Better alone, I suppose?

Oltiin tänään seurakunnan kesä- nuorten illassa Nooran kanssa. Siellä oli myös Nooran poikaystävä, jossa ei oo mittään vikaa, se on itseasiassa yks miun lähimpänä kavereita.

Iloisina paistettiin lättyjä ja juteltiin, sut Noora ja sen poikaystävä vaan otti ja lähti, miulle ei kerrottu mittään?!? Olin menossa sisälle hakemaan jotain ja näin niiden auton kuvaavan siitä pihasta.

Sydämestä riipaisi, olenko oikeasti näin paska ystävä?

Muutenkin tuntuu, ettei kettään miun kaveria ennää kiinnosta olla miun kanssa. Niillä on kaikilla poikaystävät ja työt.

Don't tell me 'cause it hurts

Pelkään itseäni.

Päivisin olen se iloinen mie,

iltaisin romahdan täysin.

Viikonloppuna pitäisi olla tyttöjen ilta,

uskallanko lähteä?

Siellä on kumminkin aivan järkyttävä määrä ruokaa.

Eevi ja Noora ottavat asian puheeksi,

kun huomaavat kuinka vaikeaa se ruoan suuhun laittaminen on.

Pelkään sitä reaktiota.

Nooralla on äitini numero.

En selviä tästä viikonlopusta.

Lauantaina on kaverin 18-v synttärit,

sunnuntaina serkun 5-v synttärit.

Molemmissa on ruokaa vaikka muille jakkaa.

Sit sunnuntai-iltana luultavasti se tyttöjen ilta.

Miten yhdelle viikonlopulle voi sattua näin monta tapahtumaa,

joissa syödään aivan järkyttävästi?!

Mummolassa saadut 5,4 kiloakin ovat vielä taakkana.

Reenejäkään ei kesällä ole monia.

Jos vain olisin "normaali",

olisi elämä niin paljon helpompaa.

Mutta kun itse olen itseni tähän kuntoon päästänyt,

pitää nyt vain pystyä heräämään,

vetämään päivä hymy huulilla kunnialla loppuun asti romahtamatta,

sitten saa taas romahtaa.

Saa ajatella itsetuhoisia ajatuksia.

Kunhan ei kerro kenellekään.

Haluaisin puhua jonkun kanssa.

En selviä enää yksin.

En viitsi puhua Nooralle tai Eeville,

en kehtaa rasittaa heitä.

Omiahan ovat ongelmani.

Olisiko helpompi vain antaa olla?

Tai kuolla pois?

Ehkä olen vain väsynyt.

I'd rather be alone

Maalaan yksin huoneessani,

pöytäni pinta on täynnä akryylimaali jälkiä.

Pitäisi raaputtaa ne pois.

Maalaan aina suruuni, hämmennykseen,

ihan millaisiin tunteisiin tahansa.

Se auttaa.

Saan joko kuvailla ajatukseni paperille,

tai vain päästä hetkeksi pois,

ei tarvitse miettiä kuinka tämä maailma ei toimi.

Kuinka se tuhoaa ihmiset, yksi kerrallaan.

Kuinka se tuhoaa itsensä,

hitaasti mutta varmasti.

Mutta tällä kertaa en keksi aihetta, mistä maalata.

Olenko näin tyhjä?

Olenko kuluttanut kaikki tunteeni?

En osaa itkeäkään enää.

Se oli maalauksen ohella ainoa keino,

jolla pidän itseni erossa viiltämisestä.

Siitä koukuttavasta terästä,

siitä kivusta,

siitä valuvasta verestä.

Nyt en osaa itkeä,

inspiraatio välttelee minua.

Kuinka selviän tämän yön?

Terä on aina saatavilla,

peilejä ja sheiverin teriä ei 3 naisen talosta puutu.

Sanon K:lle huomenna, ettei se toimi.

Mie oon ihan liian rikki,

että voisin antaa parisuhteeseen niin paljon,

kuin mitä hän antaisi.

En kykene olemaan niin itsekäs.

Mieluummin yksin onneton,

kuin että vaivaisin yhtään enempää ihmistä.

Minun on selvittävä ongelmistani,

ei kukaan muu voi niitä hävittää.

"Kun sie ymmärrät"

"Siulle on niin helppo puhua, kun ymmärrät, onhan siullakin ollu kaikkia noita juttuja elämässä. Niin kun masennusta ja syömishäiriötä siis"
Näin sanoi uusi ystäväni tänään miulle seurakunnan nuortenillassa, kun oltiin juteltu sen erosta poikaystävän kanssa, ja kuinka se on ajanut häntä syvemmälle masennukseen. Tykkään auttaa ihmisiä kuuntelemalla, jos niillä on jotain liian painavaa hartioilla. Mutta kysymys kuuluu, että mistä hän tiesi, että miulla on elämä tippunu raiteilta jo jonkin aikaa sitten?!?! Kun yritän sitä mahdollisuuksien mukkaan piilotella, ettei minnuun suhtauduttais sillai "toi on se tyttö, jolle ei saa puhua ruoasta" tms.

Pelkään myös sitä, että jotain kautta vanhempani tai siskoni saisivat tietää, kun asun näin pienellä paikkakunnalla, täällä kaikki tieto, joka päätyy vääriin käsiin tai suihin itseasiassa, kulkee koko kylän läpi viidessä minuutissa. Siksi en ole kertonut muille, kuin Nooralle, Eeville ja Jennille. Nooraan ja Eeviin luotan, että he eivät ole asiaa vuotaneet, ainakaan tahallaan ja Jennillä on vaitiolovelvollisuus. Kai joku on jossain kuullut ohikävellessään, kun ollaan juteltu Nooran tai Eevin kanssa. Se olisi ainoa selitys. Mutta jos näin on käynyt, nyt sitten tietää kaikki?!?! Ei vittu. En halluu mittään sääliviä katseita tai että ihmiset välttelee minnuu sen takia. En oo kertonu K:lle vielä, pelkään, että se säikähtää. (miellä on siis ilmeisesti enemmänkin yhteisiä ystäviä, lähinnä täällä miun paikkakunnalla) Sillekin piti kertoa vasta myöhemmin, mut nyt toivon, että tää juttu ei oo oikeesti kiertäny koko kyllää. Vittu.

Ollaan siis K:n kanssa jatkettu juttelua, eilen illalla se sano, ettei saa minnuu mielestään. Minnuu pelottaa. Tää liikkuu etteenpäin vähän noppeesti ja jos se ei tykkääkään tästä puolesta miussa?? Loppuuko se sit siihen. Kun ei miusta päällepäin näy yhtään mittään, niin en usko et se ossaa aavistaakaan että tällanen pommi miulla olis pudotettavana. Halluisin, että tää toimii, mutten uskalla vielä heittäytyä kunnolla mukkaan. Mie oon kumminkin se, jota sattuu. Ja jos heittäydyn tähän ja sit ei toimikaan, hajjoon taas. Mie en välttämättä ennää pysty nousemaan ennää sieltä pohjalta. Sanoin K:lle, etten oikeesti oo niin kiinnostava, että minnuu pittäis facessa odottaa, mut kuulemma oon.

                                    

Se lause, että jos et rakasta itteäs, niin kukkaan ei voi rakastaa sinnuu, on kyllä yks isoimmista valheista, mitä oon ikinä kuullu. Mie en rakasta itteäni sitten yhtään, mutta Noora ja Eevi jatkuvasti sannoo, kuinka niiden elämä ei olis samanlaista ilman minnuu ja muuta tällasta suomalaiseen tappaan kiertävää, yrittäen sannoo, että ne rakastaa minnuu ystävänä, ehkä enemmänkin siskona itseasiassa. Jos mie jostain oon kiitollinen, niin heistä kahdesta. En olis tässä ennää ehkä ilman heitä. 

PS. en muuten ikinä päässy siihen tavoitepainoon siinä ajassa, kun halusin. Halusin näyttää edes jotenkin kuin tuo kaunis nainen tuossa kuvassa, muttei sitten lähelläkään...Tiistaina on lähtö mummolaan, jossa lihotaan aina vähintään 3-5 kg. Hirveä ahdistus siitä jo valmiiksi. Niiden reissujen jälkeen tarvii aina kuntoilla tavallista enemmän, että pääsee ahdistuksesta eroon. Onneksi siellä korvessa peltojen keskellä ei tarvitse välittää miltä näyttää. Huomennakin pitäisi osata olla Raxissa koulukavereiden kanssa, ilman päällänäkyvää ahdistusta... Miksi helvetissä kaikkeen sosiaaliseen toimintaan pittää liittyä ruokaa?!

Mutta hyvää kesää kaikille miun ihanille lukijoille, yritän taas parantaa tapojani ja postata enemmän. Kesällä on aikaa, mutta sekin häviää aina johonkin;)

any better then?

Oon ollu todella epäaktiivinen blogin kanssa.
En tiedä miksi, en usko että ketään edes kiinnostaa.
Valehtelin Nooralle suoraan päin naamaa, että anoreksian (tai mitä tää pelleily nyt ikinä onkaan) oireet olis vähentyny. Paskan marjat, ei miun parantuminen oo mihinkään menny. Noora ja Eevi lupas soittaa ihan varmasti Jennille, miun äitille ja meidän kouluterkkarille, jos meen alle 58 kilon tai näytän taas siltä, et viiltelen tai laihdutan. Vittu, ne varmaan laittaa miut vaa'alle, kun meen jommallekummalle. Se olis silti normaalipainon puolella, eikä miulla menkkojakaan ole ollu pitkään aikaan. Miun motivaatiomekko ja -farkut mennee melkein päälle! En luovuta nyt.
Muuten, oon löytäny ihanan pojan, joka tykkää miusta ihan minuna, eikä minään muuna. En oo vielä uskaltanu kertoa tästä puolesta miusta, muutakun lyhyesti pääpiirteittäin, et 2011-2012 talvena oli tosi vaikeeta. viiltelystä ja syömisistä hän ei siis tiedä. Kutsun häntä nyt vaikka nimellä K. K:lla on ollu tosi vaikea lapsuus, ja ollaan tavattu meidän yhteisen ystävän kautta, asutaan eri paikkakunnilla, muttei kumminkaan eri puolilla Suomea. Haluaisin olla yhtä avoin kuin K ja heittäytyä mukkaan tähän ja nähä, että tulisko tästä mittään, mutta pelkään liikaa. Pelkään, että miut rikotaan vaan taas.