But I'm standing on my feet

"Toi henkilö X oli paljon helpompi nostettava, kun se on lyhyempi, sirompi ja kevyempi."

"En pysty nostamaan yksin, kun on painavampi nostettava!"

"Teit taas sen saman virheen, kun aina ennenkin, se tekee tästä vaikeeta siulle ja kaikille muillekin"

"Yritä nyt saada ne kädet oikeeseen paikkaan siinä alastulossa!"

"Jos kokeillaan tolla henkilöllä X, kun se on kevyempi, sit voidaan kokeilla siulla"

"Täytyy taas tottua uuteen nousijaan ja uusiin virheisiin"

"Ei tästä tullu mitään, kun et ponnistanu tarpeeks, eihän miun kuulu tehdä mitään!"(oikeasti stuntissa voimanlähteenä olen sekä mie, että hän)

Rakastan cheerleadingia, mutten välillä voi sietää ihmisiä, jotka ovat samassa joukkueessa. En halunnut mennä tänään reeneihin, koska tiesin saavani nuo samat kommentit taas. Kaikki on aina flyerin, eli miun tai spottereiden (=ihmiset, jotka ottaa kiinni, jos rakennelma lähtee kaatumaan mihin tahansa suuntaan) vika. Nostajista osa juoksee itse pois alta, kun flyeri tippuu. Tarkoituksena olisi siis saada flyerit kiinni, ennenkuin he tippuvat lattialle asti. Nostajia sattuu huomattavasti vähemmän, vaikka he joskus ottaisivatkin meidät kiinni, kuin meitä, kun tipumme suoraan lattialle. Pienenä lohdutuksena salin lattia on mattojen peitossa, muttei se silti estä nilkkojen pyörähtämisiä, aivotärähdyksiä tai mustelmia.

"No pain, no gain" siinä meille hyvä iskulause! Meillä tarkoitan flyereitä, joita heitellään jatkuvasti ja otetaan kiinni riippuen onko alla ketään ottamassa kiinni. Onneksi olkoon niille, jotka ovat saaneet nostajat, jotka ottavat kiinni kaiken lahotessa. Ja onneksi olkoon flyereille, jotka ovat pieniä, siroja ja tarpeeksi kevyitä. Minä voisin lopettaa koko touhun. Tai laihduttaa ja reenata hulluna harjoitusten ulkopuolella, jotta olisin edes jonkintasoinen nostettava.

old stuff, osa 2

Hei, päätin postata tän heti, etten unohda:)
Kirjoitettu 23.5 2012 klo 0.48

Minua on sanottu sisukkaaksi ja vahvaksi, siis että jos oikeasti haluan jotain, niin voin saavuttaa sen, eikä tule välttämättä edes ongelmia... En kylläkään ole ihan samaa mieltä. Melkein päinvastoin. Miten voin olla sisukas ja vahva, jos olen epäonnistunut niin monta kertaa, vaikka tahto on ollutkin kova? Tunnustan, että jos oikeasti haluan kätkeä tunteeni ja elää, kuin mitään pahaa ei olisikaan ja esittää vahvaa onnistun siinä. Se on varmaan ainoa asia elämässäni, jossa olen onnistunut. Kätkin ne ”väärät” tunteet, eli kivun, vihan, surun, hämmennyksen jne. taidokkaasti yli 3 vuotta. En sitten tiedä mikä minuun meni, kun en enää halunnut tunteitani padota. On hyvin mahdollista, että olin pitänyt niitä niin kauan sisälläni ja niitä oli kasaantunut niin paljon, etten enää vaan pystynyt.

En ensiksi uskaltanut kertoa kenellekään, koska ne olivat ”vanhoja juttuja”, eli asioita, jotka olivat tapahtuneet aikoja sitten, ja joista en vain silloin puhunut sanaakaan. Sitten kun kerroin sille psykologille, hän katsoi minua hetken ja kysyi: ”Miksi vatvot noin vanhoja juttuja vieläkin? Unohda ne vain ja keskity tähän hetkeen.” Voikun se olisikin noin helppoa. En todellakaan vatvoisi näitä asioita, ellei niissä olisi jotain vatvomista.

Ei sitä voi vain unohtaa sitä jäätävää hämmennystä, surua, vihaa ja kipua, kun kuulet omien vanhempiesi haukkuvan toisiaan ties millä sanoilla ja mietit vieressä istuvaa pikkusiskoasi ja haluaisit vain peittää hänen korvansa ja pelastaa hänet siltä huudolta. Eikä asiaa helpottanut mitenkään se tosiasia, että tätä samaa menoa oli ilta toisensa perään. Kunnes lopulta, niin monien rikkinäisten ja rakkaiden tavaroiden (muun muassa isäni lempimuki, jonka hän itse heitti lattialle, niin, että siitä on edelleen jälki lattiassa ja niin tyhmältä kuin kuulostaakin, niin minun tekemäni magneetti, joka on edelleen rikkinäisenä jossain laatikossa) ja pahojen sanojen ja syytösten jälkeen  vanhemmat tyynen rauhallisesti aloittivat keskustelun erosta meidän kanssamme. Tämäkin keskustelu päättyi siskoni itkuun, minun raivariini, jota menin käsittelemään yksikseni ja niihin järjettömiin syytöksiin kaiken maailman jutuista, joita isäni oli kehitellyt kännipäissään. Tästä päädyttiin mummolle yöksi. Yö, jolloin en nukkunut minuuttiakaan. Vaikka vihasin isääni sillä hetkellä, mietin koko yön sitä, että missä hän on, onko hän kunnossa, lähtikö hän baariin, polttaako hän talomme. Viimeinen kysymys oli kaikkein pahin ja yritin itselleni vakuuttaa, että hän rakastaa meitä liikaa polttaakseen talomme. Silti pelkäsin. Ja vielä enemmän pelkäsin mennä seuraavana päivänä kotiin. En onneksi muista tuosta päivästä muuta, kuin äitini sanat isälleni: ”Oliko pakko? Sait lapsetkin itkemään!”. Ja tuo minun pitäisi unohtaa noin vain, ilman, että pystyn sitä kenellekään sanomaan? Olin kehityspsykologisesti vielä kaikkein pahimmassa vaiheessa tuollaiselle. Siksi varmaan olen perheemme lapsista ainoa, jolla on traumat tuosta muutaman viikon kestäneestä jaksosta ja sen jälkeisestä talon etsintä-rumbasta ja raha-asioista tappelusta.

Entä pitäisikö minun unohtaa kaikki ne huutelut, puheet, osoittelut ja katsokaa-tuota-lihavaa-katseet ? Pitäisi unohtaa, mutta noinko että ping-unohdettu? Ei sitä pysty unohtamaan, kun kuulet omalta äidiltäsi että sinulla on hieman tuota painoa liikaa. Ei sitä voi unohtaa. Sitten kun veljesi kertoo sen saman sinulle päivittäin. Tai kun saat koulussa nuo katseet ja osoittelut osaksesi. Ei sitä voi unohtaa. Voin antaa anteeksi ja päästä sen yli, mutten unohtaa.

Katselen henkarissa roikkuvaa mekkoani. Se on kokoa  42. Hävettää. Koko 42? Olin hei 14?! Voi morjens. Pitäisi pienentää se kesän juhlia varten. Kuinkakohan monta senttiä lähtee tuosta vyötärön kohdasta? Odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen leikkelemään ja ompelemaan nuo sivuetu-saumat uudestaan! Siinä tulee sellainen voittaja-fiilis. Olen nimittäin pienentänyt puolet vaatteistani (ne joita en heittänyt menemään aivan liian isoina) ja joka kerta, kun vedät ihan mistä saumasta tahansa sisään 4 cm tuntuu hyvältä. Ne ovat ainoita hetkiä, jolloin koen onnistuneeni. Sitten kun luon katseeni alas, jalkoihini ja vatsaani, muistan taas, miksi hyppään bussista aina 2 pysäkkiä aikaisemmin, kuin pitäisi. Ja miksi reenaan päivittäin. Ja miksi pitää taas yrittää syödä vähemmän, vaikka kuinka vatsa tai kuka tahansa huutaisi muuta.

Tänäänkin oli reeneissä sellainen tunne, että kohta polvi sanoo itsensä irti, niin kuin se on tehnyt sen seitsemäntoista (kertaa kymmenen) kertaa. Vedin silti reenit loppuun asti, ja kyllä se pysyi ihan kiltisti paikallaan loppuun asti, ja vielä kotimatkankin. Vaikka kyllä se ikuisesti rikkinäinen nivelside muistutti itsestään koko reenin ajan. Joka kyykky-hypyssä ja askel-kyykyssä vihlaisi inhottavasti ja tanssi biiseissäkin välillä sellaisina jäätävinä kipukohtauksina tuli muistutus liian reenaamisen vaarallisuudesta. Vielä kotonakin vihloo portaissa, joka askelmalla. Taitoin nilkkanikin tänään samoissa reeneissä. Taitaa huomenna tulla mielenkiintoinen juokseminen kerrosten välillä koulussa. Huomennakin on tietysti vielä reenit. Onneksi x on siellä, hän tietää, mitä pitää tehdä jos huudan ja kaadun maahan. Ennenkin ollut paikalla kun olen onnistunut saamaan jalan konkkaus-kuntoon. Ei olisi huomenna ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun istun avuttomana katselemassa muiden reenaamista."

PS. voin postata näitä vanhoja juttuja myöhemminkin, jos joku haluaa ja uskallan.

En halua lukea tekstiviestejäni

Oksettaa, ärsyttää, väsyttää, masentaa....
En oo enää ilmeisesti puheväleissä isäni kanssa. Mutta oon itseasiassa tyytyväinen siihen, että uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni huutaa sille päin naamaa! :D Ei kuulosta ehgkä hyvältä, mut oon tyytyväinen, ainakin jollain tasolla. Nyt se on lähettäny miulle ainakin yhden viestin, mut en haluu ees avata sitä. Enkä avaakaan. Saa luvan miettiä sita kaikkea ihan  vaan keskenään (tämä ei siis ole ensimmäinen kerta, kun raivostun isääni ja olen puhumatta hänelle). Viestissä olisi kumminkin jotain loukkaavaa minua, äitiäni, tai isäpuoltani kohtaan. Miksi siis edes haluaisin lukea sellaisen viestin? Entä jos siellä onkin kysymys, että mistä suutuin tms.? No, saa miettiä ihan keskenään.
En myöskään ole hirveän hyvissä väleissä äitini kanssa. Tai veljeni.
Tästä hyvä esimerkki on se, että kun tulen kotiin, hymyilen usein, mutta heti, kun astun kotiin, täällä on meneillään tai alkaa korvia raastava huuto milloin mistäkin. Siinä kyllä kenen tahansa hymy hyytyyy nopeeasti.
Söin tänään aivan liikaa!!!! Töissä oli kakkua ja koska koko viime viikon kieltäydyin kaikesta tollasesta töissä, ja ne työntekijät on ruokiksella muutenkin ihmetelly miun syömisiä, niin oli pakko syödä kiellettyä ruokaa, ettei ne ihmettelis enää....
Aattelin yks päivä töistä kävellessäni, että miulla ei oo hirveesti (=yhtään) kuvia täällä. En uskalla/kehtaa laittaa ittestäni kuvia, mut voisin alkaa lisäileen weheartit.com.in kuvia.... niitä on miulla tallessa ihan sikana!
Oli ehkä taas yks njiistä sekavista päivityksistä, mutta anti olla.

Olin joskus nuorempana balettitanssija. Haaveilen edelleen välillä siitä, että oasisin liikkua niin kauniisti, kuin ballerinat, muttakun en enää osaa...:( 

Olen myös miettinyt paljon miten olisin voinut välttää tämän laihdutuskierteen, anoreksiaksikin kutsutun sairauden...? Tulos: en mitenkään. vaikka olisin voinut jatkaa balettitanssia (harrastan siis edelleen tanssia ja olen tanssinut montaa eri tyyliä, hiphopista balettiin) olisin siellä sairastunut, aivan kuin kaverini, joka oli samassa ryhmässä. Ja nyt, ilman sitä sairastuin silti. Olen tanssin ohella käynyt läpi kaikki muutkin minut altistaneet asiat ja päätynyt siihen, että en olisi itse voinut suojella itseäni paljon mitenkään. 

Ps. sain juuri isältäni uuden viesti ja en halua avata sitäkään. Minulla ei ole hänelle mitään sanottavaa kaiken tämän jälkeen.

Haaste!

Sain haasteen tiuhtilta ja aion sen nyt toteuttaa :D

Oon kerran ennen saanu haasteen, sillon kun vielä' kirjotin yhtä toista blogia (joka on nyt jääny vähän sivummalle)

1. Parasta mitä sun elämässä on sattunut?

Vaikee kysymys. Niitä juttuja on niin monta. Saanko listata 3? Saan :)

1. Oikean, rakastavan ja ihanan ystäväporukan löytäminen

2. Muutto toiselle puolelle Suomea (samalla yksi elämäni pahimpia asioita)

3. Oikean lukion löytäminen ja sinne pääsy ja siellä opiskelu

2. Ketä/keitä rakastat?

Ystävät ja perhe tietysti

3. Vihaatko ketään? Miksi?

Olen huono vihaamaan ihmisiä, mutta vihaan niitä, jotka saattoivat sanoillaan minut syömishäiriön partaalle, ja varsinkin sitä henkilöä x, jonka takia putosin viimein kunnolla.

4. Mitä haluaisit tehdä 3 vuoden päästä? Entä 10?

3 vuoden päästä haluaisin olla valmistunut lukiosta hyvin arvosanoin ja innolla yrittämässä ammattikorkeaan.

10 vuoden päästä haluaisin olla pienen lapsen äiti, onnellisesti naimisissa ja töissä.

5. Söisitkö loppu elämäsi mielummin kaalilaatikkoa vai maksalaatikkoa?

Pidän itseasiassa molemmistä, mutta kaalilaatikossa on vähemmän kaloreita

6. Oletko kokeillut ikinä huumeita?

En, enkä aiokaan.

7. Ihanin asia mitä sulle on sanottu? Entä tehty?

Ihanin asia, mitä minulle on lähiaikoina sanottu, on "sunhan vatsas on ihan littee ja painat varmaan jotain 42 kiloo". Olen kuullut ihanampiakin asioita, mutta en nyt vain jaksa hakea päiväkirjaani,jossa ne lukevat:) Ihanin asia, mitä minulle on tehty on ehkä se, että Noora kerran seurakunnan hartaudessa piti minusta lujaa kiinni, eikä päästänyt irti, koska itkin.

8. Voisitko kuolla jonkun puolesta?

Apua! Olen haaveillut kuolemastani, suunnitellut itsemurhaviestiäkin.(en enää!!) Olisin valmis asettumaan tapettavaksi, jos säästäisin ystäväni tai läheisen sukulaiseni.

9. Mitä ruokaa himoitset/paras ruoka maailmassa?

En himoitse mitään. Minulla on ollut nälkä viimeksi vuonna x. Silloin kun aloitin laihdutuksen.

Mutta paras ruoka maailmassa on luultavasti eräs omenakakku, siinä vain on niin paljon kaloreita, muttei sulkaata. Inhoan suklaata, se on todella pahaa.

10. Kuinka kauan jaksat juosta yhteen menoon?

En ole pitkään aikaan kokeillut, mutta kauemmin kuin 5 minuuttia, joka oli ennätykseni yläasteella. Silloin minulla oli aika paska kunto...

11. Mikä on sun farkkujen koko?

Halautteko oikeasti tietää? Koska sit meen kauppaan ja kokeilen, koska en omista tarpeeksi pieniä farkkuja, jotka sopisivat ja joiden kanssa ei tarvitsisi käyttää vyötä. Eli siis en tiedä. Koon W:M / L:34 on auttamattoman isot. En kyl tiiä, mitä noi tarkottaa, mut jos joku tietää, niin hyvä.

Sitten miun kysymykset:

1. Milloin olet viimeksi syönyt pullaa?

2. Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?

3. Minkä tyylistä musiikkia kuuntelet?

4. Mihin kellon aikaan yleensä kirjoitat blogiasi?

5. Mitä haluaisit tehdä, ennen kuin täytät 40?

6 .Minkä merkkinen kännykkäsi on?

7. Miksi aloiti bloggaamisen?

8. Vihaatko jotakuta/joitakuita?

9. Jos saisit muuttaa itsessäsi yhden asian, mikä se olisi?

10. Jos saisit olla loppuelämäsi tietyn ikäinen, minkä ikäinen olisit?

11. Kuinka montaa blogia itse luet?

Joo, aika randomeita kysymyksiä....

Mutta haastan JOKAISEN, joka lukee tätä ja pitää omaa blogia :)

Paniikki!

Mitä mie oikein piilottelen?

Tänään pitäisi nähdä vanhoja koulukavereita. Pitäisi mennä niiden kanssa syömään. Pelottaa. Pelottaa se, että ne näkee, kuinka en syö enää läheskään niin paljon kuin silloin joskus. En halua, että ne huomaa jotain. Tiiän, että ne näkee sen muutoksen miussa. Sen 15 kilon muutoksen. Sen muutoksen miun ulkoisessa ja sisäisessä olemuksessa. Ne on nähnyt miut sellaisena lihavana, enkä kaikkia niitä ole nähnyt ollenkaan ysin loppumisen jälkeen. Mua pelottaa se reaktio.

Oon (ainakin muiden mielestä) muuttunut hurjasti ulkoisesti, mutta se muutos miun sisällä on vielä suurempi. Sen sisäisen muutoksen näen itsekin. En ole enää niin ujo, ja uskallan oikeasti olla oma itseni. Uskallan näyttää ystävilleni, että olen heikko, epävarma ja että kaikki ei olekaan hyvin (tämä tietysti vain läheisimpien, tärkeimpien ja rakkaimpien ystävien kanssa). Ennen pehmonalleni oli ainoa, joka tiesi kaikesta kaiken. En kirjoittanut tuolloin niin paljon päiväkirjaa, kuin nykyään. Mutta nekin sieltä säilyneet ovat olleet masentavia. Olen kirjoittanut muun muassa 28.4.2010 näin:

                             ”oon läski ja ruma, enkä siitä muuksi muutu vaikka kuka sanois mitä!”

Tuolloin olin sen about 74 kg ja toi on ensimmäinen päiväkirjamerkintä, jossa haukun itseäni. Tuosta alkoi ne laihdutusyritykset, liian monet epäonnistumiset. Suljin kaiken pahan tuolloin syvälle sisälleni, enkä kertonut kenellekään mistään mitään. Minulla ei ollut tuolloin sellaista ystävää, jolle voisin kertoa vaikeita asioita. Jäin yksin. Minulla oli paljon kavereita ja muutama ystävä, muttei ketään niin läheistä. En tietoisesti päättänyt sulkea tunteitani, mutta se oli suojautumiskeinoni. En tuolloin edes tajunnut sitä. Olen ymmärtänyt toimiani vasta myöhemmin.

En ymmärrä enää, miten joku voi elää ilman ihmistä, joka tietää sinusta kaiken, ymmärtää sinua, ja jolle voit kertoa kaiken ja joka voi kertoa sinulle kaiken, ja joka rakastaa sinua kaikista virheistäsi ja epäonnistumisistasi huolimatta. Lyhennettynä, miten kukaan voi elää ilman oikeaa hyvää ystävää? En ymmärrä miten olen itse pystynyt. Joo, juttelin kavereideni kanssa lähes kaikesta, mutta en voinut jutella heidän kanssaan vaikeista tunteista, laihdutusyrityksistä, haukkumisesta, vanhempien erosta jne. He ovat kavereitani. Ja tärkeitä sellaisia, mutta ystävä on jotain astetta enemmän.

Noora on ihminen, jonka kanssa voin puhua mistä tahansa maan ja taivaan välillä. Jos juttelemme ”normaaleista” asioista, puhumme joskus kilpaa, koska molemmat puhuvat paljon ja nopeasti ja molemmilla on paljon asiaa. Mutta jos jommallakummalla on jotain huolia, pystymme kumpikin vuorollamme olemaan hiljaa ja kuuntelemaan toisiamme. Emme häpeä sanoa mitään. Hän tietää minusta kaiken ja minä tiedän hänestä kaiken.

Mutta palatakseni alun ongelmaani, joka minulla on edessä. Samaan aikaan haluan, ettei kukaan kavereistani huomaa mitään syömishäiriöön viittaavaa, mutta samalla, en oikeasti voi syödä niin paljoa, etten aiheuttaisi epäilyksiä anoreksiasta. En vain voi! Joutuisin tekemään järkyttävän määrän vatsalihaksia ja hyppimään hyppynarulla ja mitä kaikkea, jos söisin ”tarpeeksi”. En uskalla mennä vaa´alle tuon reissun jälkeen! Yritän silti selvitä. Kyllä minä selviän.

Toinen ongelma on vaatetus. Jos laitan liian tiukat vaatteet, he näkevät sen muutoksen selkeämmin. Ja pitäisi piilottaa nuo viiltelyjäljetkin... Mutta en tiedä jaksanko laittaa niitä löysiä vaatteita taas. Vaikka niitä on varmaan kaapissa enemmän, kuin tiukkoja vaatteita. Paitojen osalta varsinkin.

Ehkä peitän itseni taas. Lähinnä itse asiassa mietin housuja, sillä en aio julkisesti näyttää läskivatsaani. Se on aina piilossa. Kirjoitan myöhemmin, miten selvisin tuosta. 

Tarina

Kirjoitettiin äikän tunnilla tarinoita, joissa on vain päälauseita. Innostuin ja kirjoitin kotona vielä vähän arkaluontoisemmasta aiheesta uuden.

Tyttö oli ujo. Hän oli onnellinen. Hän ei tiennyt mikä on anoreksia. Tyttö söi ja liikkui normaalisti.

Tyttö lihoi. Hän yritti laihduttaa. Hän yritti uudestaan. Tyttö onnistui  43:lla kerralla. Hän laihtui silmissä. Tyttö oli tyytyväinen.

Tyttö halusi jatkaa laihduttamista. Hän viilteli lähes päivittäin. Ystävä raahasi psykologille. Psykologi suututti tyttöä. Tyttö viilteli lisää. Hän söi 400 kaloria päivässä. Psykologi heitti pihalle. ”Ei ollut enää mitään asiaa”. Tyttö laihtui lisää. Ystävät huolestuivat. Tyttö viilsi, laski kalorit ja yritti oksentaa. Ei kertonut ystäville. Ystävä soitti syömishäiriöliiton auttavaan puhelimeen. Tyttö ei enää osannut laihduttaa. Tyttö lihoi. Hän suuttui itselleen. Päätti laihduttaa 55 kiloon. ”Näytän vielä niille läskiksi haukkuneille”. Tyttö haluaa olla kevyt kuin keijukainen. Hän tulee olemaan laiha ja hento. Hän haluaa olla kaunis.

Äiti aloitti laihdutuskuurin. Tyttö tekee saman. Hän laihtuu vielä paljon. Sitten hän on onnellinen.

Hänen ei pitänyt päätyä tähän.

Olin ujo vielä viime vuoden toukokuuhun asti. Silloin tapahtui niin paljon, että tulin ulos kuorestani ja olin se oikea minä. Esitin koko yläaste-ajan jotain muuta kuin itseäni. Esitin vahvaa ihmistä, jota eivät satuta ilkeät sanat ja jota ei haittaa oma ulkonäkö. Lihoin kasvun hidastuttua järkyttävän kokoiseksi (74 kg ja 166 cm) ja yritin laihduttaa liian monta kertaa ja epäonnistuin joka kerta. Paitsi silloin ratkaisevalla kerralla. Sitten lähti ja kunnolla. Laihduin muutamassa kuukaudessa yli 15 kiloa. Ei kukaan sitä silloin pelännyt, saatika epäillyt mitään syömishäiriötä.

Sitten tulivat ongelmat. Kaikki se patoutunut paha olo, joka sisälläni oli monta vuotta purkautui. Aloin viiltelemään. Ensin pieniä jälkiä ranteeseen, vähän ajan päästä ranne oli paketissa jatkuvasti, koska en voinut näyttää niin järkyttävässä kunnossa olevaa kättäni. Nilkkanikin joutui uhriksi kerran. Pelkäsin jatkuvasti reeneissä, että joku niistä viilloista vielä repeää ja alkaa vuotaa. Kerran niin kävikin. Olin edellisenä iltana viiltänyt pahasti ja ranteessa oli taas side (valehtelin kaikille, että siinä olisi rasitusvamma, vain lähimmät ystäväni tiesivät mitä siinä oikeasti oli). Tunsin yhtäkkiä jäätävän kivun ranteessani ja tunsin, kuinka edellisyönä muotoutunut kudos haavan päällä repesi. Vedin silti reenit loppuun jäätävä kipu ranteessani.

Toi psykologi-juttu on kyllä ihan naurettava. En uskaltanut sinne mennä yksin. En itse asiassa ajatellut olevani ammattiavun tarpeessa. Ensin oli ihan mukavaa mennä juttelemaan vaikeista asioista. Sitten minua alkoi ärsyttämään ja pidin itseäni säälittävänä, kun kerroin jollekin aivan tuntemattomalle ihmiselle ongelmistani. Kerroin silti kaiken. Lopetin viiltelyn jossain vaiheessa. Siitä psykologini tykkäsi, näin hänet vielä pari kertaa sen jälkeen ja toiseksi viimeiselle kerralla hän kysyi onko minulla muita vaikeuksia elämässä. Kerroin hänelle sitten tästä syömisvammailusta ja hän päätti, että varataan vielä yksi aika. Viimeisellä kerralla hän totesi, että en tarvitse häntä enää, kun ei minulla kuulemma ollut enää mitään ongelmia tai vaikeuksia. Söin tuolloin 400 kaloria päivällä, ja kerroin sen hänellekin. Hän totesi; ”Okei, mutta et enää viiltele?”. Nyt jälkeenpäin tuostakin pelleilystä seurasi yksi hyvä asia; tajusin olevani aika syvällä tässä.

Tuon muutaman kuukauden jälkeen jatkoin laihduttamista kovemmin kuin pitkään aikaan. Tässä vaiheessa lähimmät ystäväni huolestuivat kunnolla.

Sitten tuli stoppi. Paino jäi 60 kiloon pitkäksi aikaa. Sitten se nousi. Vihaan itseäni niin paljon, että yritin oksentaa muutaman kerran ja liikun kuin hullu. Saan järjettömiä morkkiksia, jos en ole liikkunut tarpeeksi tai jos olen syönyt liikaa. Esimerkiksi muutama päivä sitten söin mokkapalan, joita siskoni oli tehnyt ja tein 100 ylimääräistä vatsalihasta. Kierrän kaupoissa karkkihyllyn kaukaa.

Tarinan viimeinen lause viittaa siihen, että ajattelin joskus, että miksi kukaan haluaisi piinata itseään kaloreiden laskemisella, pakkoliikunnalla, järjettömillä lihakuntosarjoilla jne. Nyt, kun itse teen tuon kaiken, tiedän millaista se on.  Mutta ajattelin joskus, ettei minusta ikinä tule sellaista. Tulipahan sittenkin.