Give your heart a break

Kommentoit kuvaani Facebookissa, sanot minun olevan kaunis. Sanon kohteliaasti kiitos ja vastaan kommentoimaasi kysymykseen yksityisviestillä. Virhe. Vastaat viestiini välittömästi ja ihmettelet ettenkö salli sinun nähdä minua keskustelu palkissasi. Sanon, etten salli kenenkään nähdä minua juuri nyt. Vale. Vain parhaat ystäväni, sellaiset jotka eivät ole satuttaneet minua, näkevät minun olevan online.
Alat juttelemaan ja kyselet miten voin ja miten jouluni sujui. Vastailen iloisesti ja kyselen samoja asioita. Kunnes kysyt, että missä olen ollut, kun et nähnyt minua koulussa viimeisinä päivinä. Olit kuulemma ollut pettynyt, kun et nähnyt minua ryhmänohjaajan luokassa. Kiroan mielessäni faktaa, että meillä on sama ryhmänohjaaja. Keksin nopean valheen ja sanon, että olin lähtenyt sukulaisille pari päivää ennen koulujen loppumista. Vale. Nukuin kotona, kun olin itkenyt ja viillellyt iltaisin yksin huoneessani. Nooralle kerroin totuuden, äidille että olin kipeä. Se ei ollut valhe, olen sairas, mutta eri tavalla, kuin miltä kuulostin puhelimessa.
Sinun pitää mennä. Sanot hei ja että meidän pitäisi jutella useammin. Vastaan nopeasti hei ja että meidän pitäisi todellakin jutella enemmän. Miksi?! Miksi vastasin että meidän pitäisi jutella useammin? Meidän ei oikeasti pitäisi jutella ollenkaan. Satutit minua pelailullasi. Olenko sitten antanut anteeksi, kun juttelin kanssasi?

Are you still in my mind?

Breaking me apart

piece by piece,

slowly but surely.

You broke me

and you know that.

You ended it

and left me alone.

And now you want me back.

My friends say no,

they saw what you did to me.

I don´t wanna get hurt again,

but what if you have changed?

Joulu

Joulu ei menny erityisen huonosti, mutten voi sanoa, että se oli hyväkään. Ei tunnu oikein miltään.

Sain kivoja lahjoja ja kukaan ei epäillyt, vaikka söin vähemmän, kuin ennen. Olin tämän joulun äidin suvun kanssa, kun viime jouluna olin isän suvun kanssa (vanhempani erosivat kun olin 13). Söin vähemmän, kuin viime jouluna, mutta siitähän ei kukaan tiedä, edes siskoni, joka oli isän suvun kanssa. Olimme siis äiti, mie ja isäpuoli kolmestaan suurimman osan joulusta. Aattona tätini, jonka kanssa olen todella läheinen (hän ei kuitenkaan tiedä ahdistuksesta ja laihdutuksesta eikä viiltelystä) tuli kylään serkkujeni kanssa ja pääsin taas esittämään, että pukki tuli sillä, välin, kun olimme saunassa...
Ensi vikkolla pääsen ostamaan itselleni uuden puhelimen ja yritän selvitä ostamatta mitään muuta.

PS. Jenni vastasi juuri ennen joulua ja yrtin hänelle vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Hän todellakin epäilee ja koska kerroin hänelle vuosi sitten kaiken, hän tietää aivan liikaa....

Apua

En ole laittanut Jennille viestiä pitkään aikaan, enkä ole puhunut kenellekään. Vaihdoin blogin osoitteenkin muutama kuukausi sitten, kun en halunnut enää kertoa kenellekään mitään. Nyt luulisin että hän on huolestunut ja epäilee jotain...

Siksi hän laittoi minulle sähköpostin. Avasin sähköpostini tänään ja näin saapuneen viestin lähettäjältä Jenni Xxxxx. Hän kysyy, että mitä kuuluu ja miten on mennyt kaiken sen kanssa jonka sanoin jättäneeni taakseni. Tarkoittaen viiltelyä ja laihdutusta. Ups...  Nyt en tiedä mitä vastata. Haluan kertoa totuuden, mutta en halua joutua ongelmiin.

Edit 22.12: Laitoin Jennille viestin ja kirjotin aika pitkästi, mutten sanonut oikein mitään. Toivon, ettei se epäile mitään...

"kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää"

Kamalin koulupäivä kuukausiin.
Pidättelin itkua koko päivän ja kuuntelin bussimatkat Chisun Sabotagea.
Kaikki kaatuu. En enää tiedä mitä aion tehdä lukion jälkeen, olin aina ennen varma mitä teen, jos vaihdoin suunnitelmia, miulla oli aina uusi odottamassa. Nyt en tiedä mitään.

Tajusin tänään olevani tajuton perfektionisti. Kaiken pitää olla järjestyksessä ja pitää miellyttää jokaista, jos joku suuttuu miulle saatan itkeä illalla itseni uneen miettien, miten voisin olla parempi ihminen. Tämän kohdistan myös vartalooni, kuten joku on varmaan huomannut. Kaikki on aina minun syytäni.
Selaan weheart.comia ja thinspo-blogia. Haaveilen shoppailusta, jota täytyy odottaa ens vuoteen, jotta olis kaikki joululahja rahat käytettävissä.
Tanssiin ja nukkumaan, ilman mitään perhe-aikaa ja toivon, etten ehdi/jaksa viiltää tänään.
Oon varmaan tulossa kipeeks, ainakin toivon näin, haluaisin vain nukkua kotona. Edes yhden päivän.

Päivän kalorit: 200, vaa´alla en oo käyny viikkoihin.

"Tahtoo empimättä heikkoutta toisen ymmärtää, empimättä tahtoo, virran ylittää"

Miulla on paha olla.
Haluaisin puhua jollekulle, mutten uskalla. He kertoisivat vanhemmilleni ja joutuisin kuoppaamaan kotoa muuttamis suunnitelmat ja laittaisivat minut johonkin hoitoon, jota tällainen valas ei todellakaan antaitse tai edes tarvitse. Haluan laittaa Jennille viestin, mutten uskalla.
Oon ihan sika väsyny, mut en voi mennä nukkumaan tässä melussa (meillä on paljon sukulaisia ja tuttuja kylässä...) Ystävät nukkuu ja ne ei herää niiden tekstariääniin... Eli oon ihan yksin, kun en haluu enää sosiaalistuu muiden kanssa. Itunes pittää miut hereillä, etten nukahtais päivävaatteet päällä sängynpäälle.
En uskalla viiltää, koska täällä on liian monta ihmistä, jotka voisivat huomata ja jos joku huomaa, kaikki tietää ja sit tulee iso keskustelu ja lopulta jokaikinen tässä kunnassa ja sukulaisten paikkakunnille tietää. Eli pidän ihan vaan matalaa profiilia...
Minulla on järjetön ikävä rakasta ystävääni, joka on maailman toisella puolen. Skypettäminen ei onnistunut tänä viikonloppuna ja viime kerrasta on aivan liian kauan. Haluaisin vain nähdä hänen hymynsä ja halata häntä. :"S
Teen itselleni liikunta/ateria suunnitelmaa, jonka aloitan heti, kun saan sen valmiiksi. Ensi vuonna aloitan ehkä Skinny Girl dieetin, kun pääsen muuttamaan omaan asuntooni, eikä kukaan vahdi syömisiäni!
Tämän hetken tavoite on 55 kg, BMI normaalipainon puolella, mutta sitten menen taas 50, 45... bmi 16 olis miun pituudella 44.4 kg <3
Kuulokkeet korville, Ipodista kaikki akku pois ja nukkumaan.

Haaste!:)

Ennenkuin aloitan, haluan vain kiittää miun kaikkia ihania lukijoita. Saatte miut hymyilemään aina kun avaan bloggerin ja huomaan, että niin moni on lukenu mitä oon kirjottanu!:)
Mutta siis, sain haasteen sdff:ltä. Kiitos <3

Säännöt:

This little award is all about discovering new blogs and helping those with less than 200 followers to get recognised.

1.Each person tagged must post 11 things about themselves.

2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.

3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.

4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.

5.These lucky bloggers must be told.

6.There's no tag backs.

1. Rakastan kuvista. Olen ollut taidekoulussa 6 vuotta (nyt lopetin ajanpuutteen takia tänä syksynä) ja tehnyt siellä portfolion ja saanut jopa stipendin siitä. Aion tehdä lukiossa kuvis-diplomin.

2. Vanhempani eivät tiedä elämästäni mitään. He eivät ole tavanneet ystäviäni (muutamaa lukuunottamatta) eli he eivät tiedä missä seurassa liikun, en kerro heille mitään koulustani (milloin on koeviikko, mitä sain kursseista jne.), ja he eivät tietenkään tiedä viiltelystäni tai laihdutuksestani. En vietä aikaa heidän kanssaan ja viime juhannus oli viimeinen kerta, kun minun piti lähteä mihinkään heidän kanssaan. 

3. Olen toivoton romantikko. Rakastan kaikkia rakkauselokuvia ja T-sarjoja katsellessani saatan tulla todella vihaiseksi, jos joku puhuu todella söpön romanttisen kohtauksen aikana.

4. Pelkään syviä vesiä, silti olen ollut uimajoukkueessa ja melonut aktiivisesti. Syy miksi olin ryhmäni nopein uimari oli , että olin niin valtavan peloissani, että uin vain karkuun saadakseni kiinni turvallisesta altaan reunasta. Melonta oli helpompaa, koska olin veden päällä enimmäkseen.

5. Minulla on varmaan 5 mekkoa, joita en käytä tällä hetkellä, mutta ne ovat "motivaatio-vaatteitani" aion saada ne näyttämään hyvältä päälläni!

6. Olin lapsena todella laiha, vaikka söin saman verran, kuin 90 kiloinen isäni. Joskus enemmänkin. Kaikki muuttui jostain syystä kun täytin 13...

7. Luen tällä hetkellä kirjaa anoreksiasta ja bulimiasta englanniksi. Lainasin sen kirjastosta ihan vain sen takia., että se oli psykologian osastolla ja kiinnostuin nimestä ("Perfect girls, starving daughters"). en tiedä onko sitä suomennettu, mutta tykkään lukea englanniksi. Ja olen tajunnut omasta sairastumisestani uusia asioita, joista ehkä enemmän toisessa postauksessa, jos joskus jaksan kirjoittaa.

8. En ole ikinä ollut se suosittu tyttö koulussa, mutten ikinä halunnutkaan. Näin yläasteella, kuinka paljon draamaa heidän "ystävyys suhteisiinsa" mahtuu ja totesin, että haluan mieluummin oikeita ystäviä ilman draamaa.

9. Minulla ei ole ikinä ollut mitään julkkisihastusta. Olin kypsä ikäisekseni, kun kaikki muut ihastuivat bändien laulajiin tms. joten ihastuin yläasteella lukiopoikiin. Ihastun aina itseäni vanhempiin.

10. Rakastan istua kynttilöiden valossa, kun ulkona on pimeää.

11. En usko mihinkään mainoksiin. Olen kuullut niin paljon kommentteja, kuinka ne kaikki huijaavat kun olin lapsi, etten luota ensimmäiseenkään.

1. Millaista musiikkia kuuntelet?

Melkein mitä tahansa. En osaa nimetä mitään lempiartistia/-bändiä, koska kuuntelen niin monia ja tykkään liian monista. Mutta kuuntelen muun muassa Juha Tapiota, Avril Lavingea, Kelly Clarksonia, Carrie Underwoodia, Katy Perryä, LZ7, Simple Plania, Skilletiä... Lista on liian pitkä

2. Mistä olet kiitollinen?

Siitä, että minulla on ystäviä, jotka uskaltavat olla rehellisiä minulle ja joille osaan olla rehellinen.

3. Onko sinulla unelma-ammattia?

Haluan työskennellä joko nuorten tai lasten kanssa. En ole vielä varma miten. 14-vuotiaaksi asti halusin olla lääkäri, mutta kuoppasin sen idean oltuani päikyssä töissä. 

4. Missä olet hyvä?

Olen hyvä valokuvaamisessa (kamerani vain ei ole yhtä hyvä, saan uuden 18-vuotis lahjaksi)

5. Mikä on lempisanasi?

Smile (uskokaa tai älkää)

6. Jos voisit viettää 15 minuuttia ihan kenen tahansa kanssa, kenet valitsisit?

Juuri tällä hetkellä haluaisin viettää 15 minuuttia ystäväni kanssa, joka on toisella puolella maailmaa.

7. Mistä vuodenajasta pidät eniten? Miksi?

Pidän keväästä ja kesästä, koska on valoisaa ja luonto alkaa kukkia. Asun pienellä paikkakunnalla, joten luonto on ihan vieressäni. 

8. Jos voisit olla henkilö jossain TV-sarjassa, mikä sarja se olisi?

Friends

9. Mikä on lempihedelmäsi?

Mandariini

10. Mikä on/oli koulussa vahvin aineesi?

Olin yläasteella hyvä kaikessa, paitsi ruotsissa. Lukiossa kuvioihin tulivat viiltely, masennus ja anoreksia, jotka veivät motivaation muun muassa pitkästä matikasta, kemiasta, fysiikasta ja valmiiksi huonosta ruotsista, joten jätin kaikki kemian ja fysiikan ylimääräiset pois, vaihdoin lyhyeen matikkaan ja suosikeikseni valikoituivat psykologia, terveystieto, kuvis ja äidinkieli. Saan nyt lyhyestä matikasta 9-10 ilman turhaa panostusta, mutta saan samoja numeroita yllämainituista aineistakin... Muuten todistuksessa on kutosia ruotsista ja 7 filosofiasta (tiedän, olen 9-10 oppilas, ainakin joissain aineissa). 

11. Jos voisit olla mikä tahansa eläin, mikä olisit? Miksi?

Haluaisin olla mangusti, koska niillä on paljon ystäviä/perhettä ja saisin asua lämpimässä paikassa.

miun kysymykset:

1. Mihin haluaisit matkustaa?

2. Mikä sai sinut aloittamaan blogin?

3. Oletko maalais- vai kaupunkilaistyttö, vai jotain siltä väliltä?

4. Pidätkö päiväkirjaa blogin lisäksi, vai toimiiko blogi ainoana päiväkirjanasi?

5. Mikä on lempivuodenaikasi ja miksi?
6. Milloin lasket oman lapsuutesi loppuneen ja miksi?
7. Onko sinulla unelma-ammattia?
8. Millainen olisi täydellinen viikonloppusi?
9. Vietätkö aikaa enemmän perheen vai kavereiden kanssa?
10. Onko sinulla "normaali" vai älypuhelin?
11. Oletko aamu- vai iltaihminen?

Tagaan: 

sieppi, Lasitähti, Ariela, Minna, tiuhti, Marzu, Alicia

I will miss you so much

Miun isoisoäiti kuoli.
Sain muutama päivä sitten haasteen, mut en nyt pysty sitä tekemään loppuun.

Miksi?

4 pitkää syvää viiltoa reidessä, vieressään 3 pientä mitätöntä jälkeä.
Miksi alennuin näin alas?
Miksi olin itsetuhoinen?
Miksi vanhemmat huutavat toisilleen jatkuvasti puhelimessa, edelleen?
Miksi en laihdu?
Miksi en osaa olla onnellinen?
Miksi kaikki iloinen tuntuu teennäiseltä?
Miksi olen tällainen?
Vihaan syksyä.

Kivusta nautintoon on matkaa peolottavan vähän, jos edes sitäkään...

Istun yksin suihkun lattialla, sheiverin terä kädessäni. Tuijotan terää ja taistelen itseni kanssa. Se ei näytä suurelta ja vaikealta taistelulta. Fyysisesti istun vain suihkun lattialla ja tuijotan. Pääni sisällä on menossa World War III. Viillänkö vai en? Melkein 8 kuukautta!! Päätin sillon tehdä tästä vuoden! Luovutanko?
Painan terän reittäni vasten. Tunnen sen tutun ja turvallisen tunteen ihollani, kun terävä esine koskettaa sitä. Olen kaivannut sitä. Eieieiei, en saa mennä pidemmälle!! Nostan terän pois reideltäni ja alan itkeä. Teen saman vielä uudestaan, jonka jälkeen jään taas tuijottamaan terää kädessäni.
Itken hysteerisesti ja lasken terän alas.
Juoksen huoneeseeni, ettei kukaan näe turtuneita silmiäni.
Miten vajosin taas näin alas?

Uudet tuulet

Nyt otan itteeni niskasta kiinni ja alan oikeesti laihduttamaan! Ei enää tekosyitä, ei epäonnistumisia eikä huonoja päiviä. Tästä ei tuu tyhjää lupausta, ens kesäks oon oikeesti LAIHA. Niin laiha, ettei tarvii häpeillä omaa vartaloaan rannalla, tai vetää vatsaa sisään reeneissä.
Enemmän, kuin mitään muuta, haluan olla laiha. Piste.

Sorry

Haluan kertoa niin paljon, mutten osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Mutta kuvat kertovat enemmän, kuin tuhat sanaa, eiks niin?

I´m angry ´cuz I´m fat

Istun yksin keittiönpöydän ääressä. Vihaan keittiönpöytiä. Ne on tuottanu miulle niin paljon ahdistusta ja edelleen tuottaa paniikkia ja jatkuvia numerosarjoja päässäni. Nyt kuitenkin vapaaehtoisesti istun sen ääressä. En tiedä onko kukaan muu kotona, iskä tekee ehkä jotain autotallissa, luulisin. Kukaan ei ainakaan sanonut lähtevänsä mihinkään.
Olen kipeä, ei tee mieli syödä tai tehdä yhtään mitään. Päätä särkee ja joutuu niistämään jatkuvasti. Tuntuu, kun pää olisi räjähtämässä. Haluisin vaan mennä nukkumaan, mut on liian aikasta siihen.
Selaan Facebookia ja huomaan, ettei mitään ole tapahtunut. Kyllästyn siihen ja alan selaamaan pitkää listaa lukemistani blogeista. Niitä on laidasta laitaan, uskosta, elämästä, kuvia, tekstiä, yleistä höpinää, syvällistä pohdiskelua, anoreksiaa, bulimiaa, parantumistarinoita, masennusta. Osa tuntemattomien, osa kavereiden/tuttujen. Tässä menee aina vähintään 30 minuuttia, riippuen kuinka paljon ihmiset on kirjottanu/postannu. Tänään siinä menee kokonainen tunti.
Olen nyt kirjoittanut tätä postausta monta tuntia, ilman mitään suurempaa pointtia.
En halua ajatella läskiahdistustani, joka päässäni silti edelleen on jatkuvasti, kun nyt olen normaalipainon puolella. Miksi? Miksi lihoin, minä läski saamaton arvoton sika?! En edes ollut missään hoidossa virallisesti. Miten tässä näin kävi? Mutta vanhan lukijani sanoin: "tästä on suunta vain kiloja alaspäin". Pikkuhiljaa, niin kukaan ei huomaa. En oksenna, siitä on liian vaikeata päästä eroon ja yritän olla viiltämättä. Teen parhaani.
Menen sittenkin nukkumaan.

PS. eikö ookkin söpö?!

old stuff, osa 2

Hei, päätin postata tän heti, etten unohda:)
Kirjoitettu 23.5 2012 klo 0.48

Minua on sanottu sisukkaaksi ja vahvaksi, siis että jos oikeasti haluan jotain, niin voin saavuttaa sen, eikä tule välttämättä edes ongelmia... En kylläkään ole ihan samaa mieltä. Melkein päinvastoin. Miten voin olla sisukas ja vahva, jos olen epäonnistunut niin monta kertaa, vaikka tahto on ollutkin kova? Tunnustan, että jos oikeasti haluan kätkeä tunteeni ja elää, kuin mitään pahaa ei olisikaan ja esittää vahvaa onnistun siinä. Se on varmaan ainoa asia elämässäni, jossa olen onnistunut. Kätkin ne ”väärät” tunteet, eli kivun, vihan, surun, hämmennyksen jne. taidokkaasti yli 3 vuotta. En sitten tiedä mikä minuun meni, kun en enää halunnut tunteitani padota. On hyvin mahdollista, että olin pitänyt niitä niin kauan sisälläni ja niitä oli kasaantunut niin paljon, etten enää vaan pystynyt.

En ensiksi uskaltanut kertoa kenellekään, koska ne olivat ”vanhoja juttuja”, eli asioita, jotka olivat tapahtuneet aikoja sitten, ja joista en vain silloin puhunut sanaakaan. Sitten kun kerroin sille psykologille, hän katsoi minua hetken ja kysyi: ”Miksi vatvot noin vanhoja juttuja vieläkin? Unohda ne vain ja keskity tähän hetkeen.” Voikun se olisikin noin helppoa. En todellakaan vatvoisi näitä asioita, ellei niissä olisi jotain vatvomista.

Ei sitä voi vain unohtaa sitä jäätävää hämmennystä, surua, vihaa ja kipua, kun kuulet omien vanhempiesi haukkuvan toisiaan ties millä sanoilla ja mietit vieressä istuvaa pikkusiskoasi ja haluaisit vain peittää hänen korvansa ja pelastaa hänet siltä huudolta. Eikä asiaa helpottanut mitenkään se tosiasia, että tätä samaa menoa oli ilta toisensa perään. Kunnes lopulta, niin monien rikkinäisten ja rakkaiden tavaroiden (muun muassa isäni lempimuki, jonka hän itse heitti lattialle, niin, että siitä on edelleen jälki lattiassa ja niin tyhmältä kuin kuulostaakin, niin minun tekemäni magneetti, joka on edelleen rikkinäisenä jossain laatikossa) ja pahojen sanojen ja syytösten jälkeen  vanhemmat tyynen rauhallisesti aloittivat keskustelun erosta meidän kanssamme. Tämäkin keskustelu päättyi siskoni itkuun, minun raivariini, jota menin käsittelemään yksikseni ja niihin järjettömiin syytöksiin kaiken maailman jutuista, joita isäni oli kehitellyt kännipäissään. Tästä päädyttiin mummolle yöksi. Yö, jolloin en nukkunut minuuttiakaan. Vaikka vihasin isääni sillä hetkellä, mietin koko yön sitä, että missä hän on, onko hän kunnossa, lähtikö hän baariin, polttaako hän talomme. Viimeinen kysymys oli kaikkein pahin ja yritin itselleni vakuuttaa, että hän rakastaa meitä liikaa polttaakseen talomme. Silti pelkäsin. Ja vielä enemmän pelkäsin mennä seuraavana päivänä kotiin. En onneksi muista tuosta päivästä muuta, kuin äitini sanat isälleni: ”Oliko pakko? Sait lapsetkin itkemään!”. Ja tuo minun pitäisi unohtaa noin vain, ilman, että pystyn sitä kenellekään sanomaan? Olin kehityspsykologisesti vielä kaikkein pahimmassa vaiheessa tuollaiselle. Siksi varmaan olen perheemme lapsista ainoa, jolla on traumat tuosta muutaman viikon kestäneestä jaksosta ja sen jälkeisestä talon etsintä-rumbasta ja raha-asioista tappelusta.

Entä pitäisikö minun unohtaa kaikki ne huutelut, puheet, osoittelut ja katsokaa-tuota-lihavaa-katseet ? Pitäisi unohtaa, mutta noinko että ping-unohdettu? Ei sitä pysty unohtamaan, kun kuulet omalta äidiltäsi että sinulla on hieman tuota painoa liikaa. Ei sitä voi unohtaa. Sitten kun veljesi kertoo sen saman sinulle päivittäin. Tai kun saat koulussa nuo katseet ja osoittelut osaksesi. Ei sitä voi unohtaa. Voin antaa anteeksi ja päästä sen yli, mutten unohtaa.

Katselen henkarissa roikkuvaa mekkoani. Se on kokoa  42. Hävettää. Koko 42? Olin hei 14?! Voi morjens. Pitäisi pienentää se kesän juhlia varten. Kuinkakohan monta senttiä lähtee tuosta vyötärön kohdasta? Odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen leikkelemään ja ompelemaan nuo sivuetu-saumat uudestaan! Siinä tulee sellainen voittaja-fiilis. Olen nimittäin pienentänyt puolet vaatteistani (ne joita en heittänyt menemään aivan liian isoina) ja joka kerta, kun vedät ihan mistä saumasta tahansa sisään 4 cm tuntuu hyvältä. Ne ovat ainoita hetkiä, jolloin koen onnistuneeni. Sitten kun luon katseeni alas, jalkoihini ja vatsaani, muistan taas, miksi hyppään bussista aina 2 pysäkkiä aikaisemmin, kuin pitäisi. Ja miksi reenaan päivittäin. Ja miksi pitää taas yrittää syödä vähemmän, vaikka kuinka vatsa tai kuka tahansa huutaisi muuta.

Tänäänkin oli reeneissä sellainen tunne, että kohta polvi sanoo itsensä irti, niin kuin se on tehnyt sen seitsemäntoista (kertaa kymmenen) kertaa. Vedin silti reenit loppuun asti, ja kyllä se pysyi ihan kiltisti paikallaan loppuun asti, ja vielä kotimatkankin. Vaikka kyllä se ikuisesti rikkinäinen nivelside muistutti itsestään koko reenin ajan. Joka kyykky-hypyssä ja askel-kyykyssä vihlaisi inhottavasti ja tanssi biiseissäkin välillä sellaisina jäätävinä kipukohtauksina tuli muistutus liian reenaamisen vaarallisuudesta. Vielä kotonakin vihloo portaissa, joka askelmalla. Taitoin nilkkanikin tänään samoissa reeneissä. Taitaa huomenna tulla mielenkiintoinen juokseminen kerrosten välillä koulussa. Huomennakin on tietysti vielä reenit. Onneksi x on siellä, hän tietää, mitä pitää tehdä jos huudan ja kaadun maahan. Ennenkin ollut paikalla kun olen onnistunut saamaan jalan konkkaus-kuntoon. Ei olisi huomenna ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun istun avuttomana katselemassa muiden reenaamista."

PS. voin postata näitä vanhoja juttuja myöhemminkin, jos joku haluaa ja uskallan.

old stuff

Tietokoneellani on tiedostokansio nimeltään "älä koske".
Olen totellut itseäni ja antanut sen olla vähän aikaa. Siellä on paljon yöllä kirjoitettuja juttuja, kun on ollut kone auki ja olen halunnut saada kaikki ajatukset pois päästäni. useimmat ovat hyvin sekavia ja olen kirjoittanut useimmiten kuin kirjoittaisin kirjettä jollekulle, mutten tiedä kenelle.
Tänään avasin sen kansion. Löysin laulunsanoja, aforismeja ja paljon kirjoittamiani juttuja. Yhden otsikko kertoo paljon; "Kiellettyjä ruokia" toinen on "En ansaitse mitään". Usein otsikkona on vain päivä, jolloin olen kirjoittanut, kuten aloittaisin päiväkirjan.
Luin muutaman vanhan kirjoitukseni. Oikeeta päiväkirjaa en pysty lukemaan, mutta nänä ovat osittain sensuroituja, jos katson päivämäärää ja mietin mitä silloin tapahtui. Mutta mitään kaunista luettavaa en silti löytänyt. Siksi kansion nimi onkin älä koske.
Löysin muun muassa tällaisia lauseita:
"Se kuiskii minulle outoja sanoja, pelottavia sanoja. Ruoka on vihollinen, ei sitä saa kuunnella. Se yrittää vain vietellä sinua."
"”Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää”

Ystävät kaukana, seurana vain tietokone, musiikki, hiljainen talo ja ahdistus-sekoamis-angsti-masennus-ärsyynnys-väsymys-kohtaus. Ja tietysti toi sheiverin terä... En ollutkaan hävittäny niitä kaikkia. Yks oli jäänyt jonnekin piiloon. Ja nyt se kummittelee tuossa vieressä."

"Vaikka olisin 55 kiloa, olisin silti normaalipainoinen! (National Geographic-lehden taulukko) Wuhuuu, nyt ei voida sanoa, että laihduttamiseni olisi vaarallista, koska normaalipainohan on normaalia ja tervettä?!"

"Olin tänään taas reeneissä, ja loppuveneyttelyissä, kun ennen niitä lösähdettiin vaan siihen matolle selällee, miun kylkiluut näky ja tuntu! Olin niin onnellinen sen hetken, kun tajusin, ettei miun tarvii vetää ees vatsaa sisään! Mut sit se ilo loppu lyhyeen, kun tajusin, etten saa niitä enää piiloon mitenkään, kun Noora oli siinä vieressä ja se yrittää saada todistettua Tommille ja miulle, et miulla on oikeesti syömishäiriö. Nyt sillä on peruste nro. 53 varmaan..."

Haluaisin postata yhden niistä jutuista kokonaisuudessaan, mutta en aio laittaa sitä tähän, tulee muuten liian pitkä postaus.

Mutta oli minulla pointtikin tässä miksi kaivelin vanhoja arkistoja. Mikä on muuttunut? Miksen saa itseäni enään tekemään tunnin lihaskuntosarjoja joka ilta? Miksen osaa vastustaa turhaa, ylimääräistä ruokaa? 

Vastaus on kaikessa lyhykäisyydessään ilmaistavissa yhdellä lauseella (kuulostipa hienolta): Päätin unohtaa laihduttamisen, epäonnistuin ja nyt en tiedä olenko terve vai sairas, haluanko laihtua vai olla murehtimatta, työnnänkö vaikeat tunteet piiloon taas vai annanko niiden tulla taas? Lista on pitkä ja kirjoittaja laiska. 

Tämän tiedostokansion lisäksi minulla on kuvakansio nimeltään "elä kaho".

PS. Päätin juuri postata sen yhden vanhan jutun kokonaisuudessaan, ehkä huomenna. 

Kunnes aamu jälleen silmiin sarastaa...

"hei söpöliini! mitä kuuluu? tää on ihan vaan kysymys, mut mitä sanoisit, jos pyytäisin sinnuu treffeille joskus?"
En voi, en pysty, en halua. Eikä hän lopeta tekstaamista!! Tavallaan ihana ja mukava poika, mutta haluaisin pitää hänet vain ystävänä. Hän ei edes tiedä tätä puolta miusta! Kuinka kukaan vois tykätä tästä kaikesta, mitä miun päässä liikkuu, jos ymmärrätte mitä yritän sanoa? Lupasin mennä yksille treffeille. Tasan yksille ja kahotaan sit mitä ajattelen. En oo ehkä valmis seurustelemaan, ainakaan tässä elämäntilanteessa (niin kliseiseltä, kun se kuulostaakin) liian paljon asioita meneillään samaan aikaan!! Oon imarreltu kaikesta siitä huomiosta ja niistä ihanista tekstareista, mut en vaan pysty. Oon ihan ymmälläni tästä kaikesta. Miulla ei oo edes mitään tunteita tätä poikaa kohtaan. Ja hän on nuorempi, kuin minä. Iällä ei siis niinkään oo väliä miulle, mutta hän myös käyttäytyy, kuin ikäisensä ja olen tähän mennessä ihastunut vain itseäni vanhempiin poikiin. Olen itse ikäistäni kypsempi ja en pysty seurustelemaan normaalien ikäisteni kanssa, miten voisin seurustella nuoremman kanssa?! Ymmärrättekö? Olemme niin eri tasoilla ja tällä hetkellä hän on ainoa, jolla on tunteita ja mie oon se, jota pittää suostutella.
En tiedä miten päästä pois tästä tilanteesta, en pysty nukkumaan ja olen itkenyt jo yhden yön. En kylläkään tämän takia, muutama muukin ahdistava asia meneillään ja kaikki samaan aikaan.

Haluan vain nukkua ja viiltää. Mutten halua tappaa perhosiani ja olen ollut jo puoli vuotta, PUOLI VUOTTA(?!?!), viiltelemättä, enkä halua rikkoa sitä!!

En valita

Hei sinä, joka luet tätä. Tiedän, että blogini on lähes pelkästään sitä, että mie valitan millon mistäkin. Isosta vattastani, lihavista reisistäni, siitä etten edisty, millon mistäkin. Mutta on miun elämässä hyviäkin asioita ja ihan vaan vaihtelun vuoksi ajattelin listata muutaman, joista osa voi rikkoa "koodin" millainen on oikea anorektikko:)

Minulla on ihania, rakastavia ystäviä. He pysyvät rinnallani vaikka mikä tulisi, kyllä testattu on, he pysyivät rinnallani, kun olin aivan pohjalla ja kaukana hyvästä, oikeasta ystävästä. Mutta nyt osaan arvostaa heitä entistä enemmän ja tiedän, että kaksi heistä lukevat tätä (ehkä) ja toivon että he tietävät tämän. Aion olla parempi ystävä heille. I love you guys so much that there´s no words for that!<3

Minulla on usko tulevaisuuteen. Vaikken juuri nyt seurustele, uskon että vielä joku päivä löydän juuri sen miehen, joka on tarkoitettu minulle. Ja vaikkei mielialani juuri nyt ole edes polvenkorkeudella, uskon, että se vielä nousee, vielä joskus hymyilen aidosti ja nauran.

Nautin liikunnasta. Tiedän, että tämä rikkoo ainakin perus/"normaali-anorektikon kaavan, ellei jo heti ensimmäinen kohta tehnyt sitä. Vaikka pääni sisällä on laiskuuden iskiessä ääni, joka kertoo, että on mentävä, nautin tanssitunneistani JOKA IKINEN KERTA, kun menen sinne, mikä on aika usein. Rakastan liikuntaa, olen aina ollut urheilullinen, kokeiltu on jalkapallosta balettiin. Se on kuin terapiaa, kun antaa musiikin viedä ja osaa koreografiat. Joskus uppoudun niin paljon, että huomaan tunnin kaksi menneen ohi ja olen vain hymyillyt ja tanssinut. (lisäksi tunnin/tuntien jälkeen oikeasti tuntee tehneensä jotain!

Ajattelen joskus, että olen kaunis kasvoistani. Aina välillä katson peiliin ja hymyilen itselleni. 

Minulla on ihminen, jolle voin suoranaisesti "oksentaa kaikki ajatukseni" ystävääni lainatakseni. Jennille voin kertoa kaiken ilman, että hän syyllistää minua mistään tai pakottaa tekemään mitään liian nopeasti. Voin olla rehellinen, enkä yleensä pelkää sanoa asioita ääneen hänelle. Tietty ensimmäinen kerta, kun juttelin hänen kanssaan, olin aluksi hiljainen ja jännitin aivan järkyttävästi. En tiedä huomasiko hän, mutta tärisin koko ajan. Ja tietty kun ensimmäisen kerran kerroin itsemurha-ajatuksista, en aluksi halunnut sanoa ääneen mitä ajattelin. Mutta hän ymmärtää nykyään jo puolesta sanasta, koska tietää niin paljon. Hän ei myöskään antanut periksi ja todennut, että olisin toivoton tapaus. Mielestäni psyykkisissä sairauksissa ei saisi olla luokittelua/ sanaa "krooninen", itse ainakin vajoaisin niin pohjalle, että isoinkaan nosturi ei pääsisi niin alas. Se olisi kuin minulle sanottaisi, että "olet toivoton tapaus, mutta älä tapa itseäsi ja nähdään säännöllisesti koko loppuelämäsi ajan". Jenni on aina uskonut minuun ja siihen että vielä joskus esim. lopetan viiltelyn:) Toivon, ettei hän nyt suutu, mutta tykkään puhua hänelle, koska tunnen, että hän välittää eikä ole psykologian ammattilainen. Sanon tämän kaiken, koska se on HYVÄ asia. Kävin joskus psykologilla enkä voinut olla täysin rehellinen hänelle, koska tiesin etten ole yli 18 ja hän on liian ammattilainen ja osa "hoitohenkilökuntaa", eikä viiltelyni/syömiseni muuttunut mihinkään suuntaan tuona aikana. Tiedän, että Jenni lukee tätä blogia ja haluan sanoa KIITOS<3

Pystyn nykyään pukemaan ajatukseni sanoiksi. Minulla on ollut kausi, jolloin en pystynyt kuvailemaan kuinka suunnattoman pahalta minusta tuntui. Osasin vain viiltää ja laihduttaa.

Toivon, että en enää vaikuta yhtä ärsyttävän valittavalta ja masentuneelta ihmiseltä. Mutta tämä ei muuta sitä faktaa, että edelleen kamppailen itseni kanssa, etten viiltelisi ja monen kohdan kirjoittaminen oli vaikeaa. Varsinkin tämä lause:"Minulla on ihania, rakastavia ystäviä." oli vaikeaa kirjoittaa, vaikka onkin periaatteessa jono kirjaimia, mutta merkitsee niin paljon enemmän. Ja edelleen haluan laihtua, ja aion onnistua siinä, vaikka ymmäränkin, että ne ovat anorektisia ajatuksia ja mihin se voi johtaa jne. Aion onnistua olemaan tyytyväinen itseeni, ja bmi alle 20, vaikka niin moni yrittää estää minua.

One of us, just a little bit different

"mua kiinnostas tosi paljo tietää miten anorektikot näkee toiset ihmiset?"

Sain tällasen kommentin ja vastaan siihen, kun kerran myönnän olevani anorektikko... Uskon, että suurin osa miun lukijoista tietää vastauksen ja että se vaihtelee vähän riippuen keneltä kysyy. Mutta tässä vastaus vähintää yhdelle ihmiselle:)

Eli kerron miten itse anorektikkona näen muut ihmiset, en voi sanoa muiden puolesta mitään, mutta oletan olevani aika lähellä sitä mitä muutki sanoo. 

En katso jokaista ihmistä sillai, että "toi on laiha, tollanen haluisin olla"/"olin joskus tollanen". Mutta usein kumminkin, kun näen laihan ihmisen ajattelen, että "aion vielä saavuttaa ton, aion olla yhtä laiha." Joskus enemmän, joskus vähemmän. Riippuen kuinka paha kausi on menossa. Joskus myös katson ihmisen kasvoja ja liikkeitä, miettien onko hän onnellinen juuri sillä hetkellä. Teen tätä varsinkin, kun itsellä on huono kausi menossa/muuten vaan huono päivä. Kadehdin niitä, jotka näyttää onnelliselta ja iloiselta. 

Jos kyse on ystävistä, siis oikeista ystävistä, jotka tietää tästä (miulla niitä on n. 10, mikä kuulostaa paljolta), heille yritän huonoina kausina esittää, että kaikki on hyvin, mutta en yleensä onnistu siinä, he tuntevat minut liian hyvin. Joskus olen valehdellut, niitä perusjuttuja; "joo, söin ennenkun tulin" tai "en oo viiltäny, kato vaikka miun rannetta"(kun ne viillot oli nilkassa). Joskus ne uskoo, mutta nykyään ne näkee läpi aika hyvin. Usein he kysyvät epäilevästi että mitä ja milloin jos sanon, että söin juuri. Eli näen ystäväni monella tapaa samaan aikaan. He ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minnuu laihtumasta mutta he ovat oikeita ystäviä, jotka ovat huolissaan ja välittävät.

"They passed me by, all of those great romances

You were I felt robbing me of my rightful chances

My picture clear, everything seemed so easy

And so I dealt you the blow, one of us had to go

Now it's different, I want you to know

One of us is crying, one of us is lying

In her lonely bed, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all

I saw myself as a concealed attraction

I felt you kept me away from the heat and the action

Just like a child, stubborn and misconceiving

That's how I started the show, one of us had to go

Now I've changed, and I want you to know

One of us is crying, one of us is lying

In her lonely bed, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all

Never left at all, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all"

Ei-niin-läheiset ihmiset, eli toisinsanoen kaverit/tuttavat, jotka eivät tiedä/ehkä epäilevät, heille en sano mitään tästä. Jos saan kuulla kysymyksiä, kuten "ooks sä laihtunu(taas)?" tai "mikset syö enää niin paljon, kun ennen?" tai "ootko sählänny reeneissä kätes kanssa, kun se on ollu muutaman päivät paketissa?" tms. Heille keksin hätävalheita ja useimmiten he uskovat, elleivät heidän epäilynsä ole liian kovia.
Lukiossani on yksi opettaja, joka tietää. En kertonut hänelle, mutta minulla oli niin paljon hänen kurssejaan ykkösellä, joten hän näki joka kerta, kun käteni oli sidottuna (kuviksessa ei voinut aina pitää hihoja normaalisti...) ja hän näki minut laihimmillani, kun olin juuri siinä jaksossa hänen kurssillaan ja paljon poissaolevan oloinen (psyykkisesti, fyysisesti en missannut koulua), verrattuna lukion alkuun, jolloin olin puhelias ja iloinen. Sen yhden perjantai-iltapäivän jälkeen, kun olin koulun jälkeen ystäväni kanssa tekemässä yliaikaa, kun oli työt kesken. Opettaja sanoi ystäväni ollessa toisessa huoneessa, suunnilleen, että "olet laihtunut paljon ja et ole enää ihan niin pirteä, kuin olit ykkösjaksossa"... Tapahtui siis, kun olin laihimmillani, huonoimmillani jne. Olin siis todella pohjalla ja sitten yksi lempiopettajistani kysyy tuota ja haluaisin vain olla rehellinen ja sanoa, että olet oikeassa, minun pitäisi ehkä jutella jollekulle, mutta en pystynyt/kehdannut ja valehtelin vain, että koulu stressaa ja että on täydet jaksot ja painon putoaminen johtuu siitä, että olen herkkulakossa ja en syö niin paljon suklaata (vaikka oikeasti en syö sitä yhtään, koska se on pahaa) ja ystäväni sai minut koukutettua kanssaan tanssimaan. Totuus oli siis aivan toinen... Hänet näen ehkä vähän liian suojelevana, hän on ihana, mutta välttelen sitä, että jäisin hänen kanssaan kahdestaan mihinkään milloinkaan. Eli hän on ehkä sellainen, jolle en halua sanoa mitään, mutta en voi valehdellakaan, hän kerran vahingossa näki yhden tuoreen arven, kun kädessä ollut side oli liian löysällä ja liikkui ranteessani... Se oli virhe ikinä jättää sitä niin löysälle, koska hän ei enää usko valheitani....
Mutta yhteenvetona; näen tuntemattomat ihmiset yleensä joko tavoitteina laihdutukselle, tai kadehdittavina, kun ovat onnellisia, jos ovat. Läheiset ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minua olemasta laiha ja rakastavia ihmisiä, jotka välittävät, useimmiten molempia samaan aikaan.
Toivottavasti vastasin edes jonkun kysymykseen.