"Ja kysyt miksi kyyneleet"

En tiedä miksi murruin taas.

Viilsin reiteen aivan liian monta viiltoa eilen illalla.

Pari niistä oli vielä aamullakin auki.

Pahinta on, ettei minnuu kaduta.

Olin jo pari kuukautta ilman.

Nyt pitäisi olla se fiilis, että miksi taas olin niin tyhmä.

Mutten tunne mitään.

Okei, reiteen sattuu fyysisesti.

Mutta tarkoitan psyykkistä puolta.

Ennen tästä alkoi oravanpyörä,

kun haukuin itseäni, että miksi viilsin.

Ja sitten tulee niin paha olo, etten enää kestä

ja viillän uudestaan.

Ja seuraavana päivänä sama uudestaan.

Mutta nyt ei tunnu miltään.

En koe järkyttävää itseinhoa tekemästäni,

ehkä en osaa enää välittää siitä mitä teen itselleni?

Don't tell me 'cause it hurts

Pelkään itseäni.

Päivisin olen se iloinen mie,

iltaisin romahdan täysin.

Viikonloppuna pitäisi olla tyttöjen ilta,

uskallanko lähteä?

Siellä on kumminkin aivan järkyttävä määrä ruokaa.

Eevi ja Noora ottavat asian puheeksi,

kun huomaavat kuinka vaikeaa se ruoan suuhun laittaminen on.

Pelkään sitä reaktiota.

Nooralla on äitini numero.

En selviä tästä viikonlopusta.

Lauantaina on kaverin 18-v synttärit,

sunnuntaina serkun 5-v synttärit.

Molemmissa on ruokaa vaikka muille jakkaa.

Sit sunnuntai-iltana luultavasti se tyttöjen ilta.

Miten yhdelle viikonlopulle voi sattua näin monta tapahtumaa,

joissa syödään aivan järkyttävästi?!

Mummolassa saadut 5,4 kiloakin ovat vielä taakkana.

Reenejäkään ei kesällä ole monia.

Jos vain olisin "normaali",

olisi elämä niin paljon helpompaa.

Mutta kun itse olen itseni tähän kuntoon päästänyt,

pitää nyt vain pystyä heräämään,

vetämään päivä hymy huulilla kunnialla loppuun asti romahtamatta,

sitten saa taas romahtaa.

Saa ajatella itsetuhoisia ajatuksia.

Kunhan ei kerro kenellekään.

Haluaisin puhua jonkun kanssa.

En selviä enää yksin.

En viitsi puhua Nooralle tai Eeville,

en kehtaa rasittaa heitä.

Omiahan ovat ongelmani.

Olisiko helpompi vain antaa olla?

Tai kuolla pois?

Ehkä olen vain väsynyt.

Catching tear drops in my hands

En jaksa enää

"look at this photograph, every time I do it makes me laugh"

Jos vain piiloutuisin?

Nukkuisin koko loppuelämäni?

Ei kukaan huomaisi

Ei kukaan ihmettelisi

Ei kukaan välittäisi

Viillän käteeni syvän viillon

Haluaisin huutaa

Ei kukaan kuulisi

Ei kukaan ihmettelisi

Ei kukaan välittäisi

Jos laihduttaisin itseni olemattomiin?

Paastoaisin ja oksentaisin

Ei kukaan huomaisi

Ei kukaan ihmettelisi

Ei kukaan välittäisi

"Like there´s nothing left of me"

Pyydän anteeksi taukoani, en ole vain jaksanut avata konetta tai ajatella kirjoittamista.

En ole oikeastaan jaksanut tehdä yhtään mitään. Mikään ei innosta ja ystävien kanssa ulos lähtemisestä ei meinaa tulla yhtään mitään. Ennen se oli helppoa ja en malttanut odottaa perjantai ja lauantai-iltoja, kun oli aikaa vain olla kavereiden ja ystävien kanssa, eikä tarvinnut huolehtia koulusta ja oli enemmän aikaa reenata. Nyt en jaksa tehdä mitään.

Tuntuu, ettei kukaan halua edes olla kanssani. Kaikilla on kiireiset elämät ja jos jollakulla on aikaa, miulla on jotain.

Luen miun, Nooran ja Eevin vanhoja keskusteluja ja mietin, että kuinka haluaisin viime kesän takaisin.

Vietän paljon aikaa weheartit.comissa katsellen kuvia hakusanoilla "thin" ja "summer".

Kuuntelen paljon Demi Lovatoa ja itken sanoituksille.

Haluaisin vain nukkua pitkään ja maata sängylläni kattoon tuijottaen, kuulokkeet korvilla. Mutta ei, pitää herätä aikaisin bussiin, että ehtii kouluun ja pitäisi keskittyä ja opiskella. Sitten pitäisi mennä reeneihin ja tehdä läksytkin.

En vain jaksa enää. En voi mennä aikaisin nukkumaankaan, äiti alkaisi epäillä jotain. "Et sie ikinä mee aikasin nukkumaan!?"

"Skies are crying, I am watching
Catching teardrops in my hands
Only silence, as it's ending, like we never had a chance.
Do you have to make me feel like there's nothing left of me?
You can take everything I have 
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper

As the smoke clears
I awaken and untangle you from me
Would it make you feel better to watch me while I bleed
All my windows still are broken but I'm standing on my feet
You can take everything I have 
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper

Go run run run I'm gonna stay right here
Watch you disappear yeah
Go run run run yeah it's a long way down
But I'm closer to the clouds up here

You can take everything I have
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Ohh
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper
Like a skyscraper, like a skyscraper
Like a skyscraper"

I will miss you so much

Miun isoisoäiti kuoli.
Sain muutama päivä sitten haasteen, mut en nyt pysty sitä tekemään loppuun.

Sorry

Haluan kertoa niin paljon, mutten osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Mutta kuvat kertovat enemmän, kuin tuhat sanaa, eiks niin?

Kunnes aamu jälleen silmiin sarastaa...

"hei söpöliini! mitä kuuluu? tää on ihan vaan kysymys, mut mitä sanoisit, jos pyytäisin sinnuu treffeille joskus?"
En voi, en pysty, en halua. Eikä hän lopeta tekstaamista!! Tavallaan ihana ja mukava poika, mutta haluaisin pitää hänet vain ystävänä. Hän ei edes tiedä tätä puolta miusta! Kuinka kukaan vois tykätä tästä kaikesta, mitä miun päässä liikkuu, jos ymmärrätte mitä yritän sanoa? Lupasin mennä yksille treffeille. Tasan yksille ja kahotaan sit mitä ajattelen. En oo ehkä valmis seurustelemaan, ainakaan tässä elämäntilanteessa (niin kliseiseltä, kun se kuulostaakin) liian paljon asioita meneillään samaan aikaan!! Oon imarreltu kaikesta siitä huomiosta ja niistä ihanista tekstareista, mut en vaan pysty. Oon ihan ymmälläni tästä kaikesta. Miulla ei oo edes mitään tunteita tätä poikaa kohtaan. Ja hän on nuorempi, kuin minä. Iällä ei siis niinkään oo väliä miulle, mutta hän myös käyttäytyy, kuin ikäisensä ja olen tähän mennessä ihastunut vain itseäni vanhempiin poikiin. Olen itse ikäistäni kypsempi ja en pysty seurustelemaan normaalien ikäisteni kanssa, miten voisin seurustella nuoremman kanssa?! Ymmärrättekö? Olemme niin eri tasoilla ja tällä hetkellä hän on ainoa, jolla on tunteita ja mie oon se, jota pittää suostutella.
En tiedä miten päästä pois tästä tilanteesta, en pysty nukkumaan ja olen itkenyt jo yhden yön. En kylläkään tämän takia, muutama muukin ahdistava asia meneillään ja kaikki samaan aikaan.

Haluan vain nukkua ja viiltää. Mutten halua tappaa perhosiani ja olen ollut jo puoli vuotta, PUOLI VUOTTA(?!?!), viiltelemättä, enkä halua rikkoa sitä!!

"Wake me up when September ends"

Pyydän anteeksi hiljaiseloani.
Olen tässä välissä itkenyt, kuunnellut melankolista musiikkia masentavilla sanoituksilla, itkenyt vähän lisää, romahtanut, kaivannut rakasta ystävääni, syönyt, itkenyt koska söin, melkein viiltänyt taas, valvonut liian myöhään ja peitellyt itkua "kaikki hyvin"-hymyn taakse. Ja lukenu muiden blogeja, huomannu, etten ole ainoa, jolla on samoja ongelmia.
Oon myös luopunu itsemurha-ajatuksista. Tajusin kuinka suunnattoman surun, järkytyksen, itseään syyttelyn  ja vaikean elämän aiheuttaisin ystävilleni, perheelleni, sukulaisille, koululleni. Sinnittelen tässä elämässä, vaikka olenkin lihava ja paska ihminen, joka ei osaa tehdä mitään oikein.
Ostin tänää aiva ihanan mekon, joka tällä hetkellä ei näytä kauhean hyvältä päälläni, koska olen niin lihava, mmutta se on tavoite ja motivaatio. Haluan, että pystyn käyttämään juuri tuota mekkoa joku päivä, ilman, että tarvitsee vetää vatsaa sisään!

Haluaisin onnistua, niinkuin te kaikki muut, joiden blogeja luen. Tässä varmaan syy, miksi miulla ei ole lukijoita, (kuin sinä ihana rakas yski <3). Junnaan vaan paikallani, enkä enää edisty mihinkään. Ennen laihduin, mutta nyt en oo päässy mihinkään. Miksikö? Koska olen laiska paska. Tiiän, että sekä laihduttaminen että paraneminen tarvis molemmat vaan pienen alun, mutta täysin eri suuntiin. Ehkä siks en osaa mennä kumpaankaan suuntaan, koska en osaa päästää irti tästä, mutta samalla en haluakaan päästää irti. Kaikki muut tekee prosessia jompaankumpaan suuntaan. Useimmat siihen suuntaan mihin mieki halluisin; laihduttaminen. Mutta lupaan parantaa tapani ja vähentää ruokaa, sillai, ettei kukaan huomaa mitään! En halua herättää ensimmäistäkään epäilystä siitä, et mie viiltelisin ja miulla olin anoreksia, eiei, kukaan ei huomaa, kaikki jotka tietää, luulee että kaikki on jo paremmin, ettei miulla olis näitä ajatuksia enää. Ja hyvä niin, en halua keksiä yhtään enempää valheita siitä, mitä teen/en tee!


PS. jos luit, vastaa kiitos oikealla olevaan kyselyyn! Ja tiedän, vaihdoin taas ulkoasua, mutta lupaan, että tämä pysyy nyt ainakin hetken!!!

tervettä elämää...

Kulutus: 1000 (+lepokulutus)
Syöty:800
Jesss!!!
Nukuin kolmeen iltapäivällä, joten söin herättyäni, sitten lähdin melkein heti reeneihin ja tulin kotiin 5 tuntia myöhemmin, tuosta ajasta reenasin 2,5 h, toisen puoliskon ajasta istuimme ystävien kanssa ulkona ja nauroimme toisillemme. Alkuperäinen suunnitelma oli 2 tunnin reenit, mutta sitten päätin juosta kotiin, enkä pyytänyt kyytiä ystävältäni. Normaalisti kuljen reeneihin pyörällä, mutta pyörän kumi oli tänään niin tyhjä, etten uskaltanut ajaa sillä, joten menin kyydillä sinne ja juoksin takaisin. Olin tyytyväinen itseeni ja huomasin, että kuntoni on noussut todella paljon, kun vertaan yläasteen kuntooni (todella paska ja 16 lisäkiloa...) Nyt jaksoin juosta 4 kertaa pidempiä matkoja, kuin silloin. Lenkkini ovat siis sellaisia, että juoksen muutaman sata metriä, kävelen korkeintaan 5 metriä ja taas juoksen.
Oon nukkunu tosi huonosti, kuten postausajankohdista huomaa... Menen siis aikaisintaan kahden jälkeen nukkumaan ja herään sittenkun herään, useimmiten tahtomattani 10-11 aikaan aamulla. En vain pysty nukkumaan ja kuinkakohan mones ilta tämä on, kun valvon taas viiteen...? Veli herättää miut kumminkin aamulla kymmeneltä jollain turhalla asialla ja sitten en pystykään enää nukkumaan... Tänään, tai siis eilen kumminkin olin yksin kotona, joten sain nukkua niin pitkään, kuin halusin.

Kaksi ystävääni, joiden kanssa olin reenien jälkeen, eivät tienneet minusta ja Iirosta, vaikka luulin, että he olisivat kuulleet siitä, kun niin moni tietää...Se sai minut ajattelemaan taas häntä ja romahdin taas...

Need you there when I cry

Oon jo kaks iltaa putkeen valvonu liian myöhään, syöny liikaa ja itkeny ihan pikkuasioista. Nytkin kyyneleet valuvat pitkin kasvojani, syitä on liian monta.

"I always needed time on my own

I never thought I'd need you there when I cry

And the days feel like years when I'm alone

And the bed where you lie is made up on your side

When you walk away I count the steps that you take

Do you see how much I need you right now?

When you're gone

The pieces of my heart are missing you

When you're gone

The face I came to know is missing too

When you're gone

The words I need to hear to always get me through the day and make it ok

I miss you

I've never felt this way before

Everything that I do reminds me of you

And the clothes you left, they lie on the floor

And they smell just like you, I love the things that you do

When you walk away I count the steps that you take

Do you see how much I need you right now

When you're gone

The pieces of my heart are missing you

When you're gone

The face I came to know is missing too

When you're gone

The words I need to hear to always get me through the day and make it ok

I miss you

We were made for each other

Out here forever

I know we were, yeah

All I ever wanted was for you to know

Everything I'd do, I'd give my heart and soul

I can hardly breathe I need to feel you here with me, yeah

When you're gone

The pieces of my heart are missing you

When you're gone

The face I came to know is missing too

When you're gone

The words I need to hear to always get me through the day and make it ok

I miss you"

-Avril Lavinge, When you´re gone

Ystäväni kysyi tänään onko kaikki ok? Vastasin, että on, olen vain vähän väsynyt. Valehtelin, mikään ei ollut ok. En ollut urheillut koko päivänä, olin melkein onnistunut olla syömättä koko päivän, kunnes äiti pilasi kaiken ja ajattelin vain Iiroa ja Nooraa, jota en tule näkemään piitkään aikaan. Olisin halunnut vain itkeä siinä hetkessä, mutten viitsinyt, joten lähdin kotiin ja itken nyt.

Meikit valuvat pitkin kasvojani ja haluaisin pois

Automatka, feikkihymy, automatka, itku.
Olosuhteista johtuen miusta ja Iirosta ei tule mitään, ainakaan nyt. En halua/pysty kirjoittamaan enempää. Se veitsi kummittelee tuossa pöydällä.
Haluaisin nyt vain hautautua maan alle, koska syömiset ei menny yhtään suunnitelman mukaan tänään ja hävettää, että epäonnistuin taas.
En nyt pysty kiroittamaan oikein mistään mitään pidempää tai syvällisempää teksitä, koska itken yksin ja miekit valuvat pitkin naamaani. Menen nyt nukkumaan ja haluaisin herätä vasta ensi viikolla, mutta pakko olla huomenna aamulla klo 8.00 ylhäällä...

Pitsaa?

"Syömishäiriö on ihan perseestä. On oikeesti ihan turhaa yrittää olla 42 kilonen, jos on 170 cm pitkä. Se vie vaan ilon ja onnellisuuden elämästä ja haittaa kaikkea, mitä yritätä ikinä tehdä."
Olen tätä miekltä melkein kaksi tuntia, mutta nyt minulta kysyttiin, että minkä pitsan haluan syödä sunnuntaina. Sekosin ja romahdin ja en haekaan yltiö vähä-sokerista kiisseliäni. En haluaisi vastata mitään, mutta sitten herättäisin epäilyksiä ja sitten joutuisin keksimään hätävalheita (vaihteeksi) ja peittelemään tätä kaikkea. Kaikki odottavat vastaustani ja en osaa vastata, koska en halua syödä pitsaa, siinä on liikaa rasvaa, liikaa kaloreita. AAAAAAAAAAAA!!!!!!!! Päätän vastata vasta sitten, kun on oikeasti pakko.

"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin,

että vastatuulessakin lentää jaksaisi.

Kovat oli ajat ollu hällä takana.

Mut kuka uskois, et on olemassa surullisia keijuja?

Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan.

Fauni hymähti ei ottanut tosissaan.

”Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?”

Vakavasti otti vasta, kun tuo pieni keiju nukkui pois.

On paratiisi meillä täällä näin, 

vaan ei aina kaikki koe sitä näin.

Sillä faunin, peikon, keijunkin,

suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan.

Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia,

peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja.

Kaikkialla huokausten kera toistettiin:

”Miksi se yhden hengen vaati ennen kuin me muistettiin”:

Ois paratiisi meillä täällä näin, 

jos elettäisiin aina lähekkäin

ja vaikka faunin, peikon, keijunkin 

suru silloin kiinni saa se ei vie mukanaan.

Ois paratiisi meillä täällä näin, 

jos elettäisiin aina lähekkäin

ja vaikka faunin, peikon, keijunkin 

suru silloin kiinni saa se ei vie mukanaan."

Jotain

Olen ollut viikon leirillä isosena ilman tietokonetta, mutta silti tekstiä ja ajatuksia varsinkin on paljon. Kävin aikamoisen tunneskaalan läpi leirillä. Ärsyynnyin, ihastuin, suutuin, nauroin, rakastuin.

Rakastuin poikaan, jonka kanssa esitimme pikkuisille olevamme pari. Tämä liittyi tietokilpailuun isosista. Mutta se oli ihanaa olla eräässä näytelmässä hänen kainalossaan, kun hän piti minua kädestä, jonka jälkeen hän katsoi minuun ”rakastan sinua”-ilmeellä. Kirjoitin päiväkirjaan yhtenä iltana: ”Haluaisin vain olla hänen kainalossaan ja suudella häntä ja kuulla, että hän pitää minusta yhtä paljon, kuin minä hänestä.” En tiedä tarkkaan, onko hänellä tunteita minua kohtaan, mutta hän on eronnut kuukausi sitten vakavasta suhteesta, joten vaikka hänellä olisikin tunteita, hän ei ole valmis. Mutta ehkä vielä joskus. Elättelen itse asiassa toivoa, koska ei kukaan halua tyttöystäväkseen tällaista itsekästä, epäonnistunutta ja inhottavaa ihmistä. Sekin haluaa varmaan sellaisen tytön, joka ei ole näin rikkinäinen. Sekin haluaa tytön, joka pysyy kasassa. Tytön, joka ei viiltele ranteitaan siinä toivossa, että vielä joskus se suoni repeää. Tytön, joka hyväksyy itsensä ja on kaunis.

Hiljaisena, meikit poskillaan

hän saapuu kotiin

rikkinäisenä

haavoitettuna

rakastuneena.

Kävelee ihmisten ohi

yrittää olla huomaamaton,

näkymätön.

Paha olo piiloon,

hymy naamalle,

kaikki on hyvin,

vaikka kuinka itkettäisi.

Ei kukaan saa huomata,

ei tarvitse välittää.

”Ei ketään kiinnosta”,

hän ajattelee.

Ystävät väittävät muuta,

silti on yksinäinen.

Kuka ymmärtäisi,

kuka lohduttaisi,

kuka huomaisi,

kuka rakastaisi?

Tykkään kirjoittaa runoja, niissä voi kertoa kaiken oleellisen piiloviesteillä, vertauksilla, metaforilla. Ei tarvitse kirjoittaa suoraan. Vaikka kirjoitan paljon asioita suoraan, niin kuin nytkin.

Mie yritän usein tehdä itseni näkymättömäksi, varsinkin kun olen töissä, yritän tehdä juuri, niin kuin työnantaja haluaa, jotta hän olisi tyytyväinen minuun. En ole yhdestäkään työpaikasta saanut huonoa palautetta, muutaman rakentavan kommentin ja ehdotuksen kylläkin, mutta pelkään moitteita niin paljon, että teen kaiken ohjeiden mukaan ja olen jatkuvassa valmiustilassa. Se on fyysisesti ja henkisesti todella raskasta.

Vihaan vatsamakkaroitani. Siellä leirillä syötiin koko ajan, 5 kertaa päivässä. Kun mie syön normaalisti 2-3 kertaa päivässä. Nyt, kun piti syödä aamuisinkin, oksetti ihan sikana koko aamupäivän. Ihme kyllä, en lihonut yhtään koko leirin aikana?! Yleensä seurakunnan leireillä lihoo vähintään 3 kiloa, mutta nyt paino oli edelleen se 61 (kyllä, minun ei pitänyt sitä sanoa, mutta näköjään sanoin...). En tykkään tosta kutosella alkavalla numerolla, sen ON OLTAVA vitosella alkava numero! 

Tarina

Kirjoitettiin äikän tunnilla tarinoita, joissa on vain päälauseita. Innostuin ja kirjoitin kotona vielä vähän arkaluontoisemmasta aiheesta uuden.

Tyttö oli ujo. Hän oli onnellinen. Hän ei tiennyt mikä on anoreksia. Tyttö söi ja liikkui normaalisti.

Tyttö lihoi. Hän yritti laihduttaa. Hän yritti uudestaan. Tyttö onnistui  43:lla kerralla. Hän laihtui silmissä. Tyttö oli tyytyväinen.

Tyttö halusi jatkaa laihduttamista. Hän viilteli lähes päivittäin. Ystävä raahasi psykologille. Psykologi suututti tyttöä. Tyttö viilteli lisää. Hän söi 400 kaloria päivässä. Psykologi heitti pihalle. ”Ei ollut enää mitään asiaa”. Tyttö laihtui lisää. Ystävät huolestuivat. Tyttö viilsi, laski kalorit ja yritti oksentaa. Ei kertonut ystäville. Ystävä soitti syömishäiriöliiton auttavaan puhelimeen. Tyttö ei enää osannut laihduttaa. Tyttö lihoi. Hän suuttui itselleen. Päätti laihduttaa 55 kiloon. ”Näytän vielä niille läskiksi haukkuneille”. Tyttö haluaa olla kevyt kuin keijukainen. Hän tulee olemaan laiha ja hento. Hän haluaa olla kaunis.

Äiti aloitti laihdutuskuurin. Tyttö tekee saman. Hän laihtuu vielä paljon. Sitten hän on onnellinen.

Hänen ei pitänyt päätyä tähän.

Olin ujo vielä viime vuoden toukokuuhun asti. Silloin tapahtui niin paljon, että tulin ulos kuorestani ja olin se oikea minä. Esitin koko yläaste-ajan jotain muuta kuin itseäni. Esitin vahvaa ihmistä, jota eivät satuta ilkeät sanat ja jota ei haittaa oma ulkonäkö. Lihoin kasvun hidastuttua järkyttävän kokoiseksi (74 kg ja 166 cm) ja yritin laihduttaa liian monta kertaa ja epäonnistuin joka kerta. Paitsi silloin ratkaisevalla kerralla. Sitten lähti ja kunnolla. Laihduin muutamassa kuukaudessa yli 15 kiloa. Ei kukaan sitä silloin pelännyt, saatika epäillyt mitään syömishäiriötä.

Sitten tulivat ongelmat. Kaikki se patoutunut paha olo, joka sisälläni oli monta vuotta purkautui. Aloin viiltelemään. Ensin pieniä jälkiä ranteeseen, vähän ajan päästä ranne oli paketissa jatkuvasti, koska en voinut näyttää niin järkyttävässä kunnossa olevaa kättäni. Nilkkanikin joutui uhriksi kerran. Pelkäsin jatkuvasti reeneissä, että joku niistä viilloista vielä repeää ja alkaa vuotaa. Kerran niin kävikin. Olin edellisenä iltana viiltänyt pahasti ja ranteessa oli taas side (valehtelin kaikille, että siinä olisi rasitusvamma, vain lähimmät ystäväni tiesivät mitä siinä oikeasti oli). Tunsin yhtäkkiä jäätävän kivun ranteessani ja tunsin, kuinka edellisyönä muotoutunut kudos haavan päällä repesi. Vedin silti reenit loppuun jäätävä kipu ranteessani.

Toi psykologi-juttu on kyllä ihan naurettava. En uskaltanut sinne mennä yksin. En itse asiassa ajatellut olevani ammattiavun tarpeessa. Ensin oli ihan mukavaa mennä juttelemaan vaikeista asioista. Sitten minua alkoi ärsyttämään ja pidin itseäni säälittävänä, kun kerroin jollekin aivan tuntemattomalle ihmiselle ongelmistani. Kerroin silti kaiken. Lopetin viiltelyn jossain vaiheessa. Siitä psykologini tykkäsi, näin hänet vielä pari kertaa sen jälkeen ja toiseksi viimeiselle kerralla hän kysyi onko minulla muita vaikeuksia elämässä. Kerroin hänelle sitten tästä syömisvammailusta ja hän päätti, että varataan vielä yksi aika. Viimeisellä kerralla hän totesi, että en tarvitse häntä enää, kun ei minulla kuulemma ollut enää mitään ongelmia tai vaikeuksia. Söin tuolloin 400 kaloria päivällä, ja kerroin sen hänellekin. Hän totesi; ”Okei, mutta et enää viiltele?”. Nyt jälkeenpäin tuostakin pelleilystä seurasi yksi hyvä asia; tajusin olevani aika syvällä tässä.

Tuon muutaman kuukauden jälkeen jatkoin laihduttamista kovemmin kuin pitkään aikaan. Tässä vaiheessa lähimmät ystäväni huolestuivat kunnolla.

Sitten tuli stoppi. Paino jäi 60 kiloon pitkäksi aikaa. Sitten se nousi. Vihaan itseäni niin paljon, että yritin oksentaa muutaman kerran ja liikun kuin hullu. Saan järjettömiä morkkiksia, jos en ole liikkunut tarpeeksi tai jos olen syönyt liikaa. Esimerkiksi muutama päivä sitten söin mokkapalan, joita siskoni oli tehnyt ja tein 100 ylimääräistä vatsalihasta. Kierrän kaupoissa karkkihyllyn kaukaa.

Tarinan viimeinen lause viittaa siihen, että ajattelin joskus, että miksi kukaan haluaisi piinata itseään kaloreiden laskemisella, pakkoliikunnalla, järjettömillä lihakuntosarjoilla jne. Nyt, kun itse teen tuon kaiken, tiedän millaista se on.  Mutta ajattelin joskus, ettei minusta ikinä tule sellaista. Tulipahan sittenkin. 

Romahdus

Empty. Tyhjä, kuin ketju ilman korua.

Lost. Hukassa, kuin pieni koru ilman turvaa.

Frail. Hento, kuin tuulen henkäys.

Weak. Heikko, liian heikko olemaan vahva.

Hurt. Loukattu, liian loukattu olemaan onnellinen.

Lonely. Yksinäinen, liian yksinäinen kertoakseen.

Useless. Turha, kuin rikkoutunut peili.

Full of secrets. Täynnä salaisuuksia, kuin unilelu.

Strong. Vahva, liian vahva kertomaan.

Lost. Menetetty, menetetty sairaudelle.

Thin? Laiha? Ei.

Vihaan tällaisia hetkiä, kun romahdan. En pysty ajattelemaan järkevästi. Ajatukset kiertää sitä helvetin kehää. Päässä kuuluu vaan kolme lausetta: ”Olet lihava. Lopeta syöminen. Et ansaitse mitään.”

En saisi uskoa. Miksen saisi? Jos niin moni ihminen on mulle kertonut, että olen lihava, niin enkö sitten ole? Ne ihmiset on kuulemma väärässä. Miksi ne olis väärässä? Ei ne voi olla väärässä, kun niitä on niin monta. On ne oikeassa. Näkeehän sen! Näen sen itekkin, aina kun astun peilin eteen tai menen vaa´alle! Saakeli ne on väärässä jotka väittää näitten ekojen olleen väärässä.

Kukaan ei tiedä kaikkea. Yks ystävä tietää tästä syömisvammailusta. Toinen ystävä tietää viiltelystä. Miksi en kertoisi molemmille kaikkea? En vaan voi. En kestä, jos ne molemmat hajoaa siksi, että mie teen/tein jotain kamalaa itelleni. Aion säästää ne molemmat vaikeilta, liian vaikeilta, asioilta. NE on liian vaikeita miulle itellenikin, joten miten he pystyis käsittelemään jotain tällaista.

Siksi ehkä aloin kirjottaa tätä blogia. Että saan ajatukseni purettua, saatua niille edes jotain järjestystä.

Suurinta osaa teksteistä ei ole kirjotettu juuri ennen julkaisemista, tai edes samana päivänä, kuin julkaisen ne. Kirjoitan enimmäkseen iltaisin ja öisin, jolloin kirjoitan ne muualle, kuin tänne suoraan. En siis romahda yleensä päivisin, enimmäkseen iltaisin ja öisin jos valvon. Itseasiassa, tajusin juuri, että romahdan aina, jos kello on paljon ja olen yksin. Voin olla kavereiden/ystävien kanssa vaikka kuinka myöhään romahtamatta, mutta heti jos jään yksin tai menen kotiin(jossa kaikki muut nukkuvat jo), romahdan heti.

Ei siihen tarvita mitään ihmeellistä tapahtumaa tai ajatusta, joka tapahtuisi siinä hetkessä, tai olisi tapahtunut aikaisemmin sinä päivänä. I just fall apart inside.

Tänään romahtamiseeni oli kyllä syy.

Vertailen muiden about ikäisteni naisten vartaloa omaani. Löydän aina jotain mikä minussa on pielessä. Useimmiten niissä muissa naisissa ei ole mitään vikaa, heillä on kauniit kasvot ja ihanat vartalot, minä vain olen epäonnistunut. Tein tänäänkin niin. Katsoin äsken tv:tä, jossa oli kuvankaunis nainen, jolla oli ihanat hiukset. Seuraavassa ohjelmassa oli myös kaunis nainen, jolla oli litteä vatsa ja laihat jalat. Hänen reitensä eivät osuneet toisiinsa! Toisin kuin minun. En aio kertoa painoani, ennen kuin olen tämänhetkisessä tavoitteessani; 55 kg. Siihen on vielä matkaa, mutta kerron, kun olen saavuttanut sen. Se voi viedä aikaa, sillä minulla on pari ystävää panemassa vastaan laihduttamisessa ja äiti, joka ei saa tietää tästä kaikesta.

Tämä seuraava ei ole minun ajatukseni, mutta se on hyvä:

”Jos ihminen huokailee, se ei jaksa enää.

Jos ihminen ei hymyile, se on surullinen.

Jos ihminen katsoo maahan lasittunein silmin, se ajattelee jotakin.

Jos ihminen itkee, se ei näe ulospääsyä epämiellyttävästä tilanteesta.

Jos ihminen satuttaa itseään, se ajattelee olevansa turha.

Jos ihminen katsoo olkansa yli, se kaipaa hellyyttä.

Jos ihminen itkee jonkun toisen vuoksi, se rakastaa sitä.

Jokainen tarvitsee jonkun, jota ajatella ja ikävöidä...

joka välittää ja huolehtii...

joka pitää kiinni eikä päästä irti...

joka toivottaa hyvää yötä...