Liian vahva luovuttamaan, liian vahva luottamaan

Haluaisin kirjoittaa jotain, mutten tiedä mitä.

Kaikki on tavallaan hyvin, mutta samaan aikaan päin persettä. En tee muutakuin käyn töissä, syön ja nukun milloin kotona, milloin Tuukalla. Okei olin isostelemassa viikonlopun, se toi mukavaa vaihtelua elämään. En ymmärrä miksi minua väsyttää näin paljon, nukun öisin kuitenkin jopa 8 tuntia, toisinkuin silloin, kun on koulua, jolloin nukuin keskimäärin 6 tuntia yössä. Unilääkkeet loppuivat jo aikoja sitten, enkä saanut uusia koska koululääkäri perui ajan.

Olen jo yli viikon halunnut viiltää, mutta olen ollut aina joko Tuukalla tai leirillä, eli en ole pystynyt. Olen luvannut Tuukalle, etten viillä enää ikinä uudestaan. Hän ei pelkää tarkistaa reisiäni tai ranteitani, mutta luottaa siihen, että kerron hänelle, jos petän lupaukseni. Aion pysyä siinä. Ehkä tämä on juuri se kerta, kun oikeasti onnistun. En aio laskea kuinka kauan olen ollut ilman, koska se luultavimmin johtaa sortumiseen.

Syömishäiriön suhteen ei kuulu yhtä hyvää. Haluan taas laihtua. Tällä kertaa haluan kuitenkin tehdä sen liikunnan ja terveellisen syömisen kautta. En aio näännyttää itseäni nälkään tällä kertaa, tai olla niin heikossa kunnossa reeneissä, että olen vähällä pyörtyä. Siitä sain tarpeekseni. Aion alkaa harrastaa liikuntaa enemmän, latasin puhelimeeni 42 päivän vatsalihastreeniohjelman, jonka aion toteuttaa, kunhan selkäni vähän paranee (liikuntavamma). Aion parantaa lihaskuntoa, pudottaa pari kiloa ja saada pelastusrenkaat pois vatsan ja selän ympäriltä. Motivaattoreina ovat cheerleading ja ylppärimekko. En siis ole vielä mitään mekkoa ostanut, mutta haluan mennä ostamaan sitä sellaisessa kunnossa, että ei tarvitse miettiä mikä mekko piilottaisi parhaiten läskit mahassani.

Tää postaus oli varmaan yhtä sekava, kun ajatukset miun päässä tälä hetkellä. Ei niillä oikein ole päätä eikä häntää.

Mutta äänessäs on jotain uutta

En tiedä kenen syytä tämä on.
Paras ystäväni sairastaa syömishäiriötä
ja jonkinasteista masennusta,
muttei suostu ottamaan vastaan minkäänlaista apua.
Ei meiltä, ystäviltää,
ei poikaystävältään,
eikä ammattilaisilta.

Olemme Nooran poikaystävän ja Eevin kanssa puhuneet,
Nooran selän takana,
mitä meidän pitäisi tehdä.
Ratkaisua ei ole,
kun ei kellään meistä ole hajuakaan mitä edes voisimme tehdä.

Eevin kanssa keskustellessani mietin,
että toivottavasti en ollut samanlainen.
Vaikka tunnustan olleeni aivan hirveä ystävä.

Toivon, että voisimme saada jollain lailla taottua Nooran päähän,
että hän oikeasti tarvitsee apua.
Joko meiltä, tai joltakulta ammattilaiselta.

Tämä yhdistettynä seurustelun vaikeuteen (kerron joskus myöhemmin), alkavaan koeviikkoon, ongelmiin kaverisuhteissa ja yleiseen elämänstressiin lopputuloksena on pari(kymmentä) uutta viiltoa ja lisää toivotonta yksinäistä itkua tälle yölle.

Anteeksi, etten osaa elää.

Uskallanko?

Verisuonet olis ihan ihon pinnassa,

aivan kuin aina reenien jälkeen.

Uskallanko?

Sitten pitäisi käyttää pitkähihaista.

Mutta onhan niitä tuolla kaapissa.

Olisihan tuossa tuo reisikin.

Mutta siitä ei saa verisuonta rikki.

Vaikken kyllä uskaltaisi sellaista rikkoa kumminkaan.

Unelmoin vain.

Huomenna pitäisi mennä poliisille,

passikuvaan

ja vielä lääkärillekin.

Rahaa palaa autokouluun enenmmän,

kuin laki saisi sallia.

Ensi viikolla eka ajotunti,

kahotaan saanko sitä autoa edes käynnistettyä.

Saahan ajo-opettaja ainakin päivän naurut.

Onneksi se eka tunti on vain käsittelyä.

Juttelin tosi noppeesti Nooran kanssa,

mutta sekin jäi lyhyeen.

Noora lähti nukkumaan.

Ei se muuta, kun kysy miun synttäreistä.

Ens viikolla 18, vihdoin!

Voin ite allekirjoittaa passihakemukset ja niin päin pois.

Koulun poissaolot voin ite kuitata.

Aion kyllä yrittää päästä kaikki kurssit läpi,

osassa tähtään hyviin numeroihin,

mutta ruotsin numerot ei paljoa kiinnosta.

Sinne vaan muiden kutosten jatkoksi.

Mutta psykologiaan ta terveystietoon panostan.

Tuntemattoman sotilaan lukeminen pitäisi aloittaa jo elokuussa.

Ensi kesänä pitäisi tehdä 4 kurssia itsenäisenä...

Toivottavasti en romahtele pahasti ensi vuonna.

I'd rather be alone

Maalaan yksin huoneessani,

pöytäni pinta on täynnä akryylimaali jälkiä.

Pitäisi raaputtaa ne pois.

Maalaan aina suruuni, hämmennykseen,

ihan millaisiin tunteisiin tahansa.

Se auttaa.

Saan joko kuvailla ajatukseni paperille,

tai vain päästä hetkeksi pois,

ei tarvitse miettiä kuinka tämä maailma ei toimi.

Kuinka se tuhoaa ihmiset, yksi kerrallaan.

Kuinka se tuhoaa itsensä,

hitaasti mutta varmasti.

Mutta tällä kertaa en keksi aihetta, mistä maalata.

Olenko näin tyhjä?

Olenko kuluttanut kaikki tunteeni?

En osaa itkeäkään enää.

Se oli maalauksen ohella ainoa keino,

jolla pidän itseni erossa viiltämisestä.

Siitä koukuttavasta terästä,

siitä kivusta,

siitä valuvasta verestä.

Nyt en osaa itkeä,

inspiraatio välttelee minua.

Kuinka selviän tämän yön?

Terä on aina saatavilla,

peilejä ja sheiverin teriä ei 3 naisen talosta puutu.

Sanon K:lle huomenna, ettei se toimi.

Mie oon ihan liian rikki,

että voisin antaa parisuhteeseen niin paljon,

kuin mitä hän antaisi.

En kykene olemaan niin itsekäs.

Mieluummin yksin onneton,

kuin että vaivaisin yhtään enempää ihmistä.

Minun on selvittävä ongelmistani,

ei kukaan muu voi niitä hävittää.

"Kun sie ymmärrät"

"Siulle on niin helppo puhua, kun ymmärrät, onhan siullakin ollu kaikkia noita juttuja elämässä. Niin kun masennusta ja syömishäiriötä siis"
Näin sanoi uusi ystäväni tänään miulle seurakunnan nuortenillassa, kun oltiin juteltu sen erosta poikaystävän kanssa, ja kuinka se on ajanut häntä syvemmälle masennukseen. Tykkään auttaa ihmisiä kuuntelemalla, jos niillä on jotain liian painavaa hartioilla. Mutta kysymys kuuluu, että mistä hän tiesi, että miulla on elämä tippunu raiteilta jo jonkin aikaa sitten?!?! Kun yritän sitä mahdollisuuksien mukkaan piilotella, ettei minnuun suhtauduttais sillai "toi on se tyttö, jolle ei saa puhua ruoasta" tms.

Pelkään myös sitä, että jotain kautta vanhempani tai siskoni saisivat tietää, kun asun näin pienellä paikkakunnalla, täällä kaikki tieto, joka päätyy vääriin käsiin tai suihin itseasiassa, kulkee koko kylän läpi viidessä minuutissa. Siksi en ole kertonut muille, kuin Nooralle, Eeville ja Jennille. Nooraan ja Eeviin luotan, että he eivät ole asiaa vuotaneet, ainakaan tahallaan ja Jennillä on vaitiolovelvollisuus. Kai joku on jossain kuullut ohikävellessään, kun ollaan juteltu Nooran tai Eevin kanssa. Se olisi ainoa selitys. Mutta jos näin on käynyt, nyt sitten tietää kaikki?!?! Ei vittu. En halluu mittään sääliviä katseita tai että ihmiset välttelee minnuu sen takia. En oo kertonu K:lle vielä, pelkään, että se säikähtää. (miellä on siis ilmeisesti enemmänkin yhteisiä ystäviä, lähinnä täällä miun paikkakunnalla) Sillekin piti kertoa vasta myöhemmin, mut nyt toivon, että tää juttu ei oo oikeesti kiertäny koko kyllää. Vittu.

Ollaan siis K:n kanssa jatkettu juttelua, eilen illalla se sano, ettei saa minnuu mielestään. Minnuu pelottaa. Tää liikkuu etteenpäin vähän noppeesti ja jos se ei tykkääkään tästä puolesta miussa?? Loppuuko se sit siihen. Kun ei miusta päällepäin näy yhtään mittään, niin en usko et se ossaa aavistaakaan että tällanen pommi miulla olis pudotettavana. Halluisin, että tää toimii, mutten uskalla vielä heittäytyä kunnolla mukkaan. Mie oon kumminkin se, jota sattuu. Ja jos heittäydyn tähän ja sit ei toimikaan, hajjoon taas. Mie en välttämättä ennää pysty nousemaan ennää sieltä pohjalta. Sanoin K:lle, etten oikeesti oo niin kiinnostava, että minnuu pittäis facessa odottaa, mut kuulemma oon.

                                    

Se lause, että jos et rakasta itteäs, niin kukkaan ei voi rakastaa sinnuu, on kyllä yks isoimmista valheista, mitä oon ikinä kuullu. Mie en rakasta itteäni sitten yhtään, mutta Noora ja Eevi jatkuvasti sannoo, kuinka niiden elämä ei olis samanlaista ilman minnuu ja muuta tällasta suomalaiseen tappaan kiertävää, yrittäen sannoo, että ne rakastaa minnuu ystävänä, ehkä enemmänkin siskona itseasiassa. Jos mie jostain oon kiitollinen, niin heistä kahdesta. En olis tässä ennää ehkä ilman heitä. 

PS. en muuten ikinä päässy siihen tavoitepainoon siinä ajassa, kun halusin. Halusin näyttää edes jotenkin kuin tuo kaunis nainen tuossa kuvassa, muttei sitten lähelläkään...Tiistaina on lähtö mummolaan, jossa lihotaan aina vähintään 3-5 kg. Hirveä ahdistus siitä jo valmiiksi. Niiden reissujen jälkeen tarvii aina kuntoilla tavallista enemmän, että pääsee ahdistuksesta eroon. Onneksi siellä korvessa peltojen keskellä ei tarvitse välittää miltä näyttää. Huomennakin pitäisi osata olla Raxissa koulukavereiden kanssa, ilman päällänäkyvää ahdistusta... Miksi helvetissä kaikkeen sosiaaliseen toimintaan pittää liittyä ruokaa?!

Mutta hyvää kesää kaikille miun ihanille lukijoille, yritän taas parantaa tapojani ja postata enemmän. Kesällä on aikaa, mutta sekin häviää aina johonkin;)

You know that I'm ok

Rakastan anoreksiaa.

Rakastan sitä kontrollia, joka miulla on edes johonkin, kaikki muu on niin sekavaa.

Rakastan sitä, kun paino tippuu.

Rakastan sitä, kun mittanauha näyttää sentin pienemmän numeron vyötäröni ympärillä-

Rakastan sitä, kun osaan olla syömättä tuntikausia.

Rakastan sitä reenien jälkeistä tunnetta lihaksissa.

Rakastan niitö kommentteja, jotka kehuvat pienenevää kehoani.

Rakastan bmi:n laskemista.

Rakastan kalorilaksuri.fi:n koukuttavaa käyttöä.

Rakasta sitä, kun osaan suurimman osan ruokieni kalorit ulkoa.

Rakastan mennä nukkumaan nälkäisenä.

Rakastan mennä alle suunniteltujen kaloreiden.

Rakastan sitä tunnetta, että kuulun jonnekin;muiden samankaltaisten blogeihin.

Rakastan anoreksiaa.

Vihaan anoreksiaa.

Vihaan peilistä näkyvää tyttöä.

Vihaan jos menen yli suunniteltujen kaloreiden.

Vihaan ystävien saarnaavia puheita siitä, kuinka anoreksia on vaarallinen, tappava sairaus.

Vihaan itkeä itseni uneen sen takia, että söin sen karkkipussin kokonaan yksin.

Vihaan olla väsynyt jatkuvasti.

Vihaan olla ahdistunut jokaisesta leivästä.

Vihaan vahtia itseäni syömästä mitään kielletyltä listalta.

Vihaan olla koko ajan varuillani, ettei kukaan saisi tietää.

Vihaan valehdella parhaimmille ystävilleni ja perheelleni, kaikille vastaantulijoille.

Vihaan olla yksin ajatusteni kanssa.

Vihaan väsymyksen ja ahdistuksen aiheuttamaa itsetuhoisuutta.

Vihaan anoreksiaa.

En osaa päättää kummalla puolella pitäisi olla.

Ei kuulemma saa pudota sinne anoreksian syövereihin,

mutta kun en ole onnellinen lihavana pallona.

Onni kuulemma tulee muista ihmisistä, auringosta ja elämästä.

Minun onneni on pienentynyt vaa'an numero,

jonkun kommentti siitä, että olen pienentynyt,

nälkäisenä nukkumaan meneminen,

karkkihyllyn kiertäminen kaukaa kaupassa,

thinspon katseleminen herkkujen syönnin sijaan,

sheiverin terä ihollani,

uudesta haavasta valuva verivana.

Entä jos olen onnellinen tällaisena?

Järkytys

Luin Jasminin blogia tänään ja hän oli linkittänyt tällaisen blogin:

http://halfanorexia.blogspot.fi/

Ensiksi osanottoni, vaikkei kukaan hänen läheisensä luekaan. Rukoilen heille paljon voimia. RIP kaunis tyttö. </3

Itse en tyttöä tuntenut tai hänen blogiaan aktiivisesti lukenut, mutta nyt luin jotain hänen postauksiaan. Tämän vuoden alusta on tällainen pätkä:

"En ole tainnut vielä kirjoittaa Joulustani tai uudesta vuodesta. Ne molemmat vietin täällä sairaalassa, elämäni kammottavimmat Joulu, sekä uudenvuodenaatto. Jouluna heräsin kun tonttulakkinen hoitaja tuli huoneeseeni. Aamupalan kanssa ja se meni normaaliin tapaan, söin sen noin 1½ tunnissa. Katselin telkkarista jouluohjelmia ja kuuntelin musiikkia. Itkin, koska mietin entisaikojeni Jouluja.

Äitini tulisi herättämään minut huoneeseen ja menisimme koko perhe yhdessä aamiaiselle. Glögiä, pipareita, joulupuuroa ja luumukeittoa aamiaiseksi. Koristellaan kuusi ja katsotaan telkkaria yhdessä. Käydään päiväsaunassa, lauletaan joululauluja ja nauretaan kaikki. Sitten laitamme hienoimmat päälle ja istumme joulukynttilän valaisemaan pöytään. Kinkkua, laatikoita ja jälkkäriksi isän tekemä jouluhalko. Illalla kokoonnumme kynttilän valoon ja availemme yhdessä lahjoja.

Sillon kun minulla vielä oli kavereita, soitin heille ja kerroimme mitä olimme saaneet lahjaksi. 

Illalla ennen nukkumaan menoa toivotamme kaikki Hyvää Joulua, halaamme ja painumme pehkuihin. 

Makaan sairaalasängyssä, tyhjässä huoneessa heikkona ja yksin. Ei Joulu voi mennä näin, eihän? Saan isältäni kuvaviestin, jossa hän ja äiti hymyilevät kameralle tonttulakit päässä ja alla lukee "Hyvää Joulua!" 

Tänä Jouluna sain yhden lahjan, hoitajan antaman Joululaulu cd:n. En tahdo olla itsekäs, mutta olisin vähän ajatellut saavani isältä jonkin lahjan, mutta enhän voi valittaa moisesta.

Sain kyllä myös yhden kortin. "

Se pysäytti minut. Tämä tyttö oli alkanut harkita parantumista noin kolme päivää ennen kuolemaansa.

Kaikki, jotka miun tilanteesta tietää sanoo, että anoreksia tappaa. Oon ohittanu about kaikki tollaset kommentit tähän saakka, mutta nyt joku oikeasti kuoli siihen.

Mitä jos miulle käy noin? Entä jos löydän itseni tuolta sairaalasängystä, yksin, ilman ystäviä tai perhettä?

Entä jos anoreksia saa minut?

"Like there´s nothing left of me"

Pyydän anteeksi taukoani, en ole vain jaksanut avata konetta tai ajatella kirjoittamista.

En ole oikeastaan jaksanut tehdä yhtään mitään. Mikään ei innosta ja ystävien kanssa ulos lähtemisestä ei meinaa tulla yhtään mitään. Ennen se oli helppoa ja en malttanut odottaa perjantai ja lauantai-iltoja, kun oli aikaa vain olla kavereiden ja ystävien kanssa, eikä tarvinnut huolehtia koulusta ja oli enemmän aikaa reenata. Nyt en jaksa tehdä mitään.

Tuntuu, ettei kukaan halua edes olla kanssani. Kaikilla on kiireiset elämät ja jos jollakulla on aikaa, miulla on jotain.

Luen miun, Nooran ja Eevin vanhoja keskusteluja ja mietin, että kuinka haluaisin viime kesän takaisin.

Vietän paljon aikaa weheartit.comissa katsellen kuvia hakusanoilla "thin" ja "summer".

Kuuntelen paljon Demi Lovatoa ja itken sanoituksille.

Haluaisin vain nukkua pitkään ja maata sängylläni kattoon tuijottaen, kuulokkeet korvilla. Mutta ei, pitää herätä aikaisin bussiin, että ehtii kouluun ja pitäisi keskittyä ja opiskella. Sitten pitäisi mennä reeneihin ja tehdä läksytkin.

En vain jaksa enää. En voi mennä aikaisin nukkumaankaan, äiti alkaisi epäillä jotain. "Et sie ikinä mee aikasin nukkumaan!?"

"Skies are crying, I am watching
Catching teardrops in my hands
Only silence, as it's ending, like we never had a chance.
Do you have to make me feel like there's nothing left of me?
You can take everything I have 
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper

As the smoke clears
I awaken and untangle you from me
Would it make you feel better to watch me while I bleed
All my windows still are broken but I'm standing on my feet
You can take everything I have 
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper

Go run run run I'm gonna stay right here
Watch you disappear yeah
Go run run run yeah it's a long way down
But I'm closer to the clouds up here

You can take everything I have
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Ohh
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper
Like a skyscraper, like a skyscraper
Like a skyscraper"

Apua

En ole laittanut Jennille viestiä pitkään aikaan, enkä ole puhunut kenellekään. Vaihdoin blogin osoitteenkin muutama kuukausi sitten, kun en halunnut enää kertoa kenellekään mitään. Nyt luulisin että hän on huolestunut ja epäilee jotain...

Siksi hän laittoi minulle sähköpostin. Avasin sähköpostini tänään ja näin saapuneen viestin lähettäjältä Jenni Xxxxx. Hän kysyy, että mitä kuuluu ja miten on mennyt kaiken sen kanssa jonka sanoin jättäneeni taakseni. Tarkoittaen viiltelyä ja laihdutusta. Ups...  Nyt en tiedä mitä vastata. Haluan kertoa totuuden, mutta en halua joutua ongelmiin.

Edit 22.12: Laitoin Jennille viestin ja kirjotin aika pitkästi, mutten sanonut oikein mitään. Toivon, ettei se epäile mitään...

"kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää"

Kamalin koulupäivä kuukausiin.
Pidättelin itkua koko päivän ja kuuntelin bussimatkat Chisun Sabotagea.
Kaikki kaatuu. En enää tiedä mitä aion tehdä lukion jälkeen, olin aina ennen varma mitä teen, jos vaihdoin suunnitelmia, miulla oli aina uusi odottamassa. Nyt en tiedä mitään.

Tajusin tänään olevani tajuton perfektionisti. Kaiken pitää olla järjestyksessä ja pitää miellyttää jokaista, jos joku suuttuu miulle saatan itkeä illalla itseni uneen miettien, miten voisin olla parempi ihminen. Tämän kohdistan myös vartalooni, kuten joku on varmaan huomannut. Kaikki on aina minun syytäni.
Selaan weheart.comia ja thinspo-blogia. Haaveilen shoppailusta, jota täytyy odottaa ens vuoteen, jotta olis kaikki joululahja rahat käytettävissä.
Tanssiin ja nukkumaan, ilman mitään perhe-aikaa ja toivon, etten ehdi/jaksa viiltää tänään.
Oon varmaan tulossa kipeeks, ainakin toivon näin, haluaisin vain nukkua kotona. Edes yhden päivän.

Päivän kalorit: 200, vaa´alla en oo käyny viikkoihin.

"Tahtoo empimättä heikkoutta toisen ymmärtää, empimättä tahtoo, virran ylittää"

Miulla on paha olla.
Haluaisin puhua jollekulle, mutten uskalla. He kertoisivat vanhemmilleni ja joutuisin kuoppaamaan kotoa muuttamis suunnitelmat ja laittaisivat minut johonkin hoitoon, jota tällainen valas ei todellakaan antaitse tai edes tarvitse. Haluan laittaa Jennille viestin, mutten uskalla.
Oon ihan sika väsyny, mut en voi mennä nukkumaan tässä melussa (meillä on paljon sukulaisia ja tuttuja kylässä...) Ystävät nukkuu ja ne ei herää niiden tekstariääniin... Eli oon ihan yksin, kun en haluu enää sosiaalistuu muiden kanssa. Itunes pittää miut hereillä, etten nukahtais päivävaatteet päällä sängynpäälle.
En uskalla viiltää, koska täällä on liian monta ihmistä, jotka voisivat huomata ja jos joku huomaa, kaikki tietää ja sit tulee iso keskustelu ja lopulta jokaikinen tässä kunnassa ja sukulaisten paikkakunnille tietää. Eli pidän ihan vaan matalaa profiilia...
Minulla on järjetön ikävä rakasta ystävääni, joka on maailman toisella puolen. Skypettäminen ei onnistunut tänä viikonloppuna ja viime kerrasta on aivan liian kauan. Haluaisin vain nähdä hänen hymynsä ja halata häntä. :"S
Teen itselleni liikunta/ateria suunnitelmaa, jonka aloitan heti, kun saan sen valmiiksi. Ensi vuonna aloitan ehkä Skinny Girl dieetin, kun pääsen muuttamaan omaan asuntooni, eikä kukaan vahdi syömisiäni!
Tämän hetken tavoite on 55 kg, BMI normaalipainon puolella, mutta sitten menen taas 50, 45... bmi 16 olis miun pituudella 44.4 kg <3
Kuulokkeet korville, Ipodista kaikki akku pois ja nukkumaan.

Miksi?

4 pitkää syvää viiltoa reidessä, vieressään 3 pientä mitätöntä jälkeä.
Miksi alennuin näin alas?
Miksi olin itsetuhoinen?
Miksi vanhemmat huutavat toisilleen jatkuvasti puhelimessa, edelleen?
Miksi en laihdu?
Miksi en osaa olla onnellinen?
Miksi kaikki iloinen tuntuu teennäiseltä?
Miksi olen tällainen?
Vihaan syksyä.

Sorry

Haluan kertoa niin paljon, mutten osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Mutta kuvat kertovat enemmän, kuin tuhat sanaa, eiks niin?

I´m angry ´cuz I´m fat

Istun yksin keittiönpöydän ääressä. Vihaan keittiönpöytiä. Ne on tuottanu miulle niin paljon ahdistusta ja edelleen tuottaa paniikkia ja jatkuvia numerosarjoja päässäni. Nyt kuitenkin vapaaehtoisesti istun sen ääressä. En tiedä onko kukaan muu kotona, iskä tekee ehkä jotain autotallissa, luulisin. Kukaan ei ainakaan sanonut lähtevänsä mihinkään.
Olen kipeä, ei tee mieli syödä tai tehdä yhtään mitään. Päätä särkee ja joutuu niistämään jatkuvasti. Tuntuu, kun pää olisi räjähtämässä. Haluisin vaan mennä nukkumaan, mut on liian aikasta siihen.
Selaan Facebookia ja huomaan, ettei mitään ole tapahtunut. Kyllästyn siihen ja alan selaamaan pitkää listaa lukemistani blogeista. Niitä on laidasta laitaan, uskosta, elämästä, kuvia, tekstiä, yleistä höpinää, syvällistä pohdiskelua, anoreksiaa, bulimiaa, parantumistarinoita, masennusta. Osa tuntemattomien, osa kavereiden/tuttujen. Tässä menee aina vähintään 30 minuuttia, riippuen kuinka paljon ihmiset on kirjottanu/postannu. Tänään siinä menee kokonainen tunti.
Olen nyt kirjoittanut tätä postausta monta tuntia, ilman mitään suurempaa pointtia.
En halua ajatella läskiahdistustani, joka päässäni silti edelleen on jatkuvasti, kun nyt olen normaalipainon puolella. Miksi? Miksi lihoin, minä läski saamaton arvoton sika?! En edes ollut missään hoidossa virallisesti. Miten tässä näin kävi? Mutta vanhan lukijani sanoin: "tästä on suunta vain kiloja alaspäin". Pikkuhiljaa, niin kukaan ei huomaa. En oksenna, siitä on liian vaikeata päästä eroon ja yritän olla viiltämättä. Teen parhaani.
Menen sittenkin nukkumaan.

PS. eikö ookkin söpö?!

old stuff

Tietokoneellani on tiedostokansio nimeltään "älä koske".
Olen totellut itseäni ja antanut sen olla vähän aikaa. Siellä on paljon yöllä kirjoitettuja juttuja, kun on ollut kone auki ja olen halunnut saada kaikki ajatukset pois päästäni. useimmat ovat hyvin sekavia ja olen kirjoittanut useimmiten kuin kirjoittaisin kirjettä jollekulle, mutten tiedä kenelle.
Tänään avasin sen kansion. Löysin laulunsanoja, aforismeja ja paljon kirjoittamiani juttuja. Yhden otsikko kertoo paljon; "Kiellettyjä ruokia" toinen on "En ansaitse mitään". Usein otsikkona on vain päivä, jolloin olen kirjoittanut, kuten aloittaisin päiväkirjan.
Luin muutaman vanhan kirjoitukseni. Oikeeta päiväkirjaa en pysty lukemaan, mutta nänä ovat osittain sensuroituja, jos katson päivämäärää ja mietin mitä silloin tapahtui. Mutta mitään kaunista luettavaa en silti löytänyt. Siksi kansion nimi onkin älä koske.
Löysin muun muassa tällaisia lauseita:
"Se kuiskii minulle outoja sanoja, pelottavia sanoja. Ruoka on vihollinen, ei sitä saa kuunnella. Se yrittää vain vietellä sinua."
"”Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää”

Ystävät kaukana, seurana vain tietokone, musiikki, hiljainen talo ja ahdistus-sekoamis-angsti-masennus-ärsyynnys-väsymys-kohtaus. Ja tietysti toi sheiverin terä... En ollutkaan hävittäny niitä kaikkia. Yks oli jäänyt jonnekin piiloon. Ja nyt se kummittelee tuossa vieressä."

"Vaikka olisin 55 kiloa, olisin silti normaalipainoinen! (National Geographic-lehden taulukko) Wuhuuu, nyt ei voida sanoa, että laihduttamiseni olisi vaarallista, koska normaalipainohan on normaalia ja tervettä?!"

"Olin tänään taas reeneissä, ja loppuveneyttelyissä, kun ennen niitä lösähdettiin vaan siihen matolle selällee, miun kylkiluut näky ja tuntu! Olin niin onnellinen sen hetken, kun tajusin, ettei miun tarvii vetää ees vatsaa sisään! Mut sit se ilo loppu lyhyeen, kun tajusin, etten saa niitä enää piiloon mitenkään, kun Noora oli siinä vieressä ja se yrittää saada todistettua Tommille ja miulle, et miulla on oikeesti syömishäiriö. Nyt sillä on peruste nro. 53 varmaan..."

Haluaisin postata yhden niistä jutuista kokonaisuudessaan, mutta en aio laittaa sitä tähän, tulee muuten liian pitkä postaus.

Mutta oli minulla pointtikin tässä miksi kaivelin vanhoja arkistoja. Mikä on muuttunut? Miksen saa itseäni enään tekemään tunnin lihaskuntosarjoja joka ilta? Miksen osaa vastustaa turhaa, ylimääräistä ruokaa? 

Vastaus on kaikessa lyhykäisyydessään ilmaistavissa yhdellä lauseella (kuulostipa hienolta): Päätin unohtaa laihduttamisen, epäonnistuin ja nyt en tiedä olenko terve vai sairas, haluanko laihtua vai olla murehtimatta, työnnänkö vaikeat tunteet piiloon taas vai annanko niiden tulla taas? Lista on pitkä ja kirjoittaja laiska. 

Tämän tiedostokansion lisäksi minulla on kuvakansio nimeltään "elä kaho".

PS. Päätin juuri postata sen yhden vanhan jutun kokonaisuudessaan, ehkä huomenna. 

Why I can´t be old me?

Anoreksia-minäni nostaa taas päätään, enkä yhtään ihmettele...
Lauantai-iltana on juhlat, johon ostin ihanan mekon, joka on aika tuikka. Tiesin ostaessani, että siitä voisi tulla ahdistus.
Aikaa ei oo paljon, joten mielessä on ollu jo viikon äärimmäiset keinot. Eli paastoamista ja seuraavan kerran kunnolla ruokaa juhlissa. Mutta haluanko näännyttää itseäni? Haluanko taas piilotella äärimmäisiä keinojani? Haluanko taas keksiä tekosyitä miks en syö? Ja kaikki vaan, että näyttäisin hyvältä lauantaina? Näköjään joo!!
Mut silti jollailailla haluan päästä tästä eroon, mutta en voi näyttää läskiltä lauantaina. Muut ajattelis varmasti että "oho, se on lihonu sen laihtumisen jälkeen" tms. Enkä halua sitä!!!

Hukassa

Välillä tekis mieli vaan heittää kaikki laihduttamiseen liittyvä pois mielestä ja nauttia elämästä ja olla oma itsensä ilman huolia mm. siitä, että tänään taas söin 100 kaloria liikaa. Joskus teen niin, nykyään yhä useammin. Mutta samalla yhä  useammin joudun kohtaamaan itseni ja ajatukseni iltaisin ja miettiä, että mitä sitä tuli taas tehtyä. Kuulostan tosi laiskalta ja paskalta kaikkiin muihin bloggaajiin verrattuna, mutta olin joskus jopa alle 60 kg, mutta nyt en ole uskaltanut mennä vaa´alle enää kohta kuukauteen!! En vaan pysty. Ruokailut menee miten sattuu, joskus syön, joskus en, joskus syön paljon, joskus todella vähän.
En oikein itsekään tiedä mihin suuntaan olen menossa itseni kanssa, kumpa saisin sen selville, niin voisin alkaa miettiä asioita.

I think I´m gonna cry

PS: Kirjotan näköjään itelleni, 21 päivää ja 1 sivunkatselu....