Meikit valuvat pitkin kasvojani ja haluaisin pois

Automatka, feikkihymy, automatka, itku.
Olosuhteista johtuen miusta ja Iirosta ei tule mitään, ainakaan nyt. En halua/pysty kirjoittamaan enempää. Se veitsi kummittelee tuossa pöydällä.
Haluaisin nyt vain hautautua maan alle, koska syömiset ei menny yhtään suunnitelman mukaan tänään ja hävettää, että epäonnistuin taas.
En nyt pysty kiroittamaan oikein mistään mitään pidempää tai syvällisempää teksitä, koska itken yksin ja miekit valuvat pitkin naamaani. Menen nyt nukkumaan ja haluaisin herätä vasta ensi viikolla, mutta pakko olla huomenna aamulla klo 8.00 ylhäällä...

Ei miulla mitään asiaa ollu

"Reeneihin?! Nythän on kesäloma, kuka jaksaa reenata sillon?!"
Minä. Pakko, koska tänään söin syömishäiriön piilottelemiseksi sipsejä. Nyt on sellainen fiilis, että huomenna voisin olla syömättä, tai syödä korkeintaan 500 kcal. Koska torstaina on taas kaveriporukka meillä, ja sillon täytyy taas peitellä.
Katsoin reenisalilla itseäni peilistä. Hyi yäk, mitkä makkarat vatsassa, ja kuinka isot reidet?!
Lisäksi kesälomallahan on aikaa! Aikaa reenata ja aikaa olla syömättä, kun ei tarvitse tehdä mitään suurempia älyllisiä ponnistuksia :)
Paitsii ettei siellä reeneissä niin kivaa sitten ollutkaan. Oli koko ajan vetämätön olo ja päässä pyöri pahojen lihaskuntosarjojen jälkeen. Yhdessä vaiheessa olin aivan varma, etten pysy pystyssä ja tajuissani koko reenejä, mutta onneksi pysyin - tauot tulivat juuri oikeissä kohdissa, jolloin pääsin edes hetkeksi istumaan, ja pysyin taas hetken pystyssä.
Ei miulla mitään hirveän suurta asiaa ollut, halusin vain kirjoittaa :)

Kaunis biisi ja ihanat sanat <3 :)

Huomenna on uusi päivä ja tämä neiti menee aikaisin nukkumaan! (se laittaa ruoansulatuksen toimimaan eri lailla, jolloin laihtuu)

Mihin hävisin?

Mihin on hävinnyt se aika, jolloin pystyin syömään 400 kaloria päivässä ja ei tehnyt mieli ruokaa?
Mihin on hävinnyt sellainen kesä, jolloin laihduin silmissä?
Miksen voi olla sellainen? Nykyään tekee koko ajan mieli syödä ja sorrun entistä useammin. Vihaan itseäni koko ajan enemmän. Silloin oli oikeita onnistumisen fiiliksiä, kun vaaka näytti VÄHEMMÄN, kuin edelliskerralla, vaikka rikki onkin (olen harkinnut oman vaa´an ostamista, mutten ole vielä saanut aikaiseksi).
Serkkuni sai äsken tietää, että minulla on syömishäiriö... Hän kirjoitti facebookissa pitkät pätkät siitä, kuinka se ei kannata (hän on käynyt saman läpi, paljon lievempänä vain). "Teit juuri elämäsi suurimman virheen" oli lause, joka pysäytti minut.

"Tällainen pieni tyttö

Helposti häviää.

Jos tuuli tarttuu hiuksiin,

Voi kauas lennähtää.

Pidä musta kii,

Älä päästä koskaan.

Tällainen pieni tyttö

Helposti unohtuu.

Kun ei sanottua saakaan

"Älä mee."

Ovi sulkeutuu.

Pidä musta kii,

älä päästä koskaan.

Pidä musta kii,

älä päästä koskaan.

Pidä musta kii,

älä päästä koskaan.

Pidä musta kii,

älä päästä koskaan.

Pidä musta kii,

älä päästä koskaan.

Vihdoin suhun törmäsin.

Mä löysin sut, mä löysin sut.

Kauan sua odotin.

Sä löysit mut, sä löysit mut.

Olet totta vihdoinkin.

Nyt kun olet siinä,

Jääthän vielä vähän.

Pidä musta kii,

älä päästä koskaan.

Pidä musta kii,

älä päästä koskaan."

Aion jutella Iiron kanssa viimeistään perjantaina. Pelottaa, mutta odotan sitä. Muserrun ja viillän varmasti, jos hän ei tunnekaan mitään </3

Onnistumisia ja ahdistuksia

Onnellisuuden ja onnistumisen fiiliksiä, samaan aikaan on fiilis, että olen syönyt kuin hevonen...
Juhannus perheen ja sukulaisten kanssa mökillä ei kuulosta kivalta, eikä se sitä olekaan. Onneksi sain puhuttua koneen mukaan matkaan, joten selviän luultavasti sunnuntai-iltaan asti. Missään ei saa rauhaa olla itsekseen. Ja ruokaa on koko ajan tarjolla, ja ei pysty reenaamaan mitenkään. Vähemmästäkin syntyy ahdistus!

Toinen asia, mikä häiritsee juhannuksessa on se, että haluaisin niin paljon mieluummin olla kavereiden kanssa siellä, missä Iirokin on. Olen kuunnellut rakkauslauluja koko juhannuksen ja ajatellut häntä <3 Aion keskustella hänen kanssaan ensi viikon perjantaina... Odotan sitä innolla ja samalla pelottaa aivan sairaasti! mutta uskon, että se on normaalia?

Pitäisi lähteä isän puolen sukulaisten mökille vähän ajan päästä, ei kuulosta yhtään houkuttelevalta. Mummo tyrkyttämässä ruokaa ja hokemassa : "et sinä tyttö kasva ikinä, jos et syö". Hän ei voi vain hyväksyä sitä, että olen jo 17, enkä ole kasvanut mihinkään pitkään aikaan. Kaikki muut perheestäni ovat yli 170 cm, minä en, mutta se ei tarkoita sitä, että mie kasvaisin vielä. Kasvan kyllä leveyttä, jos syön kaiken mitä hän työntää eteen. Onneksi siellä voi reenata paljon paremmin, kuin täällä. Onneksi voin ensi viikolla reenata koko viikon, ja äiti kertoi tänään, että ensi viikolla siivotaan koko talo (joka ei ole ainakaan pieni), niin siinäkin kuluu kaloreita, kun vain siivoaa kunnolla ja ilman turhia helpottavia apuvälineitä.
"Hae tyttö lisää ruokaa, sitä on siellä vielä, ei voi heittää pois!" Argh!
Liikaa kiellettyä ruokaa! Mutta jotain hyvää tässäki: meillä on paljon suklaata, ja en syö sitä, koska en pidä siitä, eli sitä ei tee edes mieli!!
Onnistumisen fiilikset tulivat siitä, kun laitoin aamulla vaatteita päälle ja suurin osa kesävaatteistani on miulle aivan liian isoja! Mutta ne olivatkin M-kokoisia... Sitten, kun S-kokoiset ovat isoja, olen onnellinen!
PS.ahdistustani lisää se, etten ole voinut käydä vaa´alla moneen päivään! Eli en tiedä painoani, muttä siitä olen varma, että olen kauempana tavoitteestani, kuin tänne lähtiessä!

En halua lukea tekstiviestejäni

Oksettaa, ärsyttää, väsyttää, masentaa....
En oo enää ilmeisesti puheväleissä isäni kanssa. Mutta oon itseasiassa tyytyväinen siihen, että uskalsin ensimmäistä kertaa elämässäni huutaa sille päin naamaa! :D Ei kuulosta ehgkä hyvältä, mut oon tyytyväinen, ainakin jollain tasolla. Nyt se on lähettäny miulle ainakin yhden viestin, mut en haluu ees avata sitä. Enkä avaakaan. Saa luvan miettiä sita kaikkea ihan  vaan keskenään (tämä ei siis ole ensimmäinen kerta, kun raivostun isääni ja olen puhumatta hänelle). Viestissä olisi kumminkin jotain loukkaavaa minua, äitiäni, tai isäpuoltani kohtaan. Miksi siis edes haluaisin lukea sellaisen viestin? Entä jos siellä onkin kysymys, että mistä suutuin tms.? No, saa miettiä ihan keskenään.
En myöskään ole hirveän hyvissä väleissä äitini kanssa. Tai veljeni.
Tästä hyvä esimerkki on se, että kun tulen kotiin, hymyilen usein, mutta heti, kun astun kotiin, täällä on meneillään tai alkaa korvia raastava huuto milloin mistäkin. Siinä kyllä kenen tahansa hymy hyytyyy nopeeasti.
Söin tänään aivan liikaa!!!! Töissä oli kakkua ja koska koko viime viikon kieltäydyin kaikesta tollasesta töissä, ja ne työntekijät on ruokiksella muutenkin ihmetelly miun syömisiä, niin oli pakko syödä kiellettyä ruokaa, ettei ne ihmettelis enää....
Aattelin yks päivä töistä kävellessäni, että miulla ei oo hirveesti (=yhtään) kuvia täällä. En uskalla/kehtaa laittaa ittestäni kuvia, mut voisin alkaa lisäileen weheartit.com.in kuvia.... niitä on miulla tallessa ihan sikana!
Oli ehkä taas yks njiistä sekavista päivityksistä, mutta anti olla.

Olin joskus nuorempana balettitanssija. Haaveilen edelleen välillä siitä, että oasisin liikkua niin kauniisti, kuin ballerinat, muttakun en enää osaa...:( 

Olen myös miettinyt paljon miten olisin voinut välttää tämän laihdutuskierteen, anoreksiaksikin kutsutun sairauden...? Tulos: en mitenkään. vaikka olisin voinut jatkaa balettitanssia (harrastan siis edelleen tanssia ja olen tanssinut montaa eri tyyliä, hiphopista balettiin) olisin siellä sairastunut, aivan kuin kaverini, joka oli samassa ryhmässä. Ja nyt, ilman sitä sairastuin silti. Olen tanssin ohella käynyt läpi kaikki muutkin minut altistaneet asiat ja päätynyt siihen, että en olisi itse voinut suojella itseäni paljon mitenkään. 

Ps. sain juuri isältäni uuden viesti ja en halua avata sitäkään. Minulla ei ole hänelle mitään sanottavaa kaiken tämän jälkeen.

Veitsi, ruokaa ja rakkautta

"AAAAAA, sekoan aivan täysin. En siis syömisten suhteen, koska kaikki meni tänään suunnitelman mukaan, mut olin just ihastukseni kyydissä ja se yhessä kohtaa, kun pysähdyttiin, niin se katto minnuu niillä ihanilla silmillään suoraan silmiin ja mie haluaisin vaan olla siinä hetkessä ikuisesti <3" -Näin eilen illalla

En sinänsä kattonu jaksoakaan The Voice of Finlandia, mut tää biisi vaan muistuttaa hänestä. Pitää kohta keksiä hänellekin koodonimi tuonne oikealle, koska puhun hänestä niin paljon... Okein hän on tästä lähtien Iiro. Mutta olen ollut koko viikon töissä ja lauleskellut koko viikon tätä biisiä, koska siitä tulee heti mieleen Iiro. Eli olen koko viikon ajatellut häntä <3 

"I´ve never felt this way before.

Everything that I do,

reminds me of you."

Toivon ja rukoilen todella, että hänellä oikesti olisi tunteita minua kohtaan, niinkuin on antanut vähän aina välillä ymmärtää. Haluaisin vain hänet, mutta ei hän voi tällaista tyttöähaluta, vaikka hän onkin osoittanut merkkejä ja viesteja, että pitäisi minusta muutenkin, kuin ystävänä... 

Mutten uskalla sanoa mitään, ainakaan sille.

Olin tänään kavereiden kanssa istumassa ABC:lla ja tajusin vasta sinne mennessä, että minun olisi pakko syödä, jotteivat he tajuaisi... Yäk yäk yäk!
Se kuiskii minulle outoja sanoja, pelottavia sanoja. Ruoka on vihollinen, ei sitä saa kuunnella. Se yrittää vain vietellä sinua.
Siellä istuessamme puhuimme jostain ja he keksivät yhtäkkiä jostain jotenkin, että olen ihastunut tähän ihastukseeni, joka on oikeasti totta, mutta mistä he sen keksivät? En sanonut sitä mitenkään, mutta näkeekö sen minusta tai siitä, miten puhun hänestä? 
Haluaisin vain sanoa siitä hänelle, kertoa kaiken. Sen miten haluaisin pitää häntä kädestä ja vain olla. Olisin onnellinen, jos vain saisin olla hänen kainalossaan...
Hyppään asiasta ihan toiseen: ruokaan. Olen siis tänäänKIN syönyt aivan liikaa.... ja se paino alkaa edelleen kuutosella, just ja just... Miksei se voi vaan alkaa vitosella?! 
Mietin muiden blogeja lukiessa, että kuinka "vapauttavaa" olisi osata oksentaa? Aina välillä haluaisin mutten uskalla aloittaa... kun siinä on niin paljon huonoja puolia. Ehkä en aloita, en halua joutua osastolle, kun ystäväni huomaavat kaiken, vaikka kuinka yritän piilotella asioita. 
Nyt on monena iltana peräkkäin (paitsi eilen, kun olin niin rakastunut ja nukahdin hymy huulilla ajatellen sitä <3)  ollu sellainen fiilis, että haluaisin viiltää. 

"Ja kohta nuolen haavoja,

syviä ja suolaisia.

Kun mikään ei tunnu miltään, 

kipu korvaa ystävää"

Pitsaa?

"Syömishäiriö on ihan perseestä. On oikeesti ihan turhaa yrittää olla 42 kilonen, jos on 170 cm pitkä. Se vie vaan ilon ja onnellisuuden elämästä ja haittaa kaikkea, mitä yritätä ikinä tehdä."
Olen tätä miekltä melkein kaksi tuntia, mutta nyt minulta kysyttiin, että minkä pitsan haluan syödä sunnuntaina. Sekosin ja romahdin ja en haekaan yltiö vähä-sokerista kiisseliäni. En haluaisi vastata mitään, mutta sitten herättäisin epäilyksiä ja sitten joutuisin keksimään hätävalheita (vaihteeksi) ja peittelemään tätä kaikkea. Kaikki odottavat vastaustani ja en osaa vastata, koska en halua syödä pitsaa, siinä on liikaa rasvaa, liikaa kaloreita. AAAAAAAAAAAA!!!!!!!! Päätän vastata vasta sitten, kun on oikeasti pakko.

"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin,

että vastatuulessakin lentää jaksaisi.

Kovat oli ajat ollu hällä takana.

Mut kuka uskois, et on olemassa surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan.

Fauni hymähti ei ottanut tosissaan.

”Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?”

Vakavasti otti vasta, kun tuo pieni keiju nukkui pois.

On paratiisi meillä täällä näin, 

vaan ei aina kaikki koe sitä näin.

Sillä faunin, peikon, keijunkin,

suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan.

Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia,

peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja.

Kaikkialla huokausten kera toistettiin:

”Miksi se yhden hengen vaati ennen kuin me muistettiin”:

Ois paratiisi meillä täällä näin, 

jos elettäisiin aina lähekkäin

ja vaikka faunin, peikon, keijunkin 

suru silloin kiinni saa se ei vie mukanaan.

Ois paratiisi meillä täällä näin, 

jos elettäisiin aina lähekkäin

ja vaikka faunin, peikon, keijunkin 

suru silloin kiinni saa se ei vie mukanaan."

Jotain

Olen ollut viikon leirillä isosena ilman tietokonetta, mutta silti tekstiä ja ajatuksia varsinkin on paljon. Kävin aikamoisen tunneskaalan läpi leirillä. Ärsyynnyin, ihastuin, suutuin, nauroin, rakastuin.

Rakastuin poikaan, jonka kanssa esitimme pikkuisille olevamme pari. Tämä liittyi tietokilpailuun isosista. Mutta se oli ihanaa olla eräässä näytelmässä hänen kainalossaan, kun hän piti minua kädestä, jonka jälkeen hän katsoi minuun ”rakastan sinua”-ilmeellä. Kirjoitin päiväkirjaan yhtenä iltana: ”Haluaisin vain olla hänen kainalossaan ja suudella häntä ja kuulla, että hän pitää minusta yhtä paljon, kuin minä hänestä.” En tiedä tarkkaan, onko hänellä tunteita minua kohtaan, mutta hän on eronnut kuukausi sitten vakavasta suhteesta, joten vaikka hänellä olisikin tunteita, hän ei ole valmis. Mutta ehkä vielä joskus. Elättelen itse asiassa toivoa, koska ei kukaan halua tyttöystäväkseen tällaista itsekästä, epäonnistunutta ja inhottavaa ihmistä. Sekin haluaa varmaan sellaisen tytön, joka ei ole näin rikkinäinen. Sekin haluaa tytön, joka pysyy kasassa. Tytön, joka ei viiltele ranteitaan siinä toivossa, että vielä joskus se suoni repeää. Tytön, joka hyväksyy itsensä ja on kaunis.

Hiljaisena, meikit poskillaan

hän saapuu kotiin

rikkinäisenä

haavoitettuna

rakastuneena.

Kävelee ihmisten ohi

yrittää olla huomaamaton,

näkymätön.

Paha olo piiloon,

hymy naamalle,

kaikki on hyvin,

vaikka kuinka itkettäisi.

Ei kukaan saa huomata,

ei tarvitse välittää.

”Ei ketään kiinnosta”,

hän ajattelee.

Ystävät väittävät muuta,

silti on yksinäinen.

Kuka ymmärtäisi,

kuka lohduttaisi,

kuka huomaisi,

kuka rakastaisi?

Tykkään kirjoittaa runoja, niissä voi kertoa kaiken oleellisen piiloviesteillä, vertauksilla, metaforilla. Ei tarvitse kirjoittaa suoraan. Vaikka kirjoitan paljon asioita suoraan, niin kuin nytkin.

Mie yritän usein tehdä itseni näkymättömäksi, varsinkin kun olen töissä, yritän tehdä juuri, niin kuin työnantaja haluaa, jotta hän olisi tyytyväinen minuun. En ole yhdestäkään työpaikasta saanut huonoa palautetta, muutaman rakentavan kommentin ja ehdotuksen kylläkin, mutta pelkään moitteita niin paljon, että teen kaiken ohjeiden mukaan ja olen jatkuvassa valmiustilassa. Se on fyysisesti ja henkisesti todella raskasta.

Vihaan vatsamakkaroitani. Siellä leirillä syötiin koko ajan, 5 kertaa päivässä. Kun mie syön normaalisti 2-3 kertaa päivässä. Nyt, kun piti syödä aamuisinkin, oksetti ihan sikana koko aamupäivän. Ihme kyllä, en lihonut yhtään koko leirin aikana?! Yleensä seurakunnan leireillä lihoo vähintään 3 kiloa, mutta nyt paino oli edelleen se 61 (kyllä, minun ei pitänyt sitä sanoa, mutta näköjään sanoin...). En tykkään tosta kutosella alkavalla numerolla, sen ON OLTAVA vitosella alkava numero!