Älä lue

Miun päässä on ihan liikaa ajatuksia. Voisin kirjottaa monta sivua ajatuksiani, mut en vaan enää pysty, koska osaa niistä en osaa/pysty/kykene kirjoittamaan ja tai en vaan ehdi, kun ne  juoksee liian lujaa.

Mua ärsyttää, kun postaan näin usein. Vanhassa blogissa saatto olla kuukaudenkin taukoja, nyt miulla on asiaa päivittäin. Ja tää ei ole sitä "alun innostusta" (=kun alottaa blogin, tekee mieli koko ajan vaan postata). Se innostus meni jo sillon, kun alotin sen vanhan blogin. (en aio sitä tänne linkittää, koska pelkään liikaa, että miun ystävät ja suku löytää tän)

Mua pelottaa. Pelkään tulevaisuuttani, vaakaa, ruokaa, kaloreita, ihmisiä, itteeni.  Pelkään että satutan itteeni. Tein päätöksen, etten enää ikinä viiltele, mutta nyt on jo muutamana iltana tehny mieli. Oonko koukussa siihen? ”How can I love, when I´m afraid?” – biisistä x. Hävitin ne, millä ennen tein sitä, mut tiedän kyllä, mistä saan uudet. Luovutanko nyt? Oon viillelly viimeks 4.5, eli melkein kuukausi sitten. Miksi luovuttaisin nyt?

Olin joskus kaksi kuukautta täysin viiltelemättä. Se oli alkuahdistuksen jälkeen ihanaa, koska ei tarvinnu peitellä niitä arpia tai selittää jotain soopaa, jos joku vahingossa näki. Nytkään ei ole pariin viikkoon tarvinnu piilotella rannetta. Nilkkaa kylläkin, koska siellä on yks niin paha arpi, joka on vielä vähän liian näkyvä.

Avunhakeminen on miulle vaikeeta. Jos laitan Jennille viestiä, että haluaisin jutella, siinä viestissä on aina vähintään yks anteeks pyyntö. Ja mietin aina ennen viestin lähettämistä samoja kysymyksiä: ”Oonko nyt heikko?” ”Enkö osaa tehdä ite mitään?” ”Roikunko toisessa ihmisessä?” ”Aiheutanko toiselle liikaa miettimistä?” ”Miksi edes lähettäisin viestin, ei ketään kuitenkaan oikeasti kiinnosta” ”Sillä on kuitenkin muutakin tekemistä, kuin kuunnella miun tyhmiä itsekkäitä juttuja!”. Silti joskus lähetän viestin. Muutaman kerran en ole ehtinyt miettiä litaniaa loppuun asti ja olen silti lähettänyt viestin, jolloin tulee huono omatunto ja keksin kaiken maailman syitä, miksi olen huono ihminen, kun lähetin tuon viestin. Jos Jenni kirjoittaa minulle ensin, voin vastata ilma huonoa omaatuntoa, mutta sen ”ensimmäisen” viestin lähettäminen on  AINA ongelma. 
En haluaisi myöntää olevani heikko ja että tarvitsen muiden apua. Olisin niin paljon mieluummin se, joka auttaa. Se jolle voi tulla puhumaan. 

Reenitauko

En pääse reenaan yhtään. Jalkoja särkee niin pahasti joka kohdasta, että pystyin just ja just kävelemään koulupäivän ajan, josta onneks suurin osa oli kokeessa istumista. Joka askeleella mietin miks ees nousin aamulla sängystä. Nilkat väänty reeneissä, polvista särkee niitä jo kauan sitten rikkimenneitä nivelsiteitä, jotka ei ikinä tuu enää olemaan kunnossa ja reisi- ja pohjelihakset on kipeet ja jumissa.

En viitti nousta tästä tuoliltakaan, koska särkee. 

Millonkohan pääsen reeneihin? Ahdistus x 100 jos en pääse enää tällä viikolla ollenkaan!

En uskalla ees ajatella....

Awws

Nyt on ollu tota sunnuntai-iltaa lukuunottamatta hyviä päiviä. (tajusin siis vasta eilen illalla mitä kaikkee oon syöny) Mut oon hymyilly lähes koko ajan, koska ..... oon ihastunut. Taas...ja vielä samaan poikaan, kun muutama kuukausi sitten. Sillon ajattelin, ettei tästä tuu mitään ja hautasin tunteeni. Mut nyt ne tuli takasin. Ja ei tässä vielä kaikki.... Tää poika on nimittäin miun ystävä. Oikein kunnon Demin keskustelupalsta-ongelma. Mut nyt haluisin vaan sanoo tän sille. Viimeks melkein sanoin sen, mut en sit sanonukkaan. Miulla oli ehkä 3 hyvää, itseasiassa täydellistä tilaisuutta, mut en vaan saanu aikaseks. Miulla oli sunnuntainakin hyvä hetki, kun se kävi meillä. Mut en vaan sanonu mitään. Ei tästä taida tälläkään kertaa tulla mitään. Ehkä oon vaan ihan hiljaa.
Anteeks tää ei liity mitenkään blogin aiheeseen, mut oli pakko saada kirjottaa :)

PS. oon kuunnellu tätä samaa biisiä koko eilisen ja tän päivän!

Sunnuntai 27.5.2012 klo 22.10

Luen leikisti äikkää. Huomenna ois koe jostain termeistä, mut se menee heittämällä läpi, jos jaksan hetken lukea. En vaan jaksais yhtään nyt. Päätä särkee, kaikki lihakset on jumissa, en pysty kääntämään päätä kun just ja just molempiin suuntiin tosi vähän. Jalat on ihan muusina ja käsiä en jaksa nostaa ylös. Onneks koneella kirjottaminen ei vie hirveesti voimia.

Oon tänään siis reenannu about  4 ja puoli tuntia. Aivan liian vähän siihen verrattuna mitä kaikkee oon syöny... Voi morjens. Tai no, kaikki meni ihan ok sitä jätskiä lukuun ottamatta.

Sain kuulla tänään taas nää ärsyttävän ihanat lauseet:

-”Sähän oot ihan sika laiha!”

-”Miks reenaat noi paljon? Kun ei sulla oo missään mitään ylimäärästä”

-”Sun päällä kaikki vaatteet varmaan näyttää hyvältä, kun ne ei ota kiinni mistään”

Ainoa asia, mistä pidän ittessäni on noi ihanan ulkonevat solisluut. Ja ehkä miun ranteetkin on ihan kivat, kun niissä ei oo hirveesti ylimäärästä. Mutta sitten toi miun vyötärö... Tai reidet... Tai kädet..... Tai selkä... Miun piti päästä kesäks kuntoon. Sellaseen rantakuntoon, et voisin mennä rannalle ja ei tarvis koko ajan vetää vatsaa sisään. Mut ehkä vielä ehin, jos nyt koeviikolla reenaisin ihan sikana, kun ei oo enää kun kaks koetta ja vapaa-aikaa ihan liikaa. Jään pysäkin aikasemmin kouluun mennessä ja 4 pysäkkiä aikasemmin kotiintullessa, meen pyörälenkille, käyn kaikissa mahdollisissa reeneissä ja teen kunnon lihaskunnot iltasin ja en syö mitään kiellettyä. Tein itse asiassa just äsken kunnon listan kielletyistä ruoista. En ehkä sais ja en kai sais laihduttaakaan. Kaikki on sitä vastaan. Miks? Onhan miulla vielä pudotettavaa, ja kuinka paljon! En haluu ees ajatella... Viimeks, kun laihduin kunnolla en jaksanut tehdä mitään, hiukset lähti, menkat loppu jne. Mut haluun vaan olla kaunis, oikeesti hoikka.

Otan nyt itteeni niskasta kiinni. Oon nyt muiden onneks syöny ”normaalisti” siis ehkä 1500 kaloria päivässä (hyi) mut nyt meen kunnolla alle 1000. Hitto miten isoja lukuja... Mikä minnuun on oiken menny? Vähän aika sitten, sillon kun se psykologi heitti miut pihalle, en voinu kuvitellakaan syöväni yli 800 kaloria päivässä, saatika yli 1000. Nyt oon oikeesti syöny ton 1500. Tai siis en oo uskaltanu laskee, koska oisin varmaan tarttunu veitseen ja tehny pahat jäljet siinä vaiheessa.

Olin viikonloppuna käymässä iskällä. En nykyään käy siellä kauhean usein, koska siellä on aina pakko syödä aivan liikaa. Ja rasvaista ja kiellettyä ruokaa. Se ei ikinä osta muuta kun voita, kermaa, karkkia, juustoo.... Jouduin sit syömään, koska se olis muuten epäilly. Iskä on ehkä viiminen ihminen, jolle haluan kertoa tästä. Onneks se asuu muutaman kilsan päässä, joten siitä tuli ees-taas matkoista pieni lenkki. Silti tuli taas enemmän, kun meni.

En oo kertonu itse asiassa, kun ehkä kolmelle ihmiselle syömishäiriöstä. Silti miun ystävistä lähes kaikki Tommia lukuun ottamatta on sitä mieltä, että miulla on anoreksia ja et miulle pitää laittaa ruokaa suuhun aina kun vaan pystyy. Miulla on kesällä yks ”tapaaminen” kaveriporukan kanssa. Siihen porukkaan kuuluu Tommi, Eevi, Noora, kaks muuta poikaa ja mie. Kaikki muut paitsi Tommi yrittää saada mua syömään aina vaan enemmän. Tiiän, et ne tekee sen kaikesta rakkaudesta, mut se ahdistaa silti. Ja myö pidetään ne juhlat nyyttäri-meiningillä, joten en yhtään tiiä, kuinka paljon kaloreita tulee, koska ne aikoo leipoa ite, eikä kerro miulle mitä ne siihen pisti. Mutta suklaata en syö. Piste. Huomaan jos jossain on suklaata. Siinä on paljon kaloreita, mut se ei oo se syy miks en syö sitä. En vaan pidä siitä. Olen ehkä ainoa nainen maailmassa, joka ei oikeesti tykkää suklaasta. Siks ostan kavereille suklaata lahjaks, kun ei yhtään tee mieli syödä sitä ite, vaikka se kuinka kauan lojuis miulla. Oon kuulemma onnekas, kun en oo koukussa suklaaseen J

Kävin lauantaina kotona vaa´alla ja se näyttää 2 kiloa enemmän kun iskällä 20 minuuttia aikasemmin. Hämmentävää. Iskällä on elektroninen vaaka ja kotona ”normaali”. Tykkään enemmän siitä iskän vaa´asta, koska se on tarkempi. Kotona sitä muutosta ei ihan heti huomaa.

Oon tässä viikonlopun aikana huomannu olevani hyttysten lemppareita, miun selkä on täynnä sellasia järkyttävän kokoisia puremia ja lisäks niitä on jaloissa ja käsissä, päässäkin muutama. Miks just mie? En ennen oo ollu hirveesti niitten suosiossa, miks nyt sitten oon? Liittyykö sekin tähän laihdutukseen?

Mut nyt on jäljellä enää 4 koulupäivää. Sit alkaa loma! Paljon aikaa reenata, olla pois kotoa syömästä. Paitsi, että meen ekaks viikoks leirille, jossa syödään paljon ja nukutaan vähän. Vaikka en kyllä muutenkaan nuku ihan hirveesti. Viime yökin meni puoli kolmeen asti, kun suunnittelin yhtä maalausta.

Äh, se alko taas. Miun vatsaa ja selkää on nyt särkeny muutamana iltana, mut en halua mennä sanomaan vanhemmille, koska tää liittyy kumminkin jotenkin siihen laihdutukseen. Enkä terkkarillekaan halua, koska joutuisin taas sen ” valvontaan”. Eli joutuisin käymään siellä koko ajan, kun sen vastaanotto on auki juhannukseen asti. En mee sanomaan sille, siitä seuraa vaan lisää ahdistusta.

Haaste!

Sain haasteen tiuhtilta ja aion sen nyt toteuttaa :D

Oon kerran ennen saanu haasteen, sillon kun vielä' kirjotin yhtä toista blogia (joka on nyt jääny vähän sivummalle)

1. Parasta mitä sun elämässä on sattunut?

Vaikee kysymys. Niitä juttuja on niin monta. Saanko listata 3? Saan :)

1. Oikean, rakastavan ja ihanan ystäväporukan löytäminen

2. Muutto toiselle puolelle Suomea (samalla yksi elämäni pahimpia asioita)

3. Oikean lukion löytäminen ja sinne pääsy ja siellä opiskelu

2. Ketä/keitä rakastat?

Ystävät ja perhe tietysti

3. Vihaatko ketään? Miksi?

Olen huono vihaamaan ihmisiä, mutta vihaan niitä, jotka saattoivat sanoillaan minut syömishäiriön partaalle, ja varsinkin sitä henkilöä x, jonka takia putosin viimein kunnolla.

4. Mitä haluaisit tehdä 3 vuoden päästä? Entä 10?

3 vuoden päästä haluaisin olla valmistunut lukiosta hyvin arvosanoin ja innolla yrittämässä ammattikorkeaan.

10 vuoden päästä haluaisin olla pienen lapsen äiti, onnellisesti naimisissa ja töissä.

5. Söisitkö loppu elämäsi mielummin kaalilaatikkoa vai maksalaatikkoa?

Pidän itseasiassa molemmistä, mutta kaalilaatikossa on vähemmän kaloreita

6. Oletko kokeillut ikinä huumeita?

En, enkä aiokaan.

7. Ihanin asia mitä sulle on sanottu? Entä tehty?

Ihanin asia, mitä minulle on lähiaikoina sanottu, on "sunhan vatsas on ihan littee ja painat varmaan jotain 42 kiloo". Olen kuullut ihanampiakin asioita, mutta en nyt vain jaksa hakea päiväkirjaani,jossa ne lukevat:) Ihanin asia, mitä minulle on tehty on ehkä se, että Noora kerran seurakunnan hartaudessa piti minusta lujaa kiinni, eikä päästänyt irti, koska itkin.

8. Voisitko kuolla jonkun puolesta?

Apua! Olen haaveillut kuolemastani, suunnitellut itsemurhaviestiäkin.(en enää!!) Olisin valmis asettumaan tapettavaksi, jos säästäisin ystäväni tai läheisen sukulaiseni.

9. Mitä ruokaa himoitset/paras ruoka maailmassa?

En himoitse mitään. Minulla on ollut nälkä viimeksi vuonna x. Silloin kun aloitin laihdutuksen.

Mutta paras ruoka maailmassa on luultavasti eräs omenakakku, siinä vain on niin paljon kaloreita, muttei sulkaata. Inhoan suklaata, se on todella pahaa.

10. Kuinka kauan jaksat juosta yhteen menoon?

En ole pitkään aikaan kokeillut, mutta kauemmin kuin 5 minuuttia, joka oli ennätykseni yläasteella. Silloin minulla oli aika paska kunto...

11. Mikä on sun farkkujen koko?

Halautteko oikeasti tietää? Koska sit meen kauppaan ja kokeilen, koska en omista tarpeeksi pieniä farkkuja, jotka sopisivat ja joiden kanssa ei tarvitsisi käyttää vyötä. Eli siis en tiedä. Koon W:M / L:34 on auttamattoman isot. En kyl tiiä, mitä noi tarkottaa, mut jos joku tietää, niin hyvä.

Sitten miun kysymykset:

1. Milloin olet viimeksi syönyt pullaa?

2. Mikä tekee sinut onnelliseksi juuri nyt?

3. Minkä tyylistä musiikkia kuuntelet?

4. Mihin kellon aikaan yleensä kirjoitat blogiasi?

5. Mitä haluaisit tehdä, ennen kuin täytät 40?

6 .Minkä merkkinen kännykkäsi on?

7. Miksi aloiti bloggaamisen?

8. Vihaatko jotakuta/joitakuita?

9. Jos saisit muuttaa itsessäsi yhden asian, mikä se olisi?

10. Jos saisit olla loppuelämäsi tietyn ikäinen, minkä ikäinen olisit?

11. Kuinka montaa blogia itse luet?

Joo, aika randomeita kysymyksiä....

Mutta haastan JOKAISEN, joka lukee tätä ja pitää omaa blogia :)

Sivuvaikutuksia

ARGH!
Taas. Taas miun nenästä tulee verta. Oottakaan 1, 2, 3.... neljäs kerta tällä viikolla!?! Menee kohta hermot. Mie tykkäänkin niin sikana siivota tota lattiaa sellasista säännöllisin välein olevista pisaroista ja vessan lavuaaria sellaisesta veri-läiskästä.
Miksi laihdutuksella pitää olla tällaisia inhottavia sivuvaikutuksia?
Eikä riitä, että tullee verta nenästä. Sen lisäks vatsa on kipee ihan syyttä, hiukset ei enää tottele ja ne on harventunu, kynnet ei kasva ja oon huomannu, et kaikenlaiset arvet on hitaampia paraneen. Miksen vaan vois laihduttaa ilman noita?

EI EI EI

EI EI EI EI!!! Apua!
En oo syöny jogurttia, kun viimeks vuonna palikka, mut nyt menin ja söin?! Miksi tein sen?
a) teki mieli
b) en ajatellut yhtään
c) teki mieli, enkä ajatellut yhtään.
Nyt oksettaa. Haluanko oksentaa? Äiti osti jotain herkkuja, ja miun on pakko syödä. Paitsi jos lähtisin aikasemmin reeneihin, kun ees tarvis? Sillon voisin skipata ne herkut ja äiti on kumminki unohtanu ne siihen mennessä, kun tuun takas.
Anteeks tällänen pika-päivitys, jonka olen siis kirjottanut just äsken.

"Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa"

Huom! Lue edellinen postaus, jotta ymmärrät  mistä puhun!

Ei helvetti!

Menin sinne syömään, kun lupasin. En voinut kieltäytyä, kun viimeksi, kun meidän piti mennä tuolla porukalla uimaan, peruin, koska oli jotain muuta menoa. Päätin sitten kaikkea paniikkia, ahdistusta, päässä pyöriviä numeroita ja muuta vastaan syödä. Liikaa. HYI HYI HYI! 

En ole ikinä oksentanut tämän sairauden puitteissa, mutta tuon jälkeen oli sellainen olo, että olisin mielelläni oksentanut! Jos olisin ollut yksin kotona, tai liikkeellä ystävän kanssa, joka tietää tästä, olisin, mennyt oksentamaan. Nyt en kehdannut. 

Kävin onneksi reenaamassa kunnolla ja nyt on jäljellä enää lihaskuntoliikkeet. Ja huomenna kyllä kulutan ja kunnolla tuota kaloriläjäystä! Huomenna reenaan raivokkaasti, kauan ja paljon, koska tänään en oikein ehtinyt. (mikä tekosyy...)

Mutta positiivinen asia: ne ei huomannut. Kukaan niistä ei edes epäillyt tai sanonut mitään, tai luonut miuhun mitään "katsetta". 

Päädyttiin jossain vaiheessa puhumaan laihdutuksesta, ja miun teki oikeasti mieli sanoa, et ei kannata edes aloittaa, koska se voi päätyä tähän, missä mie nyt olen. Onneksi pidin pääni kiinni ja kuuntelin vaan sitä, kuinka henkilö X on lihava ja mie olen laiha. Tai itse asiassa henkilöt X ja Y ovat mielestään lihavia, ja henkilö Z haluaisi olla lihavampi... Onneksi pidin pääni kiinni. 

Tulin kotiin ja löysin ihanan biisin. En tästä bändistä niinkään tykkää, tämä biisi on vaan kolahti.

"Oletko lintu, upea joutsen vai siipirikko?

Oletko vahva kuin vanhempi sisko vaiko sittenkin lapsi?

Oletko laivan neitsytmatka vai haaksirikko?

Onkohan aina pakko toisten toiveet täyttää?

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?

Hei, kaikki laskee sun varaasi aivan helvetin paljon

Susta odotetaan jotain kuningatarta tai pelastajaa

Annetaan sun olla vielä nuori, vähän aikaa

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?

Jos mokaat!

Tyttö epäkunnossa

siltäkö tuntuu sinusta?

Epäkunnossa"

"Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?"

 KYLLÄ! Kyllä olen epäkunnossa, mutta en tiedä haluanko edes olla kunnossa. Jos en laihdu olen epäonnistunut, itsekuriton. En halua olla epäonnistunut, en enää uudestaan. Olen ollut sitä tarpeeksi monta kertaa laihduttamiseen liittyen. 

Haluan olla laiha, kuin keijukainen. Aion tehdä paljon töitä sen eteen. Se tarkoittaa paljon työtä ja vähemmän ruokaa, mutta pystyn siihen. Pystyn vastustamaan mielihalujani. En vain haluaisi alkaa valehdella...

PS. Opin terveystiedon 1. Kurssilla, että nukkuminen ”laihduttaa”. Lopetan nämä yökirjoittelut (kello on nytkin 0.14) ja alan nukkua kunnolla! 

Paniikki!

Mitä mie oikein piilottelen?

Tänään pitäisi nähdä vanhoja koulukavereita. Pitäisi mennä niiden kanssa syömään. Pelottaa. Pelottaa se, että ne näkee, kuinka en syö enää läheskään niin paljon kuin silloin joskus. En halua, että ne huomaa jotain. Tiiän, että ne näkee sen muutoksen miussa. Sen 15 kilon muutoksen. Sen muutoksen miun ulkoisessa ja sisäisessä olemuksessa. Ne on nähnyt miut sellaisena lihavana, enkä kaikkia niitä ole nähnyt ollenkaan ysin loppumisen jälkeen. Mua pelottaa se reaktio.

Oon (ainakin muiden mielestä) muuttunut hurjasti ulkoisesti, mutta se muutos miun sisällä on vielä suurempi. Sen sisäisen muutoksen näen itsekin. En ole enää niin ujo, ja uskallan oikeasti olla oma itseni. Uskallan näyttää ystävilleni, että olen heikko, epävarma ja että kaikki ei olekaan hyvin (tämä tietysti vain läheisimpien, tärkeimpien ja rakkaimpien ystävien kanssa). Ennen pehmonalleni oli ainoa, joka tiesi kaikesta kaiken. En kirjoittanut tuolloin niin paljon päiväkirjaa, kuin nykyään. Mutta nekin sieltä säilyneet ovat olleet masentavia. Olen kirjoittanut muun muassa 28.4.2010 näin:

                             ”oon läski ja ruma, enkä siitä muuksi muutu vaikka kuka sanois mitä!”

Tuolloin olin sen about 74 kg ja toi on ensimmäinen päiväkirjamerkintä, jossa haukun itseäni. Tuosta alkoi ne laihdutusyritykset, liian monet epäonnistumiset. Suljin kaiken pahan tuolloin syvälle sisälleni, enkä kertonut kenellekään mistään mitään. Minulla ei ollut tuolloin sellaista ystävää, jolle voisin kertoa vaikeita asioita. Jäin yksin. Minulla oli paljon kavereita ja muutama ystävä, muttei ketään niin läheistä. En tietoisesti päättänyt sulkea tunteitani, mutta se oli suojautumiskeinoni. En tuolloin edes tajunnut sitä. Olen ymmärtänyt toimiani vasta myöhemmin.

En ymmärrä enää, miten joku voi elää ilman ihmistä, joka tietää sinusta kaiken, ymmärtää sinua, ja jolle voit kertoa kaiken ja joka voi kertoa sinulle kaiken, ja joka rakastaa sinua kaikista virheistäsi ja epäonnistumisistasi huolimatta. Lyhennettynä, miten kukaan voi elää ilman oikeaa hyvää ystävää? En ymmärrä miten olen itse pystynyt. Joo, juttelin kavereideni kanssa lähes kaikesta, mutta en voinut jutella heidän kanssaan vaikeista tunteista, laihdutusyrityksistä, haukkumisesta, vanhempien erosta jne. He ovat kavereitani. Ja tärkeitä sellaisia, mutta ystävä on jotain astetta enemmän.

Noora on ihminen, jonka kanssa voin puhua mistä tahansa maan ja taivaan välillä. Jos juttelemme ”normaaleista” asioista, puhumme joskus kilpaa, koska molemmat puhuvat paljon ja nopeasti ja molemmilla on paljon asiaa. Mutta jos jommallakummalla on jotain huolia, pystymme kumpikin vuorollamme olemaan hiljaa ja kuuntelemaan toisiamme. Emme häpeä sanoa mitään. Hän tietää minusta kaiken ja minä tiedän hänestä kaiken.

Mutta palatakseni alun ongelmaani, joka minulla on edessä. Samaan aikaan haluan, ettei kukaan kavereistani huomaa mitään syömishäiriöön viittaavaa, mutta samalla, en oikeasti voi syödä niin paljoa, etten aiheuttaisi epäilyksiä anoreksiasta. En vain voi! Joutuisin tekemään järkyttävän määrän vatsalihaksia ja hyppimään hyppynarulla ja mitä kaikkea, jos söisin ”tarpeeksi”. En uskalla mennä vaa´alle tuon reissun jälkeen! Yritän silti selvitä. Kyllä minä selviän.

Toinen ongelma on vaatetus. Jos laitan liian tiukat vaatteet, he näkevät sen muutoksen selkeämmin. Ja pitäisi piilottaa nuo viiltelyjäljetkin... Mutta en tiedä jaksanko laittaa niitä löysiä vaatteita taas. Vaikka niitä on varmaan kaapissa enemmän, kuin tiukkoja vaatteita. Paitojen osalta varsinkin.

Ehkä peitän itseni taas. Lähinnä itse asiassa mietin housuja, sillä en aio julkisesti näyttää läskivatsaani. Se on aina piilossa. Kirjoitan myöhemmin, miten selvisin tuosta. 

Tarina

Kirjoitettiin äikän tunnilla tarinoita, joissa on vain päälauseita. Innostuin ja kirjoitin kotona vielä vähän arkaluontoisemmasta aiheesta uuden.

Tyttö oli ujo. Hän oli onnellinen. Hän ei tiennyt mikä on anoreksia. Tyttö söi ja liikkui normaalisti.

Tyttö lihoi. Hän yritti laihduttaa. Hän yritti uudestaan. Tyttö onnistui  43:lla kerralla. Hän laihtui silmissä. Tyttö oli tyytyväinen.

Tyttö halusi jatkaa laihduttamista. Hän viilteli lähes päivittäin. Ystävä raahasi psykologille. Psykologi suututti tyttöä. Tyttö viilteli lisää. Hän söi 400 kaloria päivässä. Psykologi heitti pihalle. ”Ei ollut enää mitään asiaa”. Tyttö laihtui lisää. Ystävät huolestuivat. Tyttö viilsi, laski kalorit ja yritti oksentaa. Ei kertonut ystäville. Ystävä soitti syömishäiriöliiton auttavaan puhelimeen. Tyttö ei enää osannut laihduttaa. Tyttö lihoi. Hän suuttui itselleen. Päätti laihduttaa 55 kiloon. ”Näytän vielä niille läskiksi haukkuneille”. Tyttö haluaa olla kevyt kuin keijukainen. Hän tulee olemaan laiha ja hento. Hän haluaa olla kaunis.

Äiti aloitti laihdutuskuurin. Tyttö tekee saman. Hän laihtuu vielä paljon. Sitten hän on onnellinen.

Hänen ei pitänyt päätyä tähän.

Olin ujo vielä viime vuoden toukokuuhun asti. Silloin tapahtui niin paljon, että tulin ulos kuorestani ja olin se oikea minä. Esitin koko yläaste-ajan jotain muuta kuin itseäni. Esitin vahvaa ihmistä, jota eivät satuta ilkeät sanat ja jota ei haittaa oma ulkonäkö. Lihoin kasvun hidastuttua järkyttävän kokoiseksi (74 kg ja 166 cm) ja yritin laihduttaa liian monta kertaa ja epäonnistuin joka kerta. Paitsi silloin ratkaisevalla kerralla. Sitten lähti ja kunnolla. Laihduin muutamassa kuukaudessa yli 15 kiloa. Ei kukaan sitä silloin pelännyt, saatika epäillyt mitään syömishäiriötä.

Sitten tulivat ongelmat. Kaikki se patoutunut paha olo, joka sisälläni oli monta vuotta purkautui. Aloin viiltelemään. Ensin pieniä jälkiä ranteeseen, vähän ajan päästä ranne oli paketissa jatkuvasti, koska en voinut näyttää niin järkyttävässä kunnossa olevaa kättäni. Nilkkanikin joutui uhriksi kerran. Pelkäsin jatkuvasti reeneissä, että joku niistä viilloista vielä repeää ja alkaa vuotaa. Kerran niin kävikin. Olin edellisenä iltana viiltänyt pahasti ja ranteessa oli taas side (valehtelin kaikille, että siinä olisi rasitusvamma, vain lähimmät ystäväni tiesivät mitä siinä oikeasti oli). Tunsin yhtäkkiä jäätävän kivun ranteessani ja tunsin, kuinka edellisyönä muotoutunut kudos haavan päällä repesi. Vedin silti reenit loppuun jäätävä kipu ranteessani.

Toi psykologi-juttu on kyllä ihan naurettava. En uskaltanut sinne mennä yksin. En itse asiassa ajatellut olevani ammattiavun tarpeessa. Ensin oli ihan mukavaa mennä juttelemaan vaikeista asioista. Sitten minua alkoi ärsyttämään ja pidin itseäni säälittävänä, kun kerroin jollekin aivan tuntemattomalle ihmiselle ongelmistani. Kerroin silti kaiken. Lopetin viiltelyn jossain vaiheessa. Siitä psykologini tykkäsi, näin hänet vielä pari kertaa sen jälkeen ja toiseksi viimeiselle kerralla hän kysyi onko minulla muita vaikeuksia elämässä. Kerroin hänelle sitten tästä syömisvammailusta ja hän päätti, että varataan vielä yksi aika. Viimeisellä kerralla hän totesi, että en tarvitse häntä enää, kun ei minulla kuulemma ollut enää mitään ongelmia tai vaikeuksia. Söin tuolloin 400 kaloria päivällä, ja kerroin sen hänellekin. Hän totesi; ”Okei, mutta et enää viiltele?”. Nyt jälkeenpäin tuostakin pelleilystä seurasi yksi hyvä asia; tajusin olevani aika syvällä tässä.

Tuon muutaman kuukauden jälkeen jatkoin laihduttamista kovemmin kuin pitkään aikaan. Tässä vaiheessa lähimmät ystäväni huolestuivat kunnolla.

Sitten tuli stoppi. Paino jäi 60 kiloon pitkäksi aikaa. Sitten se nousi. Vihaan itseäni niin paljon, että yritin oksentaa muutaman kerran ja liikun kuin hullu. Saan järjettömiä morkkiksia, jos en ole liikkunut tarpeeksi tai jos olen syönyt liikaa. Esimerkiksi muutama päivä sitten söin mokkapalan, joita siskoni oli tehnyt ja tein 100 ylimääräistä vatsalihasta. Kierrän kaupoissa karkkihyllyn kaukaa.

Tarinan viimeinen lause viittaa siihen, että ajattelin joskus, että miksi kukaan haluaisi piinata itseään kaloreiden laskemisella, pakkoliikunnalla, järjettömillä lihakuntosarjoilla jne. Nyt, kun itse teen tuon kaiken, tiedän millaista se on.  Mutta ajattelin joskus, ettei minusta ikinä tule sellaista. Tulipahan sittenkin. 

Romahdus

Empty. Tyhjä, kuin ketju ilman korua.

Lost. Hukassa, kuin pieni koru ilman turvaa.

Frail. Hento, kuin tuulen henkäys.

Weak. Heikko, liian heikko olemaan vahva.

Hurt. Loukattu, liian loukattu olemaan onnellinen.

Lonely. Yksinäinen, liian yksinäinen kertoakseen.

Useless. Turha, kuin rikkoutunut peili.

Full of secrets. Täynnä salaisuuksia, kuin unilelu.

Strong. Vahva, liian vahva kertomaan.

Lost. Menetetty, menetetty sairaudelle.

Thin? Laiha? Ei.

Vihaan tällaisia hetkiä, kun romahdan. En pysty ajattelemaan järkevästi. Ajatukset kiertää sitä helvetin kehää. Päässä kuuluu vaan kolme lausetta: ”Olet lihava. Lopeta syöminen. Et ansaitse mitään.”

En saisi uskoa. Miksen saisi? Jos niin moni ihminen on mulle kertonut, että olen lihava, niin enkö sitten ole? Ne ihmiset on kuulemma väärässä. Miksi ne olis väärässä? Ei ne voi olla väärässä, kun niitä on niin monta. On ne oikeassa. Näkeehän sen! Näen sen itekkin, aina kun astun peilin eteen tai menen vaa´alle! Saakeli ne on väärässä jotka väittää näitten ekojen olleen väärässä.

Kukaan ei tiedä kaikkea. Yks ystävä tietää tästä syömisvammailusta. Toinen ystävä tietää viiltelystä. Miksi en kertoisi molemmille kaikkea? En vaan voi. En kestä, jos ne molemmat hajoaa siksi, että mie teen/tein jotain kamalaa itelleni. Aion säästää ne molemmat vaikeilta, liian vaikeilta, asioilta. NE on liian vaikeita miulle itellenikin, joten miten he pystyis käsittelemään jotain tällaista.

Siksi ehkä aloin kirjottaa tätä blogia. Että saan ajatukseni purettua, saatua niille edes jotain järjestystä.

Suurinta osaa teksteistä ei ole kirjotettu juuri ennen julkaisemista, tai edes samana päivänä, kuin julkaisen ne. Kirjoitan enimmäkseen iltaisin ja öisin, jolloin kirjoitan ne muualle, kuin tänne suoraan. En siis romahda yleensä päivisin, enimmäkseen iltaisin ja öisin jos valvon. Itseasiassa, tajusin juuri, että romahdan aina, jos kello on paljon ja olen yksin. Voin olla kavereiden/ystävien kanssa vaikka kuinka myöhään romahtamatta, mutta heti jos jään yksin tai menen kotiin(jossa kaikki muut nukkuvat jo), romahdan heti.

Ei siihen tarvita mitään ihmeellistä tapahtumaa tai ajatusta, joka tapahtuisi siinä hetkessä, tai olisi tapahtunut aikaisemmin sinä päivänä. I just fall apart inside.

Tänään romahtamiseeni oli kyllä syy.

Vertailen muiden about ikäisteni naisten vartaloa omaani. Löydän aina jotain mikä minussa on pielessä. Useimmiten niissä muissa naisissa ei ole mitään vikaa, heillä on kauniit kasvot ja ihanat vartalot, minä vain olen epäonnistunut. Tein tänäänkin niin. Katsoin äsken tv:tä, jossa oli kuvankaunis nainen, jolla oli ihanat hiukset. Seuraavassa ohjelmassa oli myös kaunis nainen, jolla oli litteä vatsa ja laihat jalat. Hänen reitensä eivät osuneet toisiinsa! Toisin kuin minun. En aio kertoa painoani, ennen kuin olen tämänhetkisessä tavoitteessani; 55 kg. Siihen on vielä matkaa, mutta kerron, kun olen saavuttanut sen. Se voi viedä aikaa, sillä minulla on pari ystävää panemassa vastaan laihduttamisessa ja äiti, joka ei saa tietää tästä kaikesta.

Tämä seuraava ei ole minun ajatukseni, mutta se on hyvä:

”Jos ihminen huokailee, se ei jaksa enää.

Jos ihminen ei hymyile, se on surullinen.

Jos ihminen katsoo maahan lasittunein silmin, se ajattelee jotakin.

Jos ihminen itkee, se ei näe ulospääsyä epämiellyttävästä tilanteesta.

Jos ihminen satuttaa itseään, se ajattelee olevansa turha.

Jos ihminen katsoo olkansa yli, se kaipaa hellyyttä.

Jos ihminen itkee jonkun toisen vuoksi, se rakastaa sitä.

Jokainen tarvitsee jonkun, jota ajatella ja ikävöidä...

joka välittää ja huolehtii...

joka pitää kiinni eikä päästä irti...

joka toivottaa hyvää yötä...

Teen sen vielä

Teen joskus vielä hyvän aloituksen blogilleni, mutta en tarkoita tuolla sitä.
Aion olla 55 kg. Siihen on vielä muutama kilo.
Eli siis:
a)olen huono aloittaja
b)minulla on syömishäiriö.
Takana on viiltelyä, itkettyjä öitä, koulussa nukkumista, itsetuhoisia ajatuksia, päiväkirjoja, rikkinäisiä tavaroita, pakkoliikuntaa, paastoamista, okentamisen yrittämistä ja laihdutusta. Sitä viimeistä varsinkin.
Olen laihtunut alle vuoden aikana 15 kiloa. Olen tyytyväinen siihen. Tai siis olin hetken. Kunnes päätin laihduttaa vielä lisää. Nyt näen itseni järkkytävänä läskinä pallona. Peittelen vatsaani vaatteilla, en osta siis ikinä liian tiukkoja paitoja. Rakastan tiukkoja farkkuja, koska niissä jalkani näyttävät laihemmilta.
Kirjoitan paljon ja kaikkialla, joten suurinta osaa teksteistä ei ole kirjoitettu juuri ennen julkaisemista.