You never promised me this would be easy

Tuntuu että tää postaustauko on ollu joku tyyliin miljoona vuotta.
Elämä hymyilee, Tuukan kanssa menee paremmin, kun ikinä.
Se sano huomanneensa muutoksen, jonka tein tammikuussa.
En oo kuulemma enää niin poissaoleva.
Paitsi silloin, kun uniongelmat ovat vieneet yöuneni.

Leikkasin ja värjäsin hiukseni. Hiusten mukana lähti vanha asenne elämään.
En ole enää se pitkätukkainen tyttö, joka itki jatkuvasti.
Aloitan uudestaan lyhyemmillä, punaisilla hiuksilla varustettuna ilopillerinä.
Tietty kaikilla on joskus huonoja päiviä, mutta rajansa kaikessa!

Reeneissä tunnen itseni hyväksi, osaan jotain!

I don't wanna be perfect, I just wanna be me.

At least for now.

My heart is sinking, as I'm lifting up above the clouds

En ole edes avannut bloggeria yli viikkoon. Syitä on vaikka kuinka paljon, mutta niistä tärkein on ehkä se, etten ole halunnut hukuttaa itseäni masennukseen ja syömispelleilyyn. En ole halunnut miettiä, mikä tänään on mennyt pieleen, kuinka laihoiksi kaikki muut ovat pienentyneet tai nähdä yhtäkään kuvaa verille viilletyistä käsistä tai jaloista.
Kaiken tämän sijaan olen roikkunut facebookissa vaikkei siellä tapahdukaan mitään, yrittänyt hakea kesätöitä, kirjoittanut kolme maantiedon eesseetä muutamassa päivässä, nauranut itseni kipeäksi keittiön lattialla, tuskaillut vanhojen tanssien omasta tanssista ja nukkunut melkein tarpeeksi. Ei tässä ollut koko kahden viikon ohjelmani, mutta pointtina oli, että olen tehnyt asioita, jotka tekevät minut iloseksi ja onnelliseksi. Koulutehtävät ovat oma lukunsa, mutta jos on hyvällä päällä, nekin on huomattavasti helpompi saada kunnialla loppuun saakka.

Edes loska ei masenna, koska tänään on reenit! Ja vaikka kaveri mursi kätensä perjantaina ja on tänään vain katselemassa, olen silti pelottomana menossa. Cheerleading on yksi maailman vaarallisimmista lajeista, mutta työnnän pelkoni loukkaantumisesta jonnekkin syrjään, hautaan sen vaikka tuonne loskaan ja menen hyppimään muiden olkapäille!

Ps. 5 päivää vanhoihin! Miten se päivä tuli näin nopeasti? Vastahan ihailin uutta mekkoani viime toukokuussa ja en halunnut mennä harjoituksiin koulun jälkeen:D

You promise always to keep me safe

Istun huoneeni lattialla.
Minulla ei ole terää kädessä,
valot ovat päällä.
En itke,
en edes harkitse viiltäväni.
En vihaa itseäni.

Kaikkea tätä olis voinut minulta odottaa ensimmäisen lauseen perusteella.
Ei tällä kertaa.
Hymyilen, kuuntelen hyvää musiikkia,
lakkaan kynsiäni ja venyttelen.
Tekstaan Tuukalle.

Miksi olen näin iloinen?
Oletan, että iloisuus ja onnellisuus tarkoittaa tämän hetkistä tunnetilaani,
en ole aivan varma.
En muista milloin olisin ollut näin positiivisella tuulella.
Olen ollut tällainen koko viikonlopun.
Voisin oikeastaan tottua tähän!

Ei minulle ole tapahtunut mitään tavanomaisesta poikkeavaa.
Perjantai-illan ja tämän päivän olen viettänyt pitkälti reenisalilla.
Minua kehuttiin tänään!
Sain viimein heitossa tehtyä lähes kaiken oikein,
Akrobatiakin meni ihan hyvin.

Tänään kävin aamulla kirkossa.
Siellä oli paljon väkeä, koska oli piispantarkastus.
Sanokaa oudoksi, mutta viihdyn kirkossa.

Lauantaina kävin ostamassa vanhojen tansseihin kengät.
Kokeilin kotona niitä mekon kanssa.
Vaikka mekon korsetti ei mennyt niin tiukalle, kuin olisi voinut,
olin silti tyytyväinen itseeni.
Tunsin itseni kauniiksi ja laihaksi.
Ja pitkäksi, kun kerta oli korkokengät jalassa.
Nyt en malta odottaa seuraavia vanhojen reenejä, että saan tanssia kengillä!
Illan vietin nuortenillassa.
Näin vanhoja ripari-pikkusiani ja sain viettää aikaa Tuukan kanssa.

Koko viikonlopun aikana on ollut yksi negatiivinen asia.
En ehtinyt viettämään tarpeeksi aikaa Tuukan kanssa,
mutta se asia korjataan ensi viikolla.

Voisinko tottua tällaisiin viikonloppuihin?
Kolme kokonaista päivää ilman viiltelyä,
itsensä vihaamista tai jalkojen melkein verille raapimista.
Laihdutustakaan en ole ajatellut joka sekunti.
Onko tämä normaalia elämää?
Jos on, miksi olen pelännyt tätä ennen niin paljon?

Sade tuoksuu aamuyössä

Juttelin tänään seurakunnan joulujuhlassa Nooran kanssa. Kerroin hänelle, kuinka tärkeä hän oikeasti on minulle. Hänen kirjoittamansa lappu nimittäin esti minua viiltämästä viime viikolla. Se on aivan tavallinen ruutupaperi, johon on kuulakärkikynällä kirjoitettu kahden eri biisien lyriikoita. Toisessa lukee näin:

"Toista ei ole ilman toista, eikä mua ilman sua."

Luin paperin läpi uudestaan ja uudestaan. Olin ollut etsimässä teriäni, sillä olin sillä tuulella, etten välittänyt yhtään vaikka viiltäisin kuinka syvälle. Löysin kuitenkin tuon paperin ennen teriä ja pysähdyin. Itkin, kun tajusin, että vaikka Nooralla ei ole aikaa miulle, hän välittää silti. Ei hän muuten olisi kirjoittanut tuota lausetta.

Olen usein ajatellut, etten ole kenellekään todella tärkeä, että olisin vain se, jonka kanssa ollaan kun ei löydy ketään muuta. Lappua lukiessani tunsin olevani jollekin se ihminen, jolle voi soittaa vaikka kello olisi kolme yöllä ja seuraavana päivänä historian yo-koe. Itkin onnesta.

Luovuin viiltely ajatuksistani ja menin nukkumaan onnellisena. 

If I wasn't here next time would you miss me?

Pitäisikö minun lopettaa nuortenilloissa käyminen, kun joka kerta sieltä tullessani mietin, karttavatko ihmiset minua. Tänään taas kaverini lähtivät keskenään jatkoille, minä menin nöyränä kotiin, koska ei kysytty. En kehtaa tuppautua heidän mukaansa, koska ovat tehneet selväksi, etten ole hauska tai ilmeisesti edes mukava.
Ennen minustakin pidettiin. Se oli silloin, kun olin aivan hajalla ihan julkisesti, tai siis etten peitellyt sitä yhtä paljon kuin nykyään. Minulla ei ollut minkäänlaista itsekunnioitusta, itsevarmuudesta ei ollut tietoakaan, enkä uskaltanut olla jotain mieltä asioista. Nykyään uskallan sanoa vastaan ja olen itsevarmempi. Miksi minua kartetaan yhä enemmän ja enemmän, nyt kun tavallaan uskallan olla enemmän minä? Eivätkö ihmiset enää pidäkkään ihmisistä, jotka uskaltavat olla omia itsejään? Vai olenko jotenkin mukavampi tai parempi ihminen, kun en arvosta itseäni milläänlailla? Pitäisikö minun palata siihen, että itkin jokaisen hartauden jälkeen ja elämäni vain lipui ohitseni, kun olin niin hajalla?
Vai onko syy siinä, että seurustelen? Olen yrittänyt parhaani mukaan jakaa aikaani ystävien ja Tuukan välillä, ettei minusta tule sellaista, joka ei seurustelun aloitettuaan ehdi sanomaan edes moi kavereilleen. Olen itse ollut tarpeeksi monta kertaa se kaveri, jolle ei ole enää aikaa poika/tyttöystävän takia, etten halua laittaa vahinkoa kiertämään enää.

Mene ja tiedä, mietin silti tulevaisuuttani aktiivisena seurakuntanuorena. En enää haluaisi itkeä itseäni uneen lauantaiöisin, kun mietin, kuinka huono ystävä ja ihminen voin vain olla.

Mutta oli tässä päivässä jotain positiivistakin! Tapasin Tuukan vanhemmat tänään ensimmäistä kertaa ja taisin antaa hyvän ensivaikutelman itsestäni! Selvisin jopa syömisestä siellä, olin yrittänyt valmistaa itseäni siihen, että saatan joutua syömään.
Stressasin tuota tapaamista koko viikon, ja nyt kun se on ohi onnistuneesti, voin unohtaa kaikki kauhuskenaariot, jotka kävin läpi mielessäni ajaessani Tuukalle. Keskiviikkona Tuukka tullee meille (äitelle) ja viikonloppuna aion kertoa isälleni, että ylipäänsä seurustelen...

Osaan elää hetkessä

Unohdan elämän ongelmat ja minua painavat asiat, otan kameran käteen ja melkein juoksen ulos kuvaamaan yhtä lemivuodenaikaani; talvea.

En olisi malttanut olla paikoillani tänään koulussa, odotin vain milloin pääsen kotiin leikkimään lumella, kuin pikkulapsi. Tiedän, ettei tämä lumi ole välttämättä pysyvää, mutta se ei lannista minua, osaan kerrankin elää hetkessä.

Vapaaehtoistyön hauskuuksia

Olin eilen vapaaehtoistöissä ja saatiin ilmaisia juomia ja ruokaa. Säikähdin aluksi, mutta olin loppujen lopuksi niin kiireinen, että ehdin syödä n. 200 g kanaa. Light kokista meni kyllä enemmänkin, mutta siinä ei ole kaloreita, eli unohdetaan se.
Mut yks parhaimmista asioista, joka kävi eilen, oli se, että yks niistä muista työntekijöistä siellä, joiden kanssa usein teen hommia tuli sanomaan miulle; "ootko sie laihtunu? siun kasvot näyttää kapeammilta ja aattelin, kun näytit niin erilaiselta" Olin eka vähän hämmentyny, kun en oo oikeesti laihtunu kiloakaan. Mut ehkä läski on muuttunu lihakseksi, kun alotin taas reenaamisen kunnolla. Mut kaiken sen riehumisen ja hassuttelun rinnalla tää kommentti teki miun päivästä paremman. (riehutaan ja tehdän kaikkea mitä kummallisinta vapaaehtoistyöntekijöiden kesken töissä, mut se on yks syy miks viihdyn siellä, eikä meillä oo mitään kunnon valvontaa, kun meihin luotetaan)

One step closer

Miulla oli tänään suurimmaksi osaksi hyvä päivä.
Heräsin joskus kymmenen aikaan, menin suihkuun ja iskä kysyi halusinko tehdä jotain. Sanoin, että olin sopinut meneväni kaverin kanssa shoppailemaan, sain kyydin kaupunkiin. Löysin vaatteita ja kahdet uudet kengät :) Syy miksi menimme, oli se että halusin uudet kengät illan kuvauksiin.
Kyllä, suostuin kameran eteen. Kaverini tarvitsi mallin kuvauksiin ja uskalsin luvata itseni, kun hän oli niin pitkään kysellyt.
Aloitimme kuvakset vähän ennen auringonlaskua läheisellä pellolla. Olin hermostunut aluksi, että näyttäisin lihavalta ja rumalta, onhan ystäväni kaunis, meidän pitäisi oikeasti olla toisinpäin kameran kanssa. Anyways, kaikki meni hyvin, enkä saanut mitään "älä ota kuvaa, kun oon jotain jotain jotain" kohtausta, jota meleki jopa odotin, kun ystäväni tietää. Loppujen lopuksi se oli ihan kivaa olla ulkona hänen kanssaan.
Sitten tulin kotiin. Täysin erilainen tarina. Veli sai taas kuulla kunniansa mistä lienee syystä, en jaksa enää kuunnella näitä keskusteluja. Pesin meikit pois ja astuin vaa´alle - 62.4 - edelleen. Olen ollut samassa painossa viime kesästä asti. Masennus ja koulustressi on ottanu niin suuren otteen, etten jaksa enää tehdä lihaskuntoliikkeitä iltaisin, kaadun vain sänkyyni ja nukahdan. En myöskään jaksa aina lähteä reeneihin. Ohjaaja on ihmetellyt miksi olen niin paljon poissa, ennen olin joka ikisissä reeneissä, oli ne minkälaisia tahansa tai minä päivänä tahansa. Olen aina keksinyt jonkin valheen ja sen päälle vilauttanut hyvin harjoitellun tekohymyn. "Ei syytä huoleen, miulla on kaikki ok"-vaikutelma.

Haaste!:)

Ennenkuin aloitan, haluan vain kiittää miun kaikkia ihania lukijoita. Saatte miut hymyilemään aina kun avaan bloggerin ja huomaan, että niin moni on lukenu mitä oon kirjottanu!:)
Mutta siis, sain haasteen sdff:ltä. Kiitos <3

Säännöt:

This little award is all about discovering new blogs and helping those with less than 200 followers to get recognised.

1.Each person tagged must post 11 things about themselves.

2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.

3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.

4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.

5.These lucky bloggers must be told.

6.There's no tag backs.

1. Rakastan kuvista. Olen ollut taidekoulussa 6 vuotta (nyt lopetin ajanpuutteen takia tänä syksynä) ja tehnyt siellä portfolion ja saanut jopa stipendin siitä. Aion tehdä lukiossa kuvis-diplomin.

2. Vanhempani eivät tiedä elämästäni mitään. He eivät ole tavanneet ystäviäni (muutamaa lukuunottamatta) eli he eivät tiedä missä seurassa liikun, en kerro heille mitään koulustani (milloin on koeviikko, mitä sain kursseista jne.), ja he eivät tietenkään tiedä viiltelystäni tai laihdutuksestani. En vietä aikaa heidän kanssaan ja viime juhannus oli viimeinen kerta, kun minun piti lähteä mihinkään heidän kanssaan. 

3. Olen toivoton romantikko. Rakastan kaikkia rakkauselokuvia ja T-sarjoja katsellessani saatan tulla todella vihaiseksi, jos joku puhuu todella söpön romanttisen kohtauksen aikana.

4. Pelkään syviä vesiä, silti olen ollut uimajoukkueessa ja melonut aktiivisesti. Syy miksi olin ryhmäni nopein uimari oli , että olin niin valtavan peloissani, että uin vain karkuun saadakseni kiinni turvallisesta altaan reunasta. Melonta oli helpompaa, koska olin veden päällä enimmäkseen.

5. Minulla on varmaan 5 mekkoa, joita en käytä tällä hetkellä, mutta ne ovat "motivaatio-vaatteitani" aion saada ne näyttämään hyvältä päälläni!

6. Olin lapsena todella laiha, vaikka söin saman verran, kuin 90 kiloinen isäni. Joskus enemmänkin. Kaikki muuttui jostain syystä kun täytin 13...

7. Luen tällä hetkellä kirjaa anoreksiasta ja bulimiasta englanniksi. Lainasin sen kirjastosta ihan vain sen takia., että se oli psykologian osastolla ja kiinnostuin nimestä ("Perfect girls, starving daughters"). en tiedä onko sitä suomennettu, mutta tykkään lukea englanniksi. Ja olen tajunnut omasta sairastumisestani uusia asioita, joista ehkä enemmän toisessa postauksessa, jos joskus jaksan kirjoittaa.

8. En ole ikinä ollut se suosittu tyttö koulussa, mutten ikinä halunnutkaan. Näin yläasteella, kuinka paljon draamaa heidän "ystävyys suhteisiinsa" mahtuu ja totesin, että haluan mieluummin oikeita ystäviä ilman draamaa.

9. Minulla ei ole ikinä ollut mitään julkkisihastusta. Olin kypsä ikäisekseni, kun kaikki muut ihastuivat bändien laulajiin tms. joten ihastuin yläasteella lukiopoikiin. Ihastun aina itseäni vanhempiin.

10. Rakastan istua kynttilöiden valossa, kun ulkona on pimeää.

11. En usko mihinkään mainoksiin. Olen kuullut niin paljon kommentteja, kuinka ne kaikki huijaavat kun olin lapsi, etten luota ensimmäiseenkään.

1. Millaista musiikkia kuuntelet?

Melkein mitä tahansa. En osaa nimetä mitään lempiartistia/-bändiä, koska kuuntelen niin monia ja tykkään liian monista. Mutta kuuntelen muun muassa Juha Tapiota, Avril Lavingea, Kelly Clarksonia, Carrie Underwoodia, Katy Perryä, LZ7, Simple Plania, Skilletiä... Lista on liian pitkä

2. Mistä olet kiitollinen?

Siitä, että minulla on ystäviä, jotka uskaltavat olla rehellisiä minulle ja joille osaan olla rehellinen.

3. Onko sinulla unelma-ammattia?

Haluan työskennellä joko nuorten tai lasten kanssa. En ole vielä varma miten. 14-vuotiaaksi asti halusin olla lääkäri, mutta kuoppasin sen idean oltuani päikyssä töissä. 

4. Missä olet hyvä?

Olen hyvä valokuvaamisessa (kamerani vain ei ole yhtä hyvä, saan uuden 18-vuotis lahjaksi)

5. Mikä on lempisanasi?

Smile (uskokaa tai älkää)

6. Jos voisit viettää 15 minuuttia ihan kenen tahansa kanssa, kenet valitsisit?

Juuri tällä hetkellä haluaisin viettää 15 minuuttia ystäväni kanssa, joka on toisella puolella maailmaa.

7. Mistä vuodenajasta pidät eniten? Miksi?

Pidän keväästä ja kesästä, koska on valoisaa ja luonto alkaa kukkia. Asun pienellä paikkakunnalla, joten luonto on ihan vieressäni. 

8. Jos voisit olla henkilö jossain TV-sarjassa, mikä sarja se olisi?

Friends

9. Mikä on lempihedelmäsi?

Mandariini

10. Mikä on/oli koulussa vahvin aineesi?

Olin yläasteella hyvä kaikessa, paitsi ruotsissa. Lukiossa kuvioihin tulivat viiltely, masennus ja anoreksia, jotka veivät motivaation muun muassa pitkästä matikasta, kemiasta, fysiikasta ja valmiiksi huonosta ruotsista, joten jätin kaikki kemian ja fysiikan ylimääräiset pois, vaihdoin lyhyeen matikkaan ja suosikeikseni valikoituivat psykologia, terveystieto, kuvis ja äidinkieli. Saan nyt lyhyestä matikasta 9-10 ilman turhaa panostusta, mutta saan samoja numeroita yllämainituista aineistakin... Muuten todistuksessa on kutosia ruotsista ja 7 filosofiasta (tiedän, olen 9-10 oppilas, ainakin joissain aineissa). 

11. Jos voisit olla mikä tahansa eläin, mikä olisit? Miksi?

Haluaisin olla mangusti, koska niillä on paljon ystäviä/perhettä ja saisin asua lämpimässä paikassa.

miun kysymykset:

1. Mihin haluaisit matkustaa?

2. Mikä sai sinut aloittamaan blogin?

3. Oletko maalais- vai kaupunkilaistyttö, vai jotain siltä väliltä?

4. Pidätkö päiväkirjaa blogin lisäksi, vai toimiiko blogi ainoana päiväkirjanasi?

5. Mikä on lempivuodenaikasi ja miksi?
6. Milloin lasket oman lapsuutesi loppuneen ja miksi?
7. Onko sinulla unelma-ammattia?
8. Millainen olisi täydellinen viikonloppusi?
9. Vietätkö aikaa enemmän perheen vai kavereiden kanssa?
10. Onko sinulla "normaali" vai älypuhelin?
11. Oletko aamu- vai iltaihminen?

Tagaan: 

sieppi, Lasitähti, Ariela, Minna, tiuhti, Marzu, Alicia

En valita

Hei sinä, joka luet tätä. Tiedän, että blogini on lähes pelkästään sitä, että mie valitan millon mistäkin. Isosta vattastani, lihavista reisistäni, siitä etten edisty, millon mistäkin. Mutta on miun elämässä hyviäkin asioita ja ihan vaan vaihtelun vuoksi ajattelin listata muutaman, joista osa voi rikkoa "koodin" millainen on oikea anorektikko:)

Minulla on ihania, rakastavia ystäviä. He pysyvät rinnallani vaikka mikä tulisi, kyllä testattu on, he pysyivät rinnallani, kun olin aivan pohjalla ja kaukana hyvästä, oikeasta ystävästä. Mutta nyt osaan arvostaa heitä entistä enemmän ja tiedän, että kaksi heistä lukevat tätä (ehkä) ja toivon että he tietävät tämän. Aion olla parempi ystävä heille. I love you guys so much that there´s no words for that!<3

Minulla on usko tulevaisuuteen. Vaikken juuri nyt seurustele, uskon että vielä joku päivä löydän juuri sen miehen, joka on tarkoitettu minulle. Ja vaikkei mielialani juuri nyt ole edes polvenkorkeudella, uskon, että se vielä nousee, vielä joskus hymyilen aidosti ja nauran.

Nautin liikunnasta. Tiedän, että tämä rikkoo ainakin perus/"normaali-anorektikon kaavan, ellei jo heti ensimmäinen kohta tehnyt sitä. Vaikka pääni sisällä on laiskuuden iskiessä ääni, joka kertoo, että on mentävä, nautin tanssitunneistani JOKA IKINEN KERTA, kun menen sinne, mikä on aika usein. Rakastan liikuntaa, olen aina ollut urheilullinen, kokeiltu on jalkapallosta balettiin. Se on kuin terapiaa, kun antaa musiikin viedä ja osaa koreografiat. Joskus uppoudun niin paljon, että huomaan tunnin kaksi menneen ohi ja olen vain hymyillyt ja tanssinut. (lisäksi tunnin/tuntien jälkeen oikeasti tuntee tehneensä jotain!

Ajattelen joskus, että olen kaunis kasvoistani. Aina välillä katson peiliin ja hymyilen itselleni. 

Minulla on ihminen, jolle voin suoranaisesti "oksentaa kaikki ajatukseni" ystävääni lainatakseni. Jennille voin kertoa kaiken ilman, että hän syyllistää minua mistään tai pakottaa tekemään mitään liian nopeasti. Voin olla rehellinen, enkä yleensä pelkää sanoa asioita ääneen hänelle. Tietty ensimmäinen kerta, kun juttelin hänen kanssaan, olin aluksi hiljainen ja jännitin aivan järkyttävästi. En tiedä huomasiko hän, mutta tärisin koko ajan. Ja tietty kun ensimmäisen kerran kerroin itsemurha-ajatuksista, en aluksi halunnut sanoa ääneen mitä ajattelin. Mutta hän ymmärtää nykyään jo puolesta sanasta, koska tietää niin paljon. Hän ei myöskään antanut periksi ja todennut, että olisin toivoton tapaus. Mielestäni psyykkisissä sairauksissa ei saisi olla luokittelua/ sanaa "krooninen", itse ainakin vajoaisin niin pohjalle, että isoinkaan nosturi ei pääsisi niin alas. Se olisi kuin minulle sanottaisi, että "olet toivoton tapaus, mutta älä tapa itseäsi ja nähdään säännöllisesti koko loppuelämäsi ajan". Jenni on aina uskonut minuun ja siihen että vielä joskus esim. lopetan viiltelyn:) Toivon, ettei hän nyt suutu, mutta tykkään puhua hänelle, koska tunnen, että hän välittää eikä ole psykologian ammattilainen. Sanon tämän kaiken, koska se on HYVÄ asia. Kävin joskus psykologilla enkä voinut olla täysin rehellinen hänelle, koska tiesin etten ole yli 18 ja hän on liian ammattilainen ja osa "hoitohenkilökuntaa", eikä viiltelyni/syömiseni muuttunut mihinkään suuntaan tuona aikana. Tiedän, että Jenni lukee tätä blogia ja haluan sanoa KIITOS<3

Pystyn nykyään pukemaan ajatukseni sanoiksi. Minulla on ollut kausi, jolloin en pystynyt kuvailemaan kuinka suunnattoman pahalta minusta tuntui. Osasin vain viiltää ja laihduttaa.

Toivon, että en enää vaikuta yhtä ärsyttävän valittavalta ja masentuneelta ihmiseltä. Mutta tämä ei muuta sitä faktaa, että edelleen kamppailen itseni kanssa, etten viiltelisi ja monen kohdan kirjoittaminen oli vaikeaa. Varsinkin tämä lause:"Minulla on ihania, rakastavia ystäviä." oli vaikeaa kirjoittaa, vaikka onkin periaatteessa jono kirjaimia, mutta merkitsee niin paljon enemmän. Ja edelleen haluan laihtua, ja aion onnistua siinä, vaikka ymmäränkin, että ne ovat anorektisia ajatuksia ja mihin se voi johtaa jne. Aion onnistua olemaan tyytyväinen itseeni, ja bmi alle 20, vaikka niin moni yrittää estää minua.