet siltä huudolta. Eikä asiaa helpottanut mitenkään se tosiasia, että tätä samaa menoa oli ilta toisensa perään. Kunnes lopulta, niin monien rikkinäisten ja rakkaiden tavaroiden (muun muassa isäni lempimuki, jonka hän itse heitti lattialle, niin, että siitä on edelleen jälki lattiassa ja niin tyhmältä kuin kuulostaakin, niin minun tekemäni magneetti, joka on edelleen rikkinäisenä jossain laatikossa) ja pahojen sanojen ja syytösten jälkeen  vanhemmat tyynen rauhallisesti aloittivat keskustelun erosta meidän kanssamme. Tämäkin keskustelu päättyi siskoni itkuun, minun raivariini, jota menin käsittelemään yksikseni ja niihin järjettömiin syytöksiin kaiken maailman jutuista, joita isäni oli kehitellyt kännipäissään. Tästä päädyttiin mummolle yöksi. Yö, jolloin en nukkunut minuuttiakaan. Vaikka vihasin isääni sillä hetkellä, mietin koko yön sitä, että missä hän on, onko hän kunnossa, lähtikö hän baariin, polttaako hän talomme. Viimeinen kysymys oli kaikkein pahin ja yritin itselleni vakuuttaa, että hän rakastaa meitä liikaa polttaakseen talomme. Silti pelkäsin. Ja vielä enemmän pelkäsin mennä seuraavana päivänä kotiin. En onneksi muista tuosta päivästä muuta, kuin äitini sanat isälleni: ”Oliko pakko? Sait lapsetkin itkemään!”. Ja tuo minun pitäisi unohtaa noin vain, ilman, että pystyn sitä kenellekään sanomaan? Olin kehityspsykologisesti vielä kaikkein pahimmassa vaiheessa tuollaiselle. Siksi varmaan olen perheemme lapsista ainoa, jolla on traumat tuosta muutaman viikon kestäneestä jaksosta ja sen jälkeisestä talon etsintä-rumbasta ja raha-asioista tappelusta.

Entä pitäisikö minun unohtaa kaikki ne huutelut, puheet, osoittelut ja katsokaa-tuota-lihavaa-katseet ? Pitäisi unohtaa, mutta noinko että ping-unohdettu? Ei sitä pysty unohtamaan, kun kuulet omalta äidiltäsi että sinulla on hieman tuota painoa liikaa. Ei sitä voi unohtaa. Sitten kun veljesi kertoo sen saman sinulle päivittäin. Tai kun saat koulussa nuo katseet ja osoittelut osaksesi. Ei sitä voi unohtaa. Voin antaa anteeksi ja päästä sen yli, mutten unohtaa.

Katselen henkarissa roikkuvaa mekkoani. Se on kokoa  42. Hävettää. Koko 42? Olin hei 14?! Voi morjens. Pitäisi pienentää se kesän juhlia varten. Kuinkakohan monta senttiä lähtee tuosta vyötärön kohdasta? Odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen leikkelemään ja ompelemaan nuo sivuetu-saumat uudestaan! Siinä tulee sellainen voittaja-fiilis. Olen nimittäin pienentänyt puolet vaatteistani (ne joita en heittänyt menemään aivan liian isoina) ja joka kerta, kun vedät ihan mistä saumasta tahansa sisään 4 cm tuntuu hyvältä. Ne ovat ainoita hetkiä, jolloin koen onnistuneeni. Sitten kun luon katseeni alas, jalkoihini ja vatsaani, muistan taas, miksi hyppään bussista aina 2 pysäkkiä aikaisemmin, kuin pitäisi. Ja miksi reenaan päivittäin. Ja miksi pitää taas yrittää syödä vähemmän, vaikka kuinka vatsa tai kuka tahansa huutaisi muuta.

Tänäänkin oli reeneissä sellainen tunne, että kohta polvi sanoo itsensä irti, niin kuin se on tehnyt sen seitsemäntoista (kertaa kymmenen) kertaa. Vedin silti reenit loppuun asti, ja kyllä se pysyi ihan kiltisti paikallaan loppuun asti, ja vielä kotimatkankin. Vaikka kyllä se ikuisesti rikkinäinen nivelside muistutti itsestään koko reenin ajan. Joka kyykky-hypyssä ja askel-kyykyssä vihlaisi inhottavasti ja tanssi biiseissäkin välillä sellaisina jäätävinä kipukohtauksina tuli muistutus liian reenaamisen vaarallisuudesta. Vielä kotonakin vihloo portaissa, joka askelmalla. Taitoin nilkkanikin tänään samoissa reeneissä. Taitaa huomenna tulla mielenkiintoinen juokseminen kerrosten välillä koulussa. Huomennakin on tietysti vielä reenit. Onneksi x on siellä, hän tietää, mitä pitää tehdä jos huudan ja kaadun maahan. Ennenkin ollut paikalla kun olen onnistunut saamaan jalan konkkaus-kuntoon. Ei olisi huomenna ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun istun avuttomana katselemassa muiden reenaamista."

PS. voin postata näitä vanhoja juttuja myöhemminkin, jos joku haluaa ja uskallan.

En valita

Hei sinä, joka luet tätä. Tiedän, että blogini on lähes pelkästään sitä, että mie valitan millon mistäkin. Isosta vattastani, lihavista reisistäni, siitä etten edisty, millon mistäkin. Mutta on miun elämässä hyviäkin asioita ja ihan vaan vaihtelun vuoksi ajattelin listata muutaman, joista osa voi rikkoa "koodin" millainen on oikea anorektikko:)

Minulla on ihania, rakastavia ystäviä. He pysyvät rinnallani vaikka mikä tulisi, kyllä testattu on, he pysyivät rinnallani, kun olin aivan pohjalla ja kaukana hyvästä, oikeasta ystävästä. Mutta nyt osaan arvostaa heitä entistä enemmän ja tiedän, että kaksi heistä lukevat tätä (ehkä) ja toivon että he tietävät tämän. Aion olla parempi ystävä heille. I love you guys so much that there´s no words for that!<3

Minulla on usko tulevaisuuteen. Vaikken juuri nyt seurustele, uskon että vielä joku päivä löydän juuri sen miehen, joka on tarkoitettu minulle. Ja vaikkei mielialani juuri nyt ole edes polvenkorkeudella, uskon, että se vielä nousee, vielä joskus hymyilen aidosti ja nauran.

Nautin liikunnasta. Tiedän, että tämä rikkoo ainakin perus/"normaali-anorektikon kaavan, ellei jo heti ensimmäinen kohta tehnyt sitä. Vaikka pääni sisällä on laiskuuden iskiessä ääni, joka kertoo, että on mentävä, nautin tanssitunneistani JOKA IKINEN KERTA, kun menen sinne, mikä on aika usein. Rakastan liikuntaa, olen aina ollut urheilullinen, kokeiltu on jalkapallosta balettiin. Se on kuin terapiaa, kun antaa musiikin viedä ja osaa koreografiat. Joskus uppoudun niin paljon, että huomaan tunnin kaksi menneen ohi ja olen vain hymyillyt ja tanssinut. (lisäksi tunnin/tuntien jälkeen oikeasti tuntee tehneensä jotain!

Ajattelen joskus, että olen kaunis kasvoistani. Aina välillä katson peiliin ja hymyilen itselleni. 

Minulla on ihminen, jolle voin suoranaisesti "oksentaa kaikki ajatukseni" ystävääni lainatakseni. Jennille voin kertoa kaiken ilman, että hän syyllistää minua mistään tai pakottaa tekemään mitään liian nopeasti. Voin olla rehellinen, enkä yleensä pelkää sanoa asioita ääneen hänelle. Tietty ensimmäinen kerta, kun juttelin hänen kanssaan, olin aluksi hiljainen ja jännitin aivan järkyttävästi. En tiedä huomasiko hän, mutta tärisin koko ajan. Ja tietty kun ensimmäisen kerran kerroin itsemurha-ajatuksista, en aluksi halunnut sanoa ääneen mitä ajattelin. Mutta hän ymmärtää nykyään jo puolesta sanasta, koska tietää niin paljon. Hän ei myöskään antanut periksi ja todennut, että olisin toivoton tapaus. Mielestäni psyykkisissä sairauksissa ei saisi olla luokittelua/ sanaa "krooninen", itse ainakin vajoaisin niin pohjalle, että isoinkaan nosturi ei pääsisi niin alas. Se olisi kuin minulle sanottaisi, että "olet toivoton tapaus, mutta älä tapa itseäsi ja nähdään säännöllisesti koko loppuelämäsi ajan". Jenni on aina uskonut minuun ja siihen että vielä joskus esim. lopetan viiltelyn:) Toivon, ettei hän nyt suutu, mutta tykkään puhua hänelle, koska tunnen, että hän välittää eikä ole psykologian ammattilainen. Sanon tämän kaiken, koska se on HYVÄ asia. Kävin joskus psykologilla enkä voinut olla täysin rehellinen hänelle, koska tiesin etten ole yli 18 ja hän on liian ammattilainen ja osa "hoitohenkilökuntaa", eikä viiltelyni/syömiseni muuttunut mihinkään suuntaan tuona aikana. Tiedän, että Jenni lukee tätä blogia ja haluan sanoa KIITOS<3

Pystyn nykyään pukemaan ajatukseni sanoiksi. Minulla on ollut kausi, jolloin en pystynyt kuvailemaan kuinka suunnattoman pahalta minusta tuntui. Osasin vain viiltää ja laihduttaa.

Toivon, että en enää vaikuta yhtä ärsyttävän valittavalta ja masentuneelta ihmiseltä. Mutta tämä ei muuta sitä faktaa, että edelleen kamppailen itseni kanssa, etten viiltelisi ja monen kohdan kirjoittaminen oli vaikeaa. Varsinkin tämä lause:"Minulla on ihania, rakastavia ystäviä." oli vaikeaa kirjoittaa, vaikka onkin periaatteessa jono kirjaimia, mutta merkitsee niin paljon enemmän. Ja edelleen haluan laihtua, ja aion onnistua siinä, vaikka ymmäränkin, että ne ovat anorektisia ajatuksia ja mihin se voi johtaa jne. Aion onnistua olemaan tyytyväinen itseeni, ja bmi alle 20, vaikka niin moni yrittää estää minua.

tervettä elämää...

Kulutus: 1000 (+lepokulutus)
Syöty:800
Jesss!!!
Nukuin kolmeen iltapäivällä, joten söin herättyäni, sitten lähdin melkein heti reeneihin ja tulin kotiin 5 tuntia myöhemmin, tuosta ajasta reenasin 2,5 h, toisen puoliskon ajasta istuimme ystävien kanssa ulkona ja nauroimme toisillemme. Alkuperäinen suunnitelma oli 2 tunnin reenit, mutta sitten päätin juosta kotiin, enkä pyytänyt kyytiä ystävältäni. Normaalisti kuljen reeneihin pyörällä, mutta pyörän kumi oli tänään niin tyhjä, etten uskaltanut ajaa sillä, joten menin kyydillä sinne ja juoksin takaisin. Olin tyytyväinen itseeni ja huomasin, että kuntoni on noussut todella paljon, kun vertaan yläasteen kuntooni (todella paska ja 16 lisäkiloa...) Nyt jaksoin juosta 4 kertaa pidempiä matkoja, kuin silloin. Lenkkini ovat siis sellaisia, että juoksen muutaman sata metriä, kävelen korkeintaan 5 metriä ja taas juoksen.
Oon nukkunu tosi huonosti, kuten postausajankohdista huomaa... Menen siis aikaisintaan kahden jälkeen nukkumaan ja herään sittenkun herään, useimmiten tahtomattani 10-11 aikaan aamulla. En vain pysty nukkumaan ja kuinkakohan mones ilta tämä on, kun valvon taas viiteen...? Veli herättää miut kumminkin aamulla kymmeneltä jollain turhalla asialla ja sitten en pystykään enää nukkumaan... Tänään, tai siis eilen kumminkin olin yksin kotona, joten sain nukkua niin pitkään, kuin halusin.

Kaksi ystävääni, joiden kanssa olin reenien jälkeen, eivät tienneet minusta ja Iirosta, vaikka luulin, että he olisivat kuulleet siitä, kun niin moni tietää...Se sai minut ajattelemaan taas häntä ja romahdin taas...

Ei miulla mitään asiaa ollu

"Reeneihin?! Nythän on kesäloma, kuka jaksaa reenata sillon?!"
Minä. Pakko, koska tänään söin syömishäiriön piilottelemiseksi sipsejä. Nyt on sellainen fiilis, että huomenna voisin olla syömättä, tai syödä korkeintaan 500 kcal. Koska torstaina on taas kaveriporukka meillä, ja sillon täytyy taas peitellä.
Katsoin reenisalilla itseäni peilistä. Hyi yäk, mitkä makkarat vatsassa, ja kuinka isot reidet?!
Lisäksi kesälomallahan on aikaa! Aikaa reenata ja aikaa olla syömättä, kun ei tarvitse tehdä mitään suurempia älyllisiä ponnistuksia :)
Paitsii ettei siellä reeneissä niin kivaa sitten ollutkaan. Oli koko ajan vetämätön olo ja päässä pyöri pahojen lihaskuntosarjojen jälkeen. Yhdessä vaiheessa olin aivan varma, etten pysy pystyssä ja tajuissani koko reenejä, mutta onneksi pysyin - tauot tulivat juuri oikeissä kohdissa, jolloin pääsin edes hetkeksi istumaan, ja pysyin taas hetken pystyssä.
Ei miulla mitään hirveän suurta asiaa ollut, halusin vain kirjoittaa :)

Kaunis biisi ja ihanat sanat <3 :)

Huomenna on uusi päivä ja tämä neiti menee aikaisin nukkumaan! (se laittaa ruoansulatuksen toimimaan eri lailla, jolloin laihtuu)

Onnistumisia ja ahdistuksia

Onnellisuuden ja onnistumisen fiiliksiä, samaan aikaan on fiilis, että olen syönyt kuin hevonen...
Juhannus perheen ja sukulaisten kanssa mökillä ei kuulosta kivalta, eikä se sitä olekaan. Onneksi sain puhuttua koneen mukaan matkaan, joten selviän luultavasti sunnuntai-iltaan asti. Missään ei saa rauhaa olla itsekseen. Ja ruokaa on koko ajan tarjolla, ja ei pysty reenaamaan mitenkään. Vähemmästäkin syntyy ahdistus!

Toinen asia, mikä häiritsee juhannuksessa on se, että haluaisin niin paljon mieluummin olla kavereiden kanssa siellä, missä Iirokin on. Olen kuunnellut rakkauslauluja koko juhannuksen ja ajatellut häntä <3 Aion keskustella hänen kanssaan ensi viikon perjantaina... Odotan sitä innolla ja samalla pelottaa aivan sairaasti! mutta uskon, että se on normaalia?

Pitäisi lähteä isän puolen sukulaisten mökille vähän ajan päästä, ei kuulosta yhtään houkuttelevalta. Mummo tyrkyttämässä ruokaa ja hokemassa : "et sinä tyttö kasva ikinä, jos et syö". Hän ei voi vain hyväksyä sitä, että olen jo 17, enkä ole kasvanut mihinkään pitkään aikaan. Kaikki muut perheestäni ovat yli 170 cm, minä en, mutta se ei tarkoita sitä, että mie kasvaisin vielä. Kasvan kyllä leveyttä, jos syön kaiken mitä hän työntää eteen. Onneksi siellä voi reenata paljon paremmin, kuin täällä. Onneksi voin ensi viikolla reenata koko viikon, ja äiti kertoi tänään, että ensi viikolla siivotaan koko talo (joka ei ole ainakaan pieni), niin siinäkin kuluu kaloreita, kun vain siivoaa kunnolla ja ilman turhia helpottavia apuvälineitä.
"Hae tyttö lisää ruokaa, sitä on siellä vielä, ei voi heittää pois!" Argh!
Liikaa kiellettyä ruokaa! Mutta jotain hyvää tässäki: meillä on paljon suklaata, ja en syö sitä, koska en pidä siitä, eli sitä ei tee edes mieli!!
Onnistumisen fiilikset tulivat siitä, kun laitoin aamulla vaatteita päälle ja suurin osa kesävaatteistani on miulle aivan liian isoja! Mutta ne olivatkin M-kokoisia... Sitten, kun S-kokoiset ovat isoja, olen onnellinen!
PS.ahdistustani lisää se, etten ole voinut käydä vaa´alla moneen päivään! Eli en tiedä painoani, muttä siitä olen varma, että olen kauempana tavoitteestani, kuin tänne lähtiessä!

En halua lukea tekstiviestejäni

Oksettaa, ärsyttää, väsyttää, masentaa....
En oo enää ilmeisesti puheväleissä isäni kanssa. Mutta oon itseasiassa tyytyväinen siihen, että uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni huutaa sille päin naamaa! :D Ei kuulosta ehgkä hyvältä, mut oon tyytyväinen, ainakin jollain tasolla. Nyt se on lähettäny miulle ainakin yhden viestin, mut en haluu ees avata sitä. Enkä avaakaan. Saa luvan miettiä sita kaikkea ihan  vaan keskenään (tämä ei siis ole ensimmäinen kerta, kun raivostun isääni ja olen puhumatta hänelle). Viestissä olisi kumminkin jotain loukkaavaa minua, äitiäni, tai isäpuoltani kohtaan. Miksi siis edes haluaisin lukea sellaisen viestin? Entä jos siellä onkin kysymys, että mistä suutuin tms.? No, saa miettiä ihan keskenään.
En myöskään ole hirveän hyvissä väleissä äitini kanssa. Tai veljeni.
Tästä hyvä esimerkki on se, että kun tulen kotiin, hymyilen usein, mutta heti, kun astun kotiin, täällä on meneillään tai alkaa korvia raastava huuto milloin mistäkin. Siinä kyllä kenen tahansa hymy hyytyyy nopeeasti.
Söin tänään aivan liikaa!!!! Töissä oli kakkua ja koska koko viime viikon kieltäydyin kaikesta tollasesta töissä, ja ne työntekijät on ruokiksella muutenkin ihmetelly miun syömisiä, niin oli pakko syödä kiellettyä ruokaa, ettei ne ihmettelis enää....
Aattelin yks päivä töistä kävellessäni, että miulla ei oo hirveesti (=yhtään) kuvia täällä. En uskalla/kehtaa laittaa ittestäni kuvia, mut voisin alkaa lisäileen weheartit.com.in kuvia.... niitä on miulla tallessa ihan sikana!
Oli ehkä taas yks njiistä sekavista päivityksistä, mutta anti olla.

Olin joskus nuorempana balettitanssija. Haaveilen edelleen välillä siitä, että oasisin liikkua niin kauniisti, kuin ballerinat, muttakun en enää osaa...:( 

Olen myös miettinyt paljon miten olisin voinut välttää tämän laihdutuskierteen, anoreksiaksikin kutsutun sairauden...? Tulos: en mitenkään. vaikka olisin voinut jatkaa balettitanssia (harrastan siis edelleen tanssia ja olen tanssinut montaa eri tyyliä, hiphopista balettiin) olisin siellä sairastunut, aivan kuin kaverini, joka oli samassa ryhmässä. Ja nyt, ilman sitä sairastuin silti. Olen tanssin ohella käynyt läpi kaikki muutkin minut altistaneet asiat ja päätynyt siihen, että en olisi itse voinut suojella itseäni paljon mitenkään. 

Ps. sain juuri isältäni uuden viesti ja en halua avata sitäkään. Minulla ei ole hänelle mitään sanottavaa kaiken tämän jälkeen.