Loppu hyvin kaikki hyvin

Olin tänään todella hyvällä tuulella,
kun joskus iltapäivällä heräsin.
Nukuin kellon ympäri ja olin silti väsynyt.
Onneksi wanhat ovat vain kerran elämässä.
Mutten voi sanoa etteikö olisi ollut hauskaa!
Tänään pidin krapulapäivän kaverin kanssa,
vaikkei kummallakaan ollut edes krapulaa.

Menin nuorteniltaan, vaikka tiesin etten sinne mentyäni ole kotona ennen yhtätoista
(enkä ole nukkumassa vieläkään).
Hartauden aikana tajusin,
ettei miulla ole enää suunnitelmaa.
Miulla oli kaikki suunniteltuna wanhojen päivään asti,
wanhoja varten ja sen päivän onnistumista ajatellen.
Nyt ei ole enää mitään mitä odotaa.
Paitsi yo-juhlia, mutta ne ovat liian kaukana.
"Olen ihan tyhjän päällä" oli lause,
joka sai miut itkemään.
Ensin pari kyyneltä,
mutta lopulta makasin ylävartalo Tuukan sylissä ja tärisin.
Muut ilmeisesti onneksi luulivat minun nukkuvan.
Moni tuli nimittäin kysymään,
että nukkuuko se Alina jo?
Tuukka ei kuitenkaan ehtinyt vastata,
kun käänsin aina pääni halutessani tietää kuka puhuu.
Naama punaisena ja silmät kyynelistä täynnä en voinut enää väittää kaiken olevan ok.
Muttei kukaan onneksi kysynyt sen tarkemmin mitään.
Yksi ystäväni sanoi naurahtaen halatessaan:
"siehän oot yleensä se, joka halaa ja lohduttaa".
Niin olenkin, nyt en vain enää jaksanut,
tai toisaalta halunnut enää peitellä.
Tuukka sai minut lopulta nauramaan vielä kaiken itkun jälkeen,
ja lähdin kotiin hymyillen.
Loppu hyvin kaikki hyvin.

If I wasn't there tonight?

En halua mennä tänään reeneihin. En kuulu sinne, mikä on kokonaan miun omaa syytä, kun oon hiljainen. Jos olisin sosiaalisempi, voisin olla osana muiden keskustelua.

En myöskään halua mennä sinne todetakseni taas kerran, että olen kaikkein huonoin. Muut ovat kehittyneet valtavasti, mutta minä teen edelleen samat virheet, kuin ennenkin. Se ei korjaannu, kuin reenaamalla. Toivottavasti paikalla olisi nostajia tällä kertaa.

Kaikesta huolimatta menen reeneihin, koska ihmiset luulevat, että olen onnellisimmillani juuri cheerleadingissa. Joskus olin, nykyään stressaan reeneihin menoa ja itkin viimeksi itseni uneen, koska miulle jäi tosi huono fiilis koko loppu päiväksi. 

Olen rikki elämään

Ajan kotiin isältäni, kyyneleet valuen pitkin kylmiä poskiani. Olen vain niin väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti, etten jaksa enää edes välittää, että joku voi nähdä. Onneksi joululoma tulee pian. Haluaisin soittaa Tuukalle ja vain itkeä, mutten kehtaa. Heillä on sukulaisia käymässä ja en halua viedä häneltä aikaa heidän kanssaan. Iltani ainoa ilo on pieni salmiakkirasia, joka samalla kylläkin muistuttaa pieleen menneestä paastosta.
Luulin asioiden menevän paremmin, mutta nyt olen palannut takaisin tänne kuopan pohjalle. Vai mikä syvänmeren hauta tämä pikkuhiljaa on. Kysyin koulussakin jo ryhmänohjaajalta, että voiko lukiosta periaatteessa olla pois vaikka yhden jakson ajan jos oma jaksaminen on tätä luokkaa kuin minulla. En tiedä kuinka tosissani olisin jäämässä pois, kun muuten saattaa käydä niin että valmistuminen venyy puolella vuodella. Johon en aio suostua. Eli kysymykseni oli siis vain hypoteettinen. Ryhmänohjaajani tietää ongelmistani, olinhan ykkösellä niin selvästi pohjalla, että sen huomasi.

Huomenna on lähtö leirille isoseksi klo 8.15, en ole antanut pakkaamiselle edes ajatusta. Olen innolla menossa leirille, mutten ole nukkunut viimeiseen kolmeen-neljään viikkoon kunnolla. Viikonloppu menee siis niillä viimeisillä jaksamisen hippusilla, joita keräsin lintsatessani koulusta torstaina. Ensi viikko saattaa mennä aivan pieleen koulun suhteen, mutten jaksa välittää. Koko tämä jakso on mennyt jonkinlaisessa kuplassa, joka puhkesi nyt. Huomaan, etten ole tehnyt mitään minkään kurssin eteen. Läksyt ovat hoitamatta, ruotsin esseestä sain 6-, kuuntelusta tuli 4½. Ensi perjantaina alkaa koeviikko, mutten tiedä jaksanko tehdä mitään projektitöitä siihen mennessä. En välitä.

Ps. Käden kanssa (katso edellinen postaus) ei ole enää mitään ongelmaa, selvisin vain säikähdyksellä! Onneksi.

Aurinko nousee omalle paikalleen

Minun tekisi mieli itkeä sekä ilostan että surusta. En tiedä kumpaa nämä kyyneleet edustavat, mutten välitä vaan annan niiden valua poskiani pitkin.
Tunsin tänään koulussa kuuluvani johonkin, kun koulukaverini olivat iloisia, kun tulin ruokalaan vähän heidän jälkeensä. Kaiken lisäksi Noora vastasi iltapäivällä, että hänellä on aikaa vaikka koko ilta miun reenien jälkeen! Tämä on ensimmäinen kerta kuukauteen, kun olemme kahdestaan, niinkuin aina ennen. Voimme taas nauraa, keksiä tyhmiä juttuja ja puhua kaikesta mahdollisesta syömishäiriöistämme vanhustenhoitoon Suomessa.

Ensin menen kuitenkin cheerleading-reeneihini. Olen aina innoissani menossa sinne ja odotan, että pääsen lentämään muiden heitto- ja koppaus-"nukkena". Alkuosa reeneistä meneekin normaalisti, alkulämmittelyssä ranteeni alkaa vaivata, mutten anna sen pysäyttää minua - onhan se ollut ongelma aiemminkin.
Alamme nostamaan ja koska nostajani ovat aivan pikkiriikkisen eripituisia, täytyy minun korjata ylhäällä seistessäni lantiollani asentoa, etten kaadu sieltä alas joko takamiehen (tai siis naisen) päälle tai eteen naamalleni lattiaan. Nostot sujuvat kuitenkin hyvin - aluksi.
Vaihdamme pian nostajaa, että saisimme samanpituiset nostajat. He saavat minut nostettua ylös, mutta tullessame takaisin alas tiettyyn asentoon, peruuttaa toinen nostajista ja en saakaan hänen hartiastaan tukea. Toinen nostaja kuitenkin osaa tehtävänsä ja pysyy paikoillaa, mutta toisen puolen hajotessa tuen itseni täysin toisen puolen kädelle, etten löytäisi itseäni maasta. Tällöin oikeasta olkapäästäni naksahtaa jotain. Se kipeytyy niin, etten enää nouse, vaan annan toisen flyerin (=nousijan) harjoitella lopputunnin. Haen valmentajalta jäätä, koska kipu yltyy ja en saa kättäni nostettua ylös normaalisti. En ajattele, että tässä olisi käynyt pahemmin, "se on vain lihasrevähdys, näitä sattuu koko ajan!".
Istun sivussa loppureenit "ihan vaan varmuuden vuoksi" ja katselen kateellisena, kun kaverini lentävät kauniissa kaaressa ylös yläilmoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Joku käy aina välillä kysymässä minulta, kävikö minulle pahasti. Vastaan, että ei tässä mitään, kyllä minä selviän.
Valmentaja käskee mennä näyttämään olkapäätä lääkäriin, jos se on vielä huomenna kipeä. Vakuutan hänellekin, että ei tässä mitään. Takin päälle laittaminen on silti yksi päivän haastavimpia asioita, en nimittäin saa kättäni ylös tai kunnolla sivulle.
Menen kotiin, siellä ei ole ketään. Missä lienevät. Noora tulee ja päätämme lähteä isälleni näyttämään olkapäätäni, ihan vain varmuuden vuoksi.
Hän ajaa, koska minä en saa vaihteita vaihdettua kunnolla.
Isäni ei ole aivan samaa mieltä, että se olisi vain lihasrevähdys. Hän vääntelee ja kääntelee kättäni, vertaillen sitä vasempaan, toimivaan käteeni. Minä irvistelen, koska jokainen pieni liike väärään suuntaan tuottaa armottoman kivun olkapäähän. Hän listaa latinankielisiä jänteiden, lihasten ja luiden nimiä, jotka ovat joko ok, tai revenneet. En muista muutakuin: "hommatkaa näytökseen joku siun tilalle."

Tunnen, kuinka maa vajoaa jalkojeni alta. Haluan huutaa kaikki tietämäni kirosanat kaikilla mahdollisilla kielillä ja mietin, miksi juuri nyt. Vanhoihin on pari kuukautta ja olen elänyt cheerin ja Tuukan takia viimeiset kaksi kuukautta. Katsahdan Nooraan ja hän viestii katseellaan empatiaa, hän tietää kuinka tämä saattoi juuri romahduttaa maailmani täysin. Isäni sanoo, ettei sano mitään varmaksi ennen magneettikuvia, joten en vielä tiedä pelkäänkö pahinta turhaan, vai pitääkö minun oikeasti taas maata sohvalla monta kuukautta sen takia, että kehoni ei kestä.
Lähdemme takaisin meille ja isäni ulko-oven sulkeutuessa kiroan muutaman minuutin yhtään miettimättä, onko pihassa taloyhtiön lapsia. Käymme kaupan kautta ja päätän, että tanssin vanhat, kipsi kädessä, "vaikka minulla olisi aivokasvain!"
Puran ärtymystäni tilanteeseen nauraen ja mietin, miksi loukkasin itseni (ehkä) ihan ok alastulossa. Olen tullut heitosta alas melkein suoraan lattialle, tippunut nostoista joka suuntaan milloin mikäkin kehon osa ensimmäisenä. Koskaan näinä kertoina ei ole tapahtunut mitään muuta, kuin pari-kolme mustelmaa. Nyt tälläisestä "pienestä" jutusta saatan jäädä sivuun koko jutusta. Jos tämä siis menee ortopedille ja sitä kautta leikattavaksi. Onneksi edes Noora tietää ja hänelle minun ei tarvitse selittää enää.
Hän yrittää piristää minua ja kääntää puheenaiheen Tuukkaan, jolloin saamme idean soittaa hänelle, laittaen puhelun kaiuttimelle. Puhelu kestää 43 minuuttia, jonka aikana hän saa kuunnella meidän hulluja juttujamme, mutta kerron hänelle silti olkapäästäni. Tunnen, että hänellä on tavallaan oikeus tietää.
Noora saa mielialani nousemaan, ihan vain olemassaolollaan. Vihdoin saamme viettää aikaa yhdessä. Lopulta hänen on kuitenkin lähdettävä, mutta näemme aamulla, koska en uskalla ajaa autoa joten hän lähtee kanssani heittämään veljeäni aamulla reeneihin.
Minulla on vihdoin taas ystävä.

If I wasn't here next time would you miss me?

Pitäisikö minun lopettaa nuortenilloissa käyminen, kun joka kerta sieltä tullessani mietin, karttavatko ihmiset minua. Tänään taas kaverini lähtivät keskenään jatkoille, minä menin nöyränä kotiin, koska ei kysytty. En kehtaa tuppautua heidän mukaansa, koska ovat tehneet selväksi, etten ole hauska tai ilmeisesti edes mukava.
Ennen minustakin pidettiin. Se oli silloin, kun olin aivan hajalla ihan julkisesti, tai siis etten peitellyt sitä yhtä paljon kuin nykyään. Minulla ei ollut minkäänlaista itsekunnioitusta, itsevarmuudesta ei ollut tietoakaan, enkä uskaltanut olla jotain mieltä asioista. Nykyään uskallan sanoa vastaan ja olen itsevarmempi. Miksi minua kartetaan yhä enemmän ja enemmän, nyt kun tavallaan uskallan olla enemmän minä? Eivätkö ihmiset enää pidäkkään ihmisistä, jotka uskaltavat olla omia itsejään? Vai olenko jotenkin mukavampi tai parempi ihminen, kun en arvosta itseäni milläänlailla? Pitäisikö minun palata siihen, että itkin jokaisen hartauden jälkeen ja elämäni vain lipui ohitseni, kun olin niin hajalla?
Vai onko syy siinä, että seurustelen? Olen yrittänyt parhaani mukaan jakaa aikaani ystävien ja Tuukan välillä, ettei minusta tule sellaista, joka ei seurustelun aloitettuaan ehdi sanomaan edes moi kavereilleen. Olen itse ollut tarpeeksi monta kertaa se kaveri, jolle ei ole enää aikaa poika/tyttöystävän takia, etten halua laittaa vahinkoa kiertämään enää.

Mene ja tiedä, mietin silti tulevaisuuttani aktiivisena seurakuntanuorena. En enää haluaisi itkeä itseäni uneen lauantaiöisin, kun mietin, kuinka huono ystävä ja ihminen voin vain olla.

Mutta oli tässä päivässä jotain positiivistakin! Tapasin Tuukan vanhemmat tänään ensimmäistä kertaa ja taisin antaa hyvän ensivaikutelman itsestäni! Selvisin jopa syömisestä siellä, olin yrittänyt valmistaa itseäni siihen, että saatan joutua syömään.
Stressasin tuota tapaamista koko viikon, ja nyt kun se on ohi onnistuneesti, voin unohtaa kaikki kauhuskenaariot, jotka kävin läpi mielessäni ajaessani Tuukalle. Keskiviikkona Tuukka tullee meille (äitelle) ja viikonloppuna aion kertoa isälleni, että ylipäänsä seurustelen...

I've got nothing and going nowhere...

"If I wasn't here tomorrow

Would anybody care

If my time was up I'd wanna know

You were happy I was there

If I wasn't here tomorrow

Would anyone lose sleep

If I wasn't hard and hollow

Then maybe you would miss me

I know I'm a mess and I wanna be someone

Someone that I'd like better

I can never forget

So don't remind me of it forever (forever)

What if I just pulled myself together

Would it matter at all

What if I just try not to remember

Would it matter at all

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

Would it matter at all

If I wasn't here tomorrow

Would anybody care

Still stuck inside this sorrow

I've got nothing and going nowhere

I know I'm a mess and I wanna be someone

Someone that I like better

I can never forget

So don't remind me of it forever

What if I just pulled myself together

Would it matter at all

What if I just try not to remember

Would it matter at all

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

Would it matter at all

I know I'm a mess and I wanna be someone

Someone that I like better

Can you help me forget

Don't wanna feel like this forever, forever

What if I just pulled myself together

Would it matter at all

What if I just try not to remember

Would it matter at all

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

If I left tomorrow

Would anybody care

Stuck in this sorrow

Going nowhere

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

Would it matter at all"

Mietin tätä eilen illalla (/yöllä) nuortenillan jälkeen pitkään ja yritin samalla tekstata Tuukalle muka iloisesti, muttei siitä tullut yhtään mitään. Hymiöiden laitto ei tuntunut millään lailla luontevalta ja ilman niitä viesteistäni huomaa, ettei kaikki ole ihan hyvin. Hän kysyi, oliko jokin pielessä, enkä todellakaan halunnut alkaa valehtelemaan hänelle. Perustelin itselleni, että kehtaan kyllä kirjoittaa totuuden, se miltä oikeasti tuntuu, koska hän kysyi. Pyysin silti anteeksi kolmesti samassa viestissä, toiset kolme kertaa seuraavassa. Kirjoitin kaiken, mikä oli huonosti juuri siinä hetkessä.

Tuukka oli oma rauhallinen itsensä ja sanoi ettei minun tarvitsisi pyytää anteeksi, vaikka kuinka teksti olisi masennuksen ja/tai syömishäiriön sanelemaa.Hän sai minut kuoppaamaan viiltely ajatukseni, vaikken niistä suoraan sanonutkaan. Itkuni muuttui hymyksi, kun sain tällaisen viestin: "näytät muuten myös sillon tosi söpöltä kun oot melkein nukahtamassa mun syliin." (Olimme nuortenillassa hartauden jälkeen istumassa ja nukahdin melkein (taas) hänen syliinsä) Vastasin; "siihen olisi ollut turvallista nukahtaa" ja vaivuin uneen viestin lähettämisen jälkeen. Aamulla vasta luin vastauksen, jonka hän oli laittanut.

Mitä mie oon tehny ansaitakseni näin ihanan onnen?

Mutta äänessäs on jotain uutta

En tiedä kenen syytä tämä on.
Paras ystäväni sairastaa syömishäiriötä
ja jonkinasteista masennusta,
muttei suostu ottamaan vastaan minkäänlaista apua.
Ei meiltä, ystäviltää,
ei poikaystävältään,
eikä ammattilaisilta.

Olemme Nooran poikaystävän ja Eevin kanssa puhuneet,
Nooran selän takana,
mitä meidän pitäisi tehdä.
Ratkaisua ei ole,
kun ei kellään meistä ole hajuakaan mitä edes voisimme tehdä.

Eevin kanssa keskustellessani mietin,
että toivottavasti en ollut samanlainen.
Vaikka tunnustan olleeni aivan hirveä ystävä.

Toivon, että voisimme saada jollain lailla taottua Nooran päähän,
että hän oikeasti tarvitsee apua.
Joko meiltä, tai joltakulta ammattilaiselta.

Tämä yhdistettynä seurustelun vaikeuteen (kerron joskus myöhemmin), alkavaan koeviikkoon, ongelmiin kaverisuhteissa ja yleiseen elämänstressiin lopputuloksena on pari(kymmentä) uutta viiltoa ja lisää toivotonta yksinäistä itkua tälle yölle.

Anteeksi, etten osaa elää.

Miten tämä meni taas näin?

Perjantaina olin koulussa todella väsynyt. Juuri ja juuri pysyin hereillä iltapäivän tunnit, takarivissä olisi sinänsä ollut helppo nukkua. Oli pakko mennä kouluruokailuun, koska yksi ystävistäni oli tullut Ruotsista ja hänellä oli tulijaisia. Hän oli tuonut meille karkkia, jotka söimme siinä hetkessä kaikki. Hän antoi ensin kaikille muille ja minulle viimeisenä, kysyi, että otatko. Sanoin, että otan. Hän perusteli kysymystään sitten, ettei tiennyt, olenko mie "taas jollain ihme dieetillä". Voi, kumpa se olisikin vain perus dieetti. Söin loppujen lopuksi kaksi karkkia koko pussista, ahdisti muutenkin tarpeeksi, enkä halunnut itkeä bussissa.

Illalla lähdin seurakunnan leirille. Olin odottanut sitä koko päivän, kuin kuuta nousevaa. Minua kuitenkin pelotti se ruokamäärä. Leirillä on onneksi helpompi syödä, kuin koulussa. Toinen ahdistava asia oli, etten tiennyt keitä sinne tulee. Jäänkö aivan yksin, vai onko siellä joku kaverini? Noora kun ei päässyt koulun takia.
Menin sinne kaverini kyydillä, jonka sain järjestettyä vähän viime tingassa. Siellä oli onneksi muitakin ystäviäni, kavereitani ja sit niitä hyvän päivän tuttuja. Leirin eka ilta meni hyvin, vähän väsytti koko ajan kouluviikon takia. Se oli kyllä odotettavissakin.
Toisen päivänä alkoi se ruoan määrä hirvittämään. Koko ajan oli jotain. Söimme siis sen 5 kertaa päivässä, niinkuin pitäisi, mutta olen tottunut itse syömään 2-3 kertaa päivässä. Siihen verrattuna viisi on aivan likaa.

Oikeat ongelmat alkoivat silti vasta illalla. Katselimme leffaa ja menimme hartaus rataa läpi kaikki vuorollamme. Jokainen näki silti koko leffan, en selitä nyt miten se toimii, se ei liity asiaan. Yhdellä rastilla oli sitten lappuja, joille piti kirjoittaa jokin asia, joka itseä kaduttaa tai lannistaa elämässä. Mie purskahdin itkuun ja kirjotitin maagisen sanan "syömishäiriö". Onneksi rataa mentiin siis yksin, niin kukaan ei nähnyt. Seuraavalla rastilla oli lappuja, joihin piti kirjoittaa rukous jonkun tai jonkin puolesta. Kirjoitin tytöstä, joka lukee blogiani, hän on minulle todella rakas, ja toivon, että hän vielä joskus voisi nähdä, kuinka paljon hänestä välitetään. Itkin siinäkin ja en vain voinut lopettaa. Kun olin menossa seuraavalle rastille tuli kaverini vastaan, mutta kävelin vain ohi katse lattiassa. En halunnut kertoa miksi itkin.
Ystäväni meni ennen minnuu sinne radalle ja kun tulin huoneeseen, jossa katseltiin sitä leffaa, hän juoksi syliini. Hän itki hihani märäksi, mutta sitä varten täällä olen. En sanonut mitään, että miulla on paha olla, olin hänelle se olkapää, jolle voi itkeä. Kuivasin nopeasti kyyneleeni, ettei hän huomaisi. Siinä hetkessä olin tajuttoman kiitollinen, että leffaa katsellaan pimeässä. Mie en olis kyenny selittämään pahaa oloani. Enkä osa selittää vieläkään, osaan vain kirjoittaa.

Don't tell me 'cause it hurts

Pelkään itseäni.

Päivisin olen se iloinen mie,

iltaisin romahdan täysin.

Viikonloppuna pitäisi olla tyttöjen ilta,

uskallanko lähteä?

Siellä on kumminkin aivan järkyttävä määrä ruokaa.

Eevi ja Noora ottavat asian puheeksi,

kun huomaavat kuinka vaikeaa se ruoan suuhun laittaminen on.

Pelkään sitä reaktiota.

Nooralla on äitini numero.

En selviä tästä viikonlopusta.

Lauantaina on kaverin 18-v synttärit,

sunnuntaina serkun 5-v synttärit.

Molemmissa on ruokaa vaikka muille jakkaa.

Sit sunnuntai-iltana luultavasti se tyttöjen ilta.

Miten yhdelle viikonlopulle voi sattua näin monta tapahtumaa,

joissa syödään aivan järkyttävästi?!

Mummolassa saadut 5,4 kiloakin ovat vielä taakkana.

Reenejäkään ei kesällä ole monia.

Jos vain olisin "normaali",

olisi elämä niin paljon helpompaa.

Mutta kun itse olen itseni tähän kuntoon päästänyt,

pitää nyt vain pystyä heräämään,

vetämään päivä hymy huulilla kunnialla loppuun asti romahtamatta,

sitten saa taas romahtaa.

Saa ajatella itsetuhoisia ajatuksia.

Kunhan ei kerro kenellekään.

Haluaisin puhua jonkun kanssa.

En selviä enää yksin.

En viitsi puhua Nooralle tai Eeville,

en kehtaa rasittaa heitä.

Omiahan ovat ongelmani.

Olisiko helpompi vain antaa olla?

Tai kuolla pois?

Ehkä olen vain väsynyt.

I'd rather be alone

Maalaan yksin huoneessani,

pöytäni pinta on täynnä akryylimaali jälkiä.

Pitäisi raaputtaa ne pois.

Maalaan aina suruuni, hämmennykseen,

ihan millaisiin tunteisiin tahansa.

Se auttaa.

Saan joko kuvailla ajatukseni paperille,

tai vain päästä hetkeksi pois,

ei tarvitse miettiä kuinka tämä maailma ei toimi.

Kuinka se tuhoaa ihmiset, yksi kerrallaan.

Kuinka se tuhoaa itsensä,

hitaasti mutta varmasti.

Mutta tällä kertaa en keksi aihetta, mistä maalata.

Olenko näin tyhjä?

Olenko kuluttanut kaikki tunteeni?

En osaa itkeäkään enää.

Se oli maalauksen ohella ainoa keino,

jolla pidän itseni erossa viiltämisestä.

Siitä koukuttavasta terästä,

siitä kivusta,

siitä valuvasta verestä.

Nyt en osaa itkeä,

inspiraatio välttelee minua.

Kuinka selviän tämän yön?

Terä on aina saatavilla,

peilejä ja sheiverin teriä ei 3 naisen talosta puutu.

Sanon K:lle huomenna, ettei se toimi.

Mie oon ihan liian rikki,

että voisin antaa parisuhteeseen niin paljon,

kuin mitä hän antaisi.

En kykene olemaan niin itsekäs.

Mieluummin yksin onneton,

kuin että vaivaisin yhtään enempää ihmistä.

Minun on selvittävä ongelmistani,

ei kukaan muu voi niitä hävittää.

"Look for the girl with the broken smile"

"Siun ajatukset on sairaita! Et ikinä voi saavuttaa onnellisuutta ja rakkautta sillä, että laihdutat ittes olemattomiin!! Ei myö siun ystävät kahota onko siun maha litteä tai reidet irrallaan toisistaan. Myö rakastettaan sinnuu ihan vaan tollasena, tuon kokosena ja ihanana Alinana."
Nooralla oli tänään asiaa tanssitunnin jälkeen, kuten huomaatte...
Se sai miut melkein itkemään, mutta koska oltiin julkisella paikalla, pidättelin kyyneleeni ja halasin sitä. Haluisin vaan saada hänet ja monet muut uskomaan, että en aio laihduttaa sairaalloisen laihaksi. En aio saavuttaa bmi 16 (joka olis miun painolla 44 kg), haluun vaan olla kaunis ja laiha. Saavutan sen 55, sitten 50 ja oon iloinen. Trust me.
Oon keikkunu samassa painossa tässä nyt jo monta kuukautta. Oon ollu liian masentunu tehdäkseni mitään asian eteen... Miulla on ihan liikaa lukiokursseja neljän vuoden suorittamiselle ja liikaa reenejä ja muuta vapaa-ajan hommaa. Syön tosi huonosti, tarkoittaen siis, että syön vähän, mut se mitä syön ei oo mitenkään sallittujen ruokien listalta. Vähän epäselkeetä, mut ymmärsitte kai?

Edelliseen postaukseen viitaten, en siis edelleenkään ole tappamassa itseäni, vaikka se ehkä siltä vaikuttikin.  Miulla on ihan liian pitkä Bucket list, ennenkun voin tehdä niin. Eli sen jälkeen, kun oonn naimisissa, ja ONNELLINEN vanhempi, Los Angelesin, Vegasin, Chicagon ja New Yorkin, Lontoon ja monen muun paikan ja unelman jälkeen en varmaan enää halua tappaa itseäni. Laskimpas hyvin, että en sorru lääkkeiden yliannostukseen. Sillon, kun olin vielä harkitsemassa itsemurhaa, tein siis suunnitelman, ettö miten ja millon ja aloin kirjottaan kirjettäkin, mut sit halusin kirjottaa kaikille ihmisille erikseen ja en vaan pystyny. Poltin raapustukseni ja en oo sen jälkeen asiaa enää vakavasti harkinnut.

"Beauty queen of only eighteen
She had some trouble with herself
He was always there to help her
She always belonged to someone else

I drove for miles and miles
And wound up at your door
I've had you so many times but somehow
I want more

I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain
Look for the girl with the broken smile
Ask her if she wants to stay awhile
And she will be loved
She will be loved

Tap on my window knock on my door
I want to make you feel beautiful
I know I tend to get so insecure
It doesn't matter anymore

It's not always rainbows and butterflies
It's compromise that moves us along, yeah
My heart is full and my door's always open
You can come anytime you want
I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain
Look for the girl with the broken smile
Ask her if she wants to stay awhile
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved

I know where you hide
Alone in your car
Know all of the things that make you who you are
I know that goodbye means nothing at all
Comes back and begs me to catch her every time she falls

Tap on my window knock on my door
I want to make you feel beautiful

I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain
Look for the girl with the broken smile
Ask her if she wants to stay awhile
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved

Please don't try so hard to say goodbye
Please don't try so hard to say goodbye

Yeah
I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain

Try so hard to say goodbye"

"Like there´s nothing left of me"

Pyydän anteeksi taukoani, en ole vain jaksanut avata konetta tai ajatella kirjoittamista.

En ole oikeastaan jaksanut tehdä yhtään mitään. Mikään ei innosta ja ystävien kanssa ulos lähtemisestä ei meinaa tulla yhtään mitään. Ennen se oli helppoa ja en malttanut odottaa perjantai ja lauantai-iltoja, kun oli aikaa vain olla kavereiden ja ystävien kanssa, eikä tarvinnut huolehtia koulusta ja oli enemmän aikaa reenata. Nyt en jaksa tehdä mitään.

Tuntuu, ettei kukaan halua edes olla kanssani. Kaikilla on kiireiset elämät ja jos jollakulla on aikaa, miulla on jotain.

Luen miun, Nooran ja Eevin vanhoja keskusteluja ja mietin, että kuinka haluaisin viime kesän takaisin.

Vietän paljon aikaa weheartit.comissa katsellen kuvia hakusanoilla "thin" ja "summer".

Kuuntelen paljon Demi Lovatoa ja itken sanoituksille.

Haluaisin vain nukkua pitkään ja maata sängylläni kattoon tuijottaen, kuulokkeet korvilla. Mutta ei, pitää herätä aikaisin bussiin, että ehtii kouluun ja pitäisi keskittyä ja opiskella. Sitten pitäisi mennä reeneihin ja tehdä läksytkin.

En vain jaksa enää. En voi mennä aikaisin nukkumaankaan, äiti alkaisi epäillä jotain. "Et sie ikinä mee aikasin nukkumaan!?"

"Skies are crying, I am watching
Catching teardrops in my hands
Only silence, as it's ending, like we never had a chance.
Do you have to make me feel like there's nothing left of me?
You can take everything I have 
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper

As the smoke clears
I awaken and untangle you from me
Would it make you feel better to watch me while I bleed
All my windows still are broken but I'm standing on my feet
You can take everything I have 
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper

Go run run run I'm gonna stay right here
Watch you disappear yeah
Go run run run yeah it's a long way down
But I'm closer to the clouds up here

You can take everything I have
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Ohh
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper
Like a skyscraper, like a skyscraper
Like a skyscraper"

"kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää"

Kamalin koulupäivä kuukausiin.
Pidättelin itkua koko päivän ja kuuntelin bussimatkat Chisun Sabotagea.
Kaikki kaatuu. En enää tiedä mitä aion tehdä lukion jälkeen, olin aina ennen varma mitä teen, jos vaihdoin suunnitelmia, miulla oli aina uusi odottamassa. Nyt en tiedä mitään.

Tajusin tänään olevani tajuton perfektionisti. Kaiken pitää olla järjestyksessä ja pitää miellyttää jokaista, jos joku suuttuu miulle saatan itkeä illalla itseni uneen miettien, miten voisin olla parempi ihminen. Tämän kohdistan myös vartalooni, kuten joku on varmaan huomannut. Kaikki on aina minun syytäni.
Selaan weheart.comia ja thinspo-blogia. Haaveilen shoppailusta, jota täytyy odottaa ens vuoteen, jotta olis kaikki joululahja rahat käytettävissä.
Tanssiin ja nukkumaan, ilman mitään perhe-aikaa ja toivon, etten ehdi/jaksa viiltää tänään.
Oon varmaan tulossa kipeeks, ainakin toivon näin, haluaisin vain nukkua kotona. Edes yhden päivän.

Päivän kalorit: 200, vaa´alla en oo käyny viikkoihin.

I will miss you so much

Miun isoisoäiti kuoli.
Sain muutama päivä sitten haasteen, mut en nyt pysty sitä tekemään loppuun.

Sorry

Haluan kertoa niin paljon, mutten osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Mutta kuvat kertovat enemmän, kuin tuhat sanaa, eiks niin?

Kunnes aamu jälleen silmiin sarastaa...

"hei söpöliini! mitä kuuluu? tää on ihan vaan kysymys, mut mitä sanoisit, jos pyytäisin sinnuu treffeille joskus?"
En voi, en pysty, en halua. Eikä hän lopeta tekstaamista!! Tavallaan ihana ja mukava poika, mutta haluaisin pitää hänet vain ystävänä. Hän ei edes tiedä tätä puolta miusta! Kuinka kukaan vois tykätä tästä kaikesta, mitä miun päässä liikkuu, jos ymmärrätte mitä yritän sanoa? Lupasin mennä yksille treffeille. Tasan yksille ja kahotaan sit mitä ajattelen. En oo ehkä valmis seurustelemaan, ainakaan tässä elämäntilanteessa (niin kliseiseltä, kun se kuulostaakin) liian paljon asioita meneillään samaan aikaan!! Oon imarreltu kaikesta siitä huomiosta ja niistä ihanista tekstareista, mut en vaan pysty. Oon ihan ymmälläni tästä kaikesta. Miulla ei oo edes mitään tunteita tätä poikaa kohtaan. Ja hän on nuorempi, kuin minä. Iällä ei siis niinkään oo väliä miulle, mutta hän myös käyttäytyy, kuin ikäisensä ja olen tähän mennessä ihastunut vain itseäni vanhempiin poikiin. Olen itse ikäistäni kypsempi ja en pysty seurustelemaan normaalien ikäisteni kanssa, miten voisin seurustella nuoremman kanssa?! Ymmärrättekö? Olemme niin eri tasoilla ja tällä hetkellä hän on ainoa, jolla on tunteita ja mie oon se, jota pittää suostutella.
En tiedä miten päästä pois tästä tilanteesta, en pysty nukkumaan ja olen itkenyt jo yhden yön. En kylläkään tämän takia, muutama muukin ahdistava asia meneillään ja kaikki samaan aikaan.

Haluan vain nukkua ja viiltää. Mutten halua tappaa perhosiani ja olen ollut jo puoli vuotta, PUOLI VUOTTA(?!?!), viiltelemättä, enkä halua rikkoa sitä!!

One of us, just a little bit different

"mua kiinnostas tosi paljo tietää miten anorektikot näkee toiset ihmiset?"

Sain tällasen kommentin ja vastaan siihen, kun kerran myönnän olevani anorektikko... Uskon, että suurin osa miun lukijoista tietää vastauksen ja että se vaihtelee vähän riippuen keneltä kysyy. Mutta tässä vastaus vähintää yhdelle ihmiselle:)

Eli kerron miten itse anorektikkona näen muut ihmiset, en voi sanoa muiden puolesta mitään, mutta oletan olevani aika lähellä sitä mitä muutki sanoo. 

En katso jokaista ihmistä sillai, että "toi on laiha, tollanen haluisin olla"/"olin joskus tollanen". Mutta usein kumminkin, kun näen laihan ihmisen ajattelen, että "aion vielä saavuttaa ton, aion olla yhtä laiha." Joskus enemmän, joskus vähemmän. Riippuen kuinka paha kausi on menossa. Joskus myös katson ihmisen kasvoja ja liikkeitä, miettien onko hän onnellinen juuri sillä hetkellä. Teen tätä varsinkin, kun itsellä on huono kausi menossa/muuten vaan huono päivä. Kadehdin niitä, jotka näyttää onnelliselta ja iloiselta. 

Jos kyse on ystävistä, siis oikeista ystävistä, jotka tietää tästä (miulla niitä on n. 10, mikä kuulostaa paljolta), heille yritän huonoina kausina esittää, että kaikki on hyvin, mutta en yleensä onnistu siinä, he tuntevat minut liian hyvin. Joskus olen valehdellut, niitä perusjuttuja; "joo, söin ennenkun tulin" tai "en oo viiltäny, kato vaikka miun rannetta"(kun ne viillot oli nilkassa). Joskus ne uskoo, mutta nykyään ne näkee läpi aika hyvin. Usein he kysyvät epäilevästi että mitä ja milloin jos sanon, että söin juuri. Eli näen ystäväni monella tapaa samaan aikaan. He ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minnuu laihtumasta mutta he ovat oikeita ystäviä, jotka ovat huolissaan ja välittävät.

"They passed me by, all of those great romances

You were I felt robbing me of my rightful chances

My picture clear, everything seemed so easy

And so I dealt you the blow, one of us had to go

Now it's different, I want you to know

One of us is crying, one of us is lying

In her lonely bed, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all

I saw myself as a concealed attraction

I felt you kept me away from the heat and the action

Just like a child, stubborn and misconceiving

That's how I started the show, one of us had to go

Now I've changed, and I want you to know

One of us is crying, one of us is lying

In her lonely bed, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all

Never left at all, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all"

Ei-niin-läheiset ihmiset, eli toisinsanoen kaverit/tuttavat, jotka eivät tiedä/ehkä epäilevät, heille en sano mitään tästä. Jos saan kuulla kysymyksiä, kuten "ooks sä laihtunu(taas)?" tai "mikset syö enää niin paljon, kun ennen?" tai "ootko sählänny reeneissä kätes kanssa, kun se on ollu muutaman päivät paketissa?" tms. Heille keksin hätävalheita ja useimmiten he uskovat, elleivät heidän epäilynsä ole liian kovia.
Lukiossani on yksi opettaja, joka tietää. En kertonut hänelle, mutta minulla oli niin paljon hänen kurssejaan ykkösellä, joten hän näki joka kerta, kun käteni oli sidottuna (kuviksessa ei voinut aina pitää hihoja normaalisti...) ja hän näki minut laihimmillani, kun olin juuri siinä jaksossa hänen kurssillaan ja paljon poissaolevan oloinen (psyykkisesti, fyysisesti en missannut koulua), verrattuna lukion alkuun, jolloin olin puhelias ja iloinen. Sen yhden perjantai-iltapäivän jälkeen, kun olin koulun jälkeen ystäväni kanssa tekemässä yliaikaa, kun oli työt kesken. Opettaja sanoi ystäväni ollessa toisessa huoneessa, suunnilleen, että "olet laihtunut paljon ja et ole enää ihan niin pirteä, kuin olit ykkösjaksossa"... Tapahtui siis, kun olin laihimmillani, huonoimmillani jne. Olin siis todella pohjalla ja sitten yksi lempiopettajistani kysyy tuota ja haluaisin vain olla rehellinen ja sanoa, että olet oikeassa, minun pitäisi ehkä jutella jollekulle, mutta en pystynyt/kehdannut ja valehtelin vain, että koulu stressaa ja että on täydet jaksot ja painon putoaminen johtuu siitä, että olen herkkulakossa ja en syö niin paljon suklaata (vaikka oikeasti en syö sitä yhtään, koska se on pahaa) ja ystäväni sai minut koukutettua kanssaan tanssimaan. Totuus oli siis aivan toinen... Hänet näen ehkä vähän liian suojelevana, hän on ihana, mutta välttelen sitä, että jäisin hänen kanssaan kahdestaan mihinkään milloinkaan. Eli hän on ehkä sellainen, jolle en halua sanoa mitään, mutta en voi valehdellakaan, hän kerran vahingossa näki yhden tuoreen arven, kun kädessä ollut side oli liian löysällä ja liikkui ranteessani... Se oli virhe ikinä jättää sitä niin löysälle, koska hän ei enää usko valheitani....
Mutta yhteenvetona; näen tuntemattomat ihmiset yleensä joko tavoitteina laihdutukselle, tai kadehdittavina, kun ovat onnellisia, jos ovat. Läheiset ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minua olemasta laiha ja rakastavia ihmisiä, jotka välittävät, useimmiten molempia samaan aikaan.
Toivottavasti vastasin edes jonkun kysymykseen.

"Wake me up when September ends"

Pyydän anteeksi hiljaiseloani.
Olen tässä välissä itkenyt, kuunnellut melankolista musiikkia masentavilla sanoituksilla, itkenyt vähän lisää, romahtanut, kaivannut rakasta ystävääni, syönyt, itkenyt koska söin, melkein viiltänyt taas, valvonut liian myöhään ja peitellyt itkua "kaikki hyvin"-hymyn taakse. Ja lukenu muiden blogeja, huomannu, etten ole ainoa, jolla on samoja ongelmia.
Oon myös luopunu itsemurha-ajatuksista. Tajusin kuinka suunnattoman surun, järkytyksen, itseään syyttelyn  ja vaikean elämän aiheuttaisin ystävilleni, perheelleni, sukulaisille, koululleni. Sinnittelen tässä elämässä, vaikka olenkin lihava ja paska ihminen, joka ei osaa tehdä mitään oikein.
Ostin tänää aiva ihanan mekon, joka tällä hetkellä ei näytä kauhean hyvältä päälläni, koska olen niin lihava, mmutta se on tavoite ja motivaatio. Haluan, että pystyn käyttämään juuri tuota mekkoa joku päivä, ilman, että tarvitsee vetää vatsaa sisään!

Haluaisin onnistua, niinkuin te kaikki muut, joiden blogeja luen. Tässä varmaan syy, miksi miulla ei ole lukijoita, (kuin sinä ihana rakas yski <3). Junnaan vaan paikallani, enkä enää edisty mihinkään. Ennen laihduin, mutta nyt en oo päässy mihinkään. Miksikö? Koska olen laiska paska. Tiiän, että sekä laihduttaminen että paraneminen tarvis molemmat vaan pienen alun, mutta täysin eri suuntiin. Ehkä siks en osaa mennä kumpaankaan suuntaan, koska en osaa päästää irti tästä, mutta samalla en haluakaan päästää irti. Kaikki muut tekee prosessia jompaankumpaan suuntaan. Useimmat siihen suuntaan mihin mieki halluisin; laihduttaminen. Mutta lupaan parantaa tapani ja vähentää ruokaa, sillai, ettei kukaan huomaa mitään! En halua herättää ensimmäistäkään epäilystä siitä, et mie viiltelisin ja miulla olin anoreksia, eiei, kukaan ei huomaa, kaikki jotka tietää, luulee että kaikki on jo paremmin, ettei miulla olis näitä ajatuksia enää. Ja hyvä niin, en halua keksiä yhtään enempää valheita siitä, mitä teen/en tee!


PS. jos luit, vastaa kiitos oikealla olevaan kyselyyn! Ja tiedän, vaihdoin taas ulkoasua, mutta lupaan, että tämä pysyy nyt ainakin hetken!!!