Loppu hyvin kaikki hyvin

Olin tänään todella hyvällä tuulella,
kun joskus iltapäivällä heräsin.
Nukuin kellon ympäri ja olin silti väsynyt.
Onneksi wanhat ovat vain kerran elämässä.
Mutten voi sanoa etteikö olisi ollut hauskaa!
Tänään pidin krapulapäivän kaverin kanssa,
vaikkei kummallakaan ollut edes krapulaa.

Menin nuorteniltaan, vaikka tiesin etten sinne mentyäni ole kotona ennen yhtätoista
(enkä ole nukkumassa vieläkään).
Hartauden aikana tajusin,
ettei miulla ole enää suunnitelmaa.
Miulla oli kaikki suunniteltuna wanhojen päivään asti,
wanhoja varten ja sen päivän onnistumista ajatellen.
Nyt ei ole enää mitään mitä odotaa.
Paitsi yo-juhlia, mutta ne ovat liian kaukana.
"Olen ihan tyhjän päällä" oli lause,
joka sai miut itkemään.
Ensin pari kyyneltä,
mutta lopulta makasin ylävartalo Tuukan sylissä ja tärisin.
Muut ilmeisesti onneksi luulivat minun nukkuvan.
Moni tuli nimittäin kysymään,
että nukkuuko se Alina jo?
Tuukka ei kuitenkaan ehtinyt vastata,
kun käänsin aina pääni halutessani tietää kuka puhuu.
Naama punaisena ja silmät kyynelistä täynnä en voinut enää väittää kaiken olevan ok.
Muttei kukaan onneksi kysynyt sen tarkemmin mitään.
Yksi ystäväni sanoi naurahtaen halatessaan:
"siehän oot yleensä se, joka halaa ja lohduttaa".
Niin olenkin, nyt en vain enää jaksanut,
tai toisaalta halunnut enää peitellä.
Tuukka sai minut lopulta nauramaan vielä kaiken itkun jälkeen,
ja lähdin kotiin hymyillen.
Loppu hyvin kaikki hyvin.

My heart is sinking, as I'm lifting up above the clouds

En ole edes avannut bloggeria yli viikkoon. Syitä on vaikka kuinka paljon, mutta niistä tärkein on ehkä se, etten ole halunnut hukuttaa itseäni masennukseen ja syömispelleilyyn. En ole halunnut miettiä, mikä tänään on mennyt pieleen, kuinka laihoiksi kaikki muut ovat pienentyneet tai nähdä yhtäkään kuvaa verille viilletyistä käsistä tai jaloista.
Kaiken tämän sijaan olen roikkunut facebookissa vaikkei siellä tapahdukaan mitään, yrittänyt hakea kesätöitä, kirjoittanut kolme maantiedon eesseetä muutamassa päivässä, nauranut itseni kipeäksi keittiön lattialla, tuskaillut vanhojen tanssien omasta tanssista ja nukkunut melkein tarpeeksi. Ei tässä ollut koko kahden viikon ohjelmani, mutta pointtina oli, että olen tehnyt asioita, jotka tekevät minut iloseksi ja onnelliseksi. Koulutehtävät ovat oma lukunsa, mutta jos on hyvällä päällä, nekin on huomattavasti helpompi saada kunnialla loppuun saakka.

Edes loska ei masenna, koska tänään on reenit! Ja vaikka kaveri mursi kätensä perjantaina ja on tänään vain katselemassa, olen silti pelottomana menossa. Cheerleading on yksi maailman vaarallisimmista lajeista, mutta työnnän pelkoni loukkaantumisesta jonnekkin syrjään, hautaan sen vaikka tuonne loskaan ja menen hyppimään muiden olkapäille!

Ps. 5 päivää vanhoihin! Miten se päivä tuli näin nopeasti? Vastahan ihailin uutta mekkoani viime toukokuussa ja en halunnut mennä harjoituksiin koulun jälkeen:D

I count the steps that you take

31.12.2013 klo 0.44
Makaan leirikeskuksen sängyllä keskellä yötä. Huonekaverini nukkuu jo sikeästi, luultavasti jo toista tuntia. Minä valvon ja taistelen vastoin haluani viillellä. Terät unohdin kotiin, mutta löysin laukustani sakset ja hakaneulan. Ne saavat kelvata parempien puutteessa.
Kelaan mielessäni kaikkia niitä asioita, jotka tein väärin tänään. Analysoin tarkasti jokaisen sanomani sanan ja moitin itseäni turhista möläytyksistä. Totean olevani huono ystävä, hirveä tyttöystävä ja kamala tytär. En muuta teekään, kuin loukkaan muiden tunteita sanoillani ja teoillani.
Olen mennyt joillain ihmeellisillä voimien rippeillä viimeiset kaksi kuukautta, mutta nyt nekin on kulutettu loppuun. Toivo paremmasta alkaa hiipua, valo tunnelin päässä pakenee yhä kauemmas ja kauemmas. Onneksi tämä kamala vuosi loppuu pian.

1.1.2014 klo 5.48
Sieltä se tuli. Jokaisen uudenvuoden ilmeisen pakollinen ohjelmaosuus:"mitä siulle Alina oikeasti kuuluu?"
Sama saarna, jonka olen kuullut näiltä kahdelta ystävältäni ja parilta muultakin. Ja kuulen uudestaan aina aika-ajoin. Kuten joka uusivuosi. Mutta kertaus on opintojen äiti, eikö niin?
Jo meidän kolmen ystävyksen fyysinen asetelma leirikeskuksen luokassa kielii, että olen yksin kahta vastaan. Tunnen olevani nurkkaan ahdistettu, kun he puhuvat kehoni pilaamisesta ja hengelläni leikkimisestä.
Tiedän jo, miten tämä päättyy. He sanovat hakevansa minulle ammattiapua, ellen sitä itse tee. Lupaan yrittää mennä kouluterkkarille ja pitkän keskustelun jälkeen he tietävät melkein kaiken. Itsemurha-ajatuksista en uskalla sanoa sanaakaan, vaikka ovathan ne jo menneitä ajatuksia.

Haluan ja en halua parantua. Kirjoitan tässä samalla kouluni kouluterveydenhoitajalle viestiä, enkä tiedä miten muotoilen asiani. Olen hänellä käynyt joskus painotarkkailussa ykkösellä, mutta valehtelin itseni ulos sieltä. Pelottaa lähettää tuo viesti, mutta parempi, että teen sen itse, kuin antaisin ystävieni tehdä saman. Toivon, että tämä johtaa johonkin... Koulun psykologille en kuitenkaan ole menossa ja en luovu unelmastani näyttää hyvältä vanhoissa. Eli painon on vähintään pysyttävä tässä, vaikken usko, että minun olisi pakko sitä alkaa nostamaankaan. Olenhan vielä normaalipainoinen.

Sade tuoksuu aamuyössä

Juttelin tänään seurakunnan joulujuhlassa Nooran kanssa. Kerroin hänelle, kuinka tärkeä hän oikeasti on minulle. Hänen kirjoittamansa lappu nimittäin esti minua viiltämästä viime viikolla. Se on aivan tavallinen ruutupaperi, johon on kuulakärkikynällä kirjoitettu kahden eri biisien lyriikoita. Toisessa lukee näin:

"Toista ei ole ilman toista, eikä mua ilman sua."

Luin paperin läpi uudestaan ja uudestaan. Olin ollut etsimässä teriäni, sillä olin sillä tuulella, etten välittänyt yhtään vaikka viiltäisin kuinka syvälle. Löysin kuitenkin tuon paperin ennen teriä ja pysähdyin. Itkin, kun tajusin, että vaikka Nooralla ei ole aikaa miulle, hän välittää silti. Ei hän muuten olisi kirjoittanut tuota lausetta.

Olen usein ajatellut, etten ole kenellekään todella tärkeä, että olisin vain se, jonka kanssa ollaan kun ei löydy ketään muuta. Lappua lukiessani tunsin olevani jollekin se ihminen, jolle voi soittaa vaikka kello olisi kolme yöllä ja seuraavana päivänä historian yo-koe. Itkin onnesta.

Luovuin viiltely ajatuksistani ja menin nukkumaan onnellisena. 

Aurinko nousee omalle paikalleen

Minun tekisi mieli itkeä sekä ilostan että surusta. En tiedä kumpaa nämä kyyneleet edustavat, mutten välitä vaan annan niiden valua poskiani pitkin.
Tunsin tänään koulussa kuuluvani johonkin, kun koulukaverini olivat iloisia, kun tulin ruokalaan vähän heidän jälkeensä. Kaiken lisäksi Noora vastasi iltapäivällä, että hänellä on aikaa vaikka koko ilta miun reenien jälkeen! Tämä on ensimmäinen kerta kuukauteen, kun olemme kahdestaan, niinkuin aina ennen. Voimme taas nauraa, keksiä tyhmiä juttuja ja puhua kaikesta mahdollisesta syömishäiriöistämme vanhustenhoitoon Suomessa.

Ensin menen kuitenkin cheerleading-reeneihini. Olen aina innoissani menossa sinne ja odotan, että pääsen lentämään muiden heitto- ja koppaus-"nukkena". Alkuosa reeneistä meneekin normaalisti, alkulämmittelyssä ranteeni alkaa vaivata, mutten anna sen pysäyttää minua - onhan se ollut ongelma aiemminkin.
Alamme nostamaan ja koska nostajani ovat aivan pikkiriikkisen eripituisia, täytyy minun korjata ylhäällä seistessäni lantiollani asentoa, etten kaadu sieltä alas joko takamiehen (tai siis naisen) päälle tai eteen naamalleni lattiaan. Nostot sujuvat kuitenkin hyvin - aluksi.
Vaihdamme pian nostajaa, että saisimme samanpituiset nostajat. He saavat minut nostettua ylös, mutta tullessame takaisin alas tiettyyn asentoon, peruuttaa toinen nostajista ja en saakaan hänen hartiastaan tukea. Toinen nostaja kuitenkin osaa tehtävänsä ja pysyy paikoillaa, mutta toisen puolen hajotessa tuen itseni täysin toisen puolen kädelle, etten löytäisi itseäni maasta. Tällöin oikeasta olkapäästäni naksahtaa jotain. Se kipeytyy niin, etten enää nouse, vaan annan toisen flyerin (=nousijan) harjoitella lopputunnin. Haen valmentajalta jäätä, koska kipu yltyy ja en saa kättäni nostettua ylös normaalisti. En ajattele, että tässä olisi käynyt pahemmin, "se on vain lihasrevähdys, näitä sattuu koko ajan!".
Istun sivussa loppureenit "ihan vaan varmuuden vuoksi" ja katselen kateellisena, kun kaverini lentävät kauniissa kaaressa ylös yläilmoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Joku käy aina välillä kysymässä minulta, kävikö minulle pahasti. Vastaan, että ei tässä mitään, kyllä minä selviän.
Valmentaja käskee mennä näyttämään olkapäätä lääkäriin, jos se on vielä huomenna kipeä. Vakuutan hänellekin, että ei tässä mitään. Takin päälle laittaminen on silti yksi päivän haastavimpia asioita, en nimittäin saa kättäni ylös tai kunnolla sivulle.
Menen kotiin, siellä ei ole ketään. Missä lienevät. Noora tulee ja päätämme lähteä isälleni näyttämään olkapäätäni, ihan vain varmuuden vuoksi.
Hän ajaa, koska minä en saa vaihteita vaihdettua kunnolla.
Isäni ei ole aivan samaa mieltä, että se olisi vain lihasrevähdys. Hän vääntelee ja kääntelee kättäni, vertaillen sitä vasempaan, toimivaan käteeni. Minä irvistelen, koska jokainen pieni liike väärään suuntaan tuottaa armottoman kivun olkapäähän. Hän listaa latinankielisiä jänteiden, lihasten ja luiden nimiä, jotka ovat joko ok, tai revenneet. En muista muutakuin: "hommatkaa näytökseen joku siun tilalle."

Tunnen, kuinka maa vajoaa jalkojeni alta. Haluan huutaa kaikki tietämäni kirosanat kaikilla mahdollisilla kielillä ja mietin, miksi juuri nyt. Vanhoihin on pari kuukautta ja olen elänyt cheerin ja Tuukan takia viimeiset kaksi kuukautta. Katsahdan Nooraan ja hän viestii katseellaan empatiaa, hän tietää kuinka tämä saattoi juuri romahduttaa maailmani täysin. Isäni sanoo, ettei sano mitään varmaksi ennen magneettikuvia, joten en vielä tiedä pelkäänkö pahinta turhaan, vai pitääkö minun oikeasti taas maata sohvalla monta kuukautta sen takia, että kehoni ei kestä.
Lähdemme takaisin meille ja isäni ulko-oven sulkeutuessa kiroan muutaman minuutin yhtään miettimättä, onko pihassa taloyhtiön lapsia. Käymme kaupan kautta ja päätän, että tanssin vanhat, kipsi kädessä, "vaikka minulla olisi aivokasvain!"
Puran ärtymystäni tilanteeseen nauraen ja mietin, miksi loukkasin itseni (ehkä) ihan ok alastulossa. Olen tullut heitosta alas melkein suoraan lattialle, tippunut nostoista joka suuntaan milloin mikäkin kehon osa ensimmäisenä. Koskaan näinä kertoina ei ole tapahtunut mitään muuta, kuin pari-kolme mustelmaa. Nyt tälläisestä "pienestä" jutusta saatan jäädä sivuun koko jutusta. Jos tämä siis menee ortopedille ja sitä kautta leikattavaksi. Onneksi edes Noora tietää ja hänelle minun ei tarvitse selittää enää.
Hän yrittää piristää minua ja kääntää puheenaiheen Tuukkaan, jolloin saamme idean soittaa hänelle, laittaen puhelun kaiuttimelle. Puhelu kestää 43 minuuttia, jonka aikana hän saa kuunnella meidän hulluja juttujamme, mutta kerron hänelle silti olkapäästäni. Tunnen, että hänellä on tavallaan oikeus tietää.
Noora saa mielialani nousemaan, ihan vain olemassaolollaan. Vihdoin saamme viettää aikaa yhdessä. Lopulta hänen on kuitenkin lähdettävä, mutta näemme aamulla, koska en uskalla ajaa autoa joten hän lähtee kanssani heittämään veljeäni aamulla reeneihin.
Minulla on vihdoin taas ystävä.

Milloin tämä loppuu?

Väsyneen viikonlopun jälkeen lintsasin koulussa tunnin ja vietin aikaani kuvisluokassa.

En tuntenut edes huonoa omaa tuntoa siitä, että lintsasin - taas. Perjantainakin olin vain yhdellä tunnilla ja lähdin kymmeneltä kotiin.

Olen vain niin väsynyt. Sekä fyysisesti, että henkisesti. Motivaatiosta en ole kuullut kuukauteen, minne lie juossut. Kaadun sänkyyn joka ilta entistä väsyneempänä, vaikka yritän nukkua kunnolla.

Jotain pitäisi tehdä, mutten jaksa laittaa tikkuakaan ristiin. Mikään ei kiinnosta, en innostu mistään. Joululomaan on vielä kuukausi, enkä usko selviäväni sinne asti. Siihen kestää liian kauan ja se on ohi aivan liian nopeasti. Kaiken lisäksi joulu sukulaisten luona on syömistä, sosiaalistumista, syömistä, joulusauna (johon en voi mennä viiltoarpien takia) ja vielä vähän lissää syömistä. Eikä minkäänlaista mahdollisuutta tehdä lihaskuntoa iltaisin, koska meitä odottaa siskonpeti siskon ja serkkujen kanssa.

Pidän tämän kaiken itselläni, en uskalla kertoa kenellekään läheiselleni. Olen kaiken lisäksi laihtunut jonkin verran. (Jess!)

Vihaan tätä aikaa vuodesta ja tämän sanottuani lauantaina ystäväni muistutti missä oltiin pari vuotta sitten: minua väsytti ja mikään ei kiinnostanut. Laihduin kovaa tahtia ja elimistöni oli jatkuvasti aliravitsemus tilassa, olin usein vähällä pyörtyä harjoituksissa.

Niin, missä mentiin silloin ja missä mennään nyt on aivan sama. En kehdannut tätä kuitenkaan lauantaina tunnustaa, vaan naurahdin ja sanoin: "onneksi siitä ollaan päästy jo eroon"

Niin, jos oltaisiinkin...

Mutta äänessäs on jotain uutta

En tiedä kenen syytä tämä on.
Paras ystäväni sairastaa syömishäiriötä
ja jonkinasteista masennusta,
muttei suostu ottamaan vastaan minkäänlaista apua.
Ei meiltä, ystäviltää,
ei poikaystävältään,
eikä ammattilaisilta.

Olemme Nooran poikaystävän ja Eevin kanssa puhuneet,
Nooran selän takana,
mitä meidän pitäisi tehdä.
Ratkaisua ei ole,
kun ei kellään meistä ole hajuakaan mitä edes voisimme tehdä.

Eevin kanssa keskustellessani mietin,
että toivottavasti en ollut samanlainen.
Vaikka tunnustan olleeni aivan hirveä ystävä.

Toivon, että voisimme saada jollain lailla taottua Nooran päähän,
että hän oikeasti tarvitsee apua.
Joko meiltä, tai joltakulta ammattilaiselta.

Tämä yhdistettynä seurustelun vaikeuteen (kerron joskus myöhemmin), alkavaan koeviikkoon, ongelmiin kaverisuhteissa ja yleiseen elämänstressiin lopputuloksena on pari(kymmentä) uutta viiltoa ja lisää toivotonta yksinäistä itkua tälle yölle.

Anteeksi, etten osaa elää.

Varjosi takana ehkä on, joku joka ei oo onneton

En oo ikinä ollu näin onnellinen ja masentunut samaan aikaan.

Löysin itelleni poikaystävän, tai ehkä hän löysi miut enemmänkin. Oltiin ensin ihan kavereita, mut yhen yhteisen psykan kurssin ja leirin jälkeen ollaan paljon enemmän, kun vaan kavereita. Ennenkun oltiin virallisesti yhdessä, miun yks kaveri tuli sanomaan miulle, kuinka söpöjä mie ja Tuukka (nimi muutettu) ollaan yhdessä.

En kaikesta tästä onnesta huolimatta osaa olla onnellinen. Varsinkin, kun Noora oli myöntänyt poikaystävälleen, että hänellä on syömishäiriö. Olemme Eevin kanssa pitkään jo epäilleet sitä, mutta nyt Nooran poikaystävä kertoi Eeville. Miulle kerrottiin tästä, kun olin koulussa tunnilla. Sain Facebookissa viestin Eeviltä, että hänen on pakko puhua miun kanssa. Meidän välitunnit ei mene yksiin, koska ollaan eri lukioissa, joten Eevi kirjoitti Facebookiin. Jouduin lievään paniikkiin enkä pystynyt keskittymään yhtään siihen, mitä tunnilla puhuttiin. Tiesin tästä, mutten kai halunnut uskoa sitä. Koko loppu päivän olen syyttänyt itseäni asiasta. Mie oon aina ollu niin itsekäs ja jääräpäinen, etten ole tajunnu että käytökselläni voi olla näin hirveitä seurauksia. Noora on viimeinen ihminen, jonka olisin kuvitellut sairastuvan, mutta nyt kävi näin. Eevin kansaa yritetään saada se tunnustamaan asia myös meille ja parhaamme mukaan auttaa Nooraa. Se on vähintä, mitä myö voidaan tehdä. Ilman Nooraa en välttämättä olis enää tässä.

Kirje sinulle, ystäväni

Olit hirveän huolissani minusta, kun huomasit syömishäiriöni. Yritit yhteisen ystävämme kanssa takoa sitä minun päähäni vaikka kuinka pitkään. Kun vihdoin saitte minut uskomaan olevani sairas, halusit päämääräisesti parantaa minut. Tiedämme molemmat, etten olisi tässä enää ilman sinua.

Muistatko, kun kirjoitit, kuinka huolestuneena katselit minua tanssisalin peileistä? Muistatko, kun huomautit, että iloni siitä, että reiteni eivät kosketa toisiaan on sairasta? Muistatko sitä taistelua, jonka kävimme kaikki kolme ystävämme kanssa yhdessä minun pääni sisällä pyörivää syömismörköä vastaan?

Asetelmamme alkaa muuttua. Minä ja ystävämme alamme olla todella huolissamme sinusta. Olet laihempi, kuin minä silloin, kun puutuitte asiaan. Huomauttaessamme asiasta alat nauraa ja perustelet joko armeijalla tai jollain muulla syyllä. Olen neuvoton, mutta onneksi ystävämme on käynyt tämän taistelun jo aiemmin. Hän tietää mitä meidän pitäisi tehdä.

Mutta se ei vain toimi. Yritämme yhdessä ja erikseen, uudestaan ja uudestaan. Muttemme onnistu vakuuttamaan sinua siitä, että sinulla taitaa olla syömishäiriö.

Toivottavasti et suutu perjantaina, kun pidämme tyttöjen iltaa. Aiomme nimittäin yrittää parhaamme mukaan todistaa sinulle, että käytöksesi ja ajatusmaailmasi muistuttavat aivan liian paljon minun sairasta maailmaani. Teemme sen, koska välitämme. Me jos jotkut tiedämme, ettei tästä tule helppoa, mutta meitä ei kiinnosta. Ainoa tärkeä asia, on että sinut saadaan takaisin sellaiseksi, mitä olit, kun tutustuin sinuun.

Rakkaudella, ystäväsi

Miksi aina näin?

Mie en enää jaksa näitä tyhjiä lupauksia. Koko kesän kuuntelin niitä ja olin niin tyhmä, että jopa uskoin ja luotin että kyllä se siitä vielä joskus.

Nyt en enää usko että vielä joskus. Mie oon tuomittu tähän. Miut on helppo hylätä, kun ajatellaan että löydän kyllä jonkun muun. Miun kanssa sovitut asiat on helppo peruuttaa, kun ajatellaan etten mie suutu ikinä mistään. Pikkuhiljaa alkaa kyllä suoraan sanoen raivostuttamaan tää toiminta. En tiedä onko ihmiset huomannu, mut miekin suutun kyllä, kun tarpeeks kauan ärsyttää. Ja varsinkin jos toistetaan jotain, mitä mie tai kukaan muukaan ei voi sietää.

Ilmeisesti ihmiset on tähän asti, varsinkin nyt lähiaikoina hyvällä omallatunnolla pettäny lupaukset. En tiedä onko tää yleinen trendi vai pelkästään minnuu kohtaa tapahtuva asia, mut kummin päin tahansa, en jaksa sitä enää.

En enää usko ihmisten tekevän asioita, ennen kun oikeesti nään että niin tapahtuu. Varsinkin jos luvataan tulla johonkin, haluan nähdä ihmisen siinä tilanteessa silloin, jotta uskoisin ja luottaisin. Ennen uskoin ihmisiin, enää en edes yritä. Siihen turhaantuu liikaa aikaa ja energiaa, kaikki aivan turhaan.

Mutta sitten rupesin miettimään, että miksi juuri miut petetään? Oonki ollu niin paska ystävä, ettei minnuu jaksa enää kukaan? Kukaan ei oo luultavasti jaksanu enää miun syömishäiriötä ja siks välttelee minnuu. En yhtään yllättyisi.

Miten tämä meni taas näin?

Perjantaina olin koulussa todella väsynyt. Juuri ja juuri pysyin hereillä iltapäivän tunnit, takarivissä olisi sinänsä ollut helppo nukkua. Oli pakko mennä kouluruokailuun, koska yksi ystävistäni oli tullut Ruotsista ja hänellä oli tulijaisia. Hän oli tuonut meille karkkia, jotka söimme siinä hetkessä kaikki. Hän antoi ensin kaikille muille ja minulle viimeisenä, kysyi, että otatko. Sanoin, että otan. Hän perusteli kysymystään sitten, ettei tiennyt, olenko mie "taas jollain ihme dieetillä". Voi, kumpa se olisikin vain perus dieetti. Söin loppujen lopuksi kaksi karkkia koko pussista, ahdisti muutenkin tarpeeksi, enkä halunnut itkeä bussissa.

Illalla lähdin seurakunnan leirille. Olin odottanut sitä koko päivän, kuin kuuta nousevaa. Minua kuitenkin pelotti se ruokamäärä. Leirillä on onneksi helpompi syödä, kuin koulussa. Toinen ahdistava asia oli, etten tiennyt keitä sinne tulee. Jäänkö aivan yksin, vai onko siellä joku kaverini? Noora kun ei päässyt koulun takia.
Menin sinne kaverini kyydillä, jonka sain järjestettyä vähän viime tingassa. Siellä oli onneksi muitakin ystäviäni, kavereitani ja sit niitä hyvän päivän tuttuja. Leirin eka ilta meni hyvin, vähän väsytti koko ajan kouluviikon takia. Se oli kyllä odotettavissakin.
Toisen päivänä alkoi se ruoan määrä hirvittämään. Koko ajan oli jotain. Söimme siis sen 5 kertaa päivässä, niinkuin pitäisi, mutta olen tottunut itse syömään 2-3 kertaa päivässä. Siihen verrattuna viisi on aivan likaa.

Oikeat ongelmat alkoivat silti vasta illalla. Katselimme leffaa ja menimme hartaus rataa läpi kaikki vuorollamme. Jokainen näki silti koko leffan, en selitä nyt miten se toimii, se ei liity asiaan. Yhdellä rastilla oli sitten lappuja, joille piti kirjoittaa jokin asia, joka itseä kaduttaa tai lannistaa elämässä. Mie purskahdin itkuun ja kirjotitin maagisen sanan "syömishäiriö". Onneksi rataa mentiin siis yksin, niin kukaan ei nähnyt. Seuraavalla rastilla oli lappuja, joihin piti kirjoittaa rukous jonkun tai jonkin puolesta. Kirjoitin tytöstä, joka lukee blogiani, hän on minulle todella rakas, ja toivon, että hän vielä joskus voisi nähdä, kuinka paljon hänestä välitetään. Itkin siinäkin ja en vain voinut lopettaa. Kun olin menossa seuraavalle rastille tuli kaverini vastaan, mutta kävelin vain ohi katse lattiassa. En halunnut kertoa miksi itkin.
Ystäväni meni ennen minnuu sinne radalle ja kun tulin huoneeseen, jossa katseltiin sitä leffaa, hän juoksi syliini. Hän itki hihani märäksi, mutta sitä varten täällä olen. En sanonut mitään, että miulla on paha olla, olin hänelle se olkapää, jolle voi itkeä. Kuivasin nopeasti kyyneleeni, ettei hän huomaisi. Siinä hetkessä olin tajuttoman kiitollinen, että leffaa katsellaan pimeässä. Mie en olis kyenny selittämään pahaa oloani. Enkä osa selittää vieläkään, osaan vain kirjoittaa.

Hävettää

Hävettää.

Kutsun itseäni anorektikoksi,

mutta syön varmasti enemmän, kuin normaalit ihmiset.

Syön, vaikka vatsaan sattuu syödessäni kun en pysty syömään paljoa kerralla. 

Samalla päässäni huutaa ääni, että lopeta, sie läski laiska paska!!

Syömisen jälkeen tuntuu, että on pakko oksentaa.

En pysty tekemään mittään juuri syötyäni.

Sitäkään tunnetta ei olisi, jos en söisi.

Juttelen Jennille.

Kerron, että edelleen kirjoitan blogia.

Hän sanoi, ettei kerro siitä kenellekään,

jos annan sen osoitteen.

Mutten uskalla,

paljastaisin salaisuuksieni viimeisetkin rumat yksityiskohdat.

Pelkään hänen reaktiotaan,

mutta sydäntäni lämmittää, että joku välittää.

Noora lupasi tulla kanssani istumaan ja vaihtamaan kuulumisia tänään illalla.

Luin kuitenkin iltapäivällä Facebookista, että hän lähtikin junalla Ouluun,

yllätys ylllätys poikaystävänsä kanssa.

Hänelle kyllä on aikaa,

mutta minnuu ei ikinä ehi nähdä.

Alan luovuttaa,

pitää etsiä uusia ystäviä.

Vai olisiko parempi vain olla yksin?

Mutta hei, sain sentään vanhojen parin!

Älä anna miun itkeä itseäni uneen

Täytän tänään 18

Äite antoi eilen illalla käteen 50e

Sanoi, että hae sulle, Nooralle ja Eeville jotain syötävää kaupasta

Jos hän vain tietäisi

Kuinka ei miulla ole enää ketään

Jenni tuli tänään lomalta

Vastasi viestiini, että hänelle kävisi perjantai

Mutta kun en uskalla kertoa hänelle ehkä mitään

Ulkona sataa

18-vuotispäivän pitäisi olla ikimuistoinen

Mie istun yksin kotona, kun vihdoin jaksoin nousta sängystä

Nooralla on kuulemma liian kiire nähdä minnuu tänään

Eevi tullee illalla onneksi

Suutuin Nooralle eilen illalla

Kysyin kannattaako miun enää yrittää uskotella itselleni

Että miulla olisi ystävä

Ei miulla ilmeisesti ole

Facebook paljastaa, että Noora on kumminkin lukenut viestini.

Luin joskus, että masennuksen ja syömishäiriön takia monet menettävät ystäviään

Luulin aina ettei miulle kävis ikinä näin

Olin väärässä

Miulla ei ole enää mitään syytä elää

"She's never good enough"

Nyt mie tiiän sen. Se ei oo ennää mikkään tunne, vaan fakta. Oon menettämässä Nooran, Eevin ja kaikki muut ystävät. Yhtä lukuunottamatta, mut en uskalla hänelle puhua mistään syömis- tai masennus ongelmista. Sillä on itellään niin paha olla just nyt. Miun kaveri jätti sen ja siinä on ilmeisesti tapahtunu jottain, mistä mie en tiiä.
Eli miulla ei oo kettään, kenelle purkaa pahaa oloani. Paitsi tää blogi. Oon sulkeutunu ihan sikana tässä nyt viime vuoden aikana. En uskalla kertoa kenellekään mittään miun pahasta olosta tai vaikeuksista löytää motivaatiota nousta sängystä joka ikinen aamu. Pelkään että huolestutan jotakuta. Kaikilla on jo valmiiks stressiä koulusta, parisuhteista jne. En mie kehtaa siihen mennä lissäämään, että miulla mennee tosi huonosti. Ei en kerjää huomiota, tarvitsen vain jonkun jolle purkaa päätäni, etten räjähdä tai pimahda tähän ajatusten sekavuuteen ja liiallisuuteen. Ilman sitä jotakuta, joka välittää, saatan päätyä ratkaisuun, joka ei ole millään lailla ratkaisu mihinkään.

Minnuu oikeasti pelottaa ens kouluvuosi. Miulla on niin paljon kursseja, että miulla mennee paljon aikaa niiden kanssa, joka aiheuttaa stressiä kun en pysty tekemään kaikkea yhtä hyvin kuin haluaisin joka johtaa totaaliseen uupumukseen. Sama oravanpyörä kuin kahtena viime vuonna lukiossa (olen siis nelivuotinen). Romahdan lopulta totaalisesti ja en jaksa panostaa mihinkään aineeseen, vaikka muutamaan pitäisi.

"Everybody said she was a winner
No one knew the secret kept within her
Starving for perfection
Hating her reflection 

She tries harder than the average teen
An over achiever with low self esteem
Wants to look like a star, but she takes it too far
She's Never Good Enough
Wants to be Mary-Kate
Perfect weight, eighty-eight
She's Never Good Enough

Now her friends know all about her problems
They all try their best to help her solve them
She feels like she's on trial
But she's still in denial 

She tries harder than the average teen
An over achiever with low self esteem
Wants to look like a star, but she takes it too far
She's Never Good Enough
Wants to be Mary-Kate
Perfect weight, eighty-eight
She's Never Good Enough

Who's in control now
Who's in control now! 

Everybody said she was a winner
No one knew the secret kept within her

She tries harder than the average teen
An over achiever with low self esteem
Wants to look like a star, but she takes it too far
She's Never Good Enough
Wants to be Mary-Kate
Perfect weight eighty-eight
She's Never Good Enough

She tries harder than the average teen
An over..."

Uskallanko?

Verisuonet olis ihan ihon pinnassa,

aivan kuin aina reenien jälkeen.

Uskallanko?

Sitten pitäisi käyttää pitkähihaista.

Mutta onhan niitä tuolla kaapissa.

Olisihan tuossa tuo reisikin.

Mutta siitä ei saa verisuonta rikki.

Vaikken kyllä uskaltaisi sellaista rikkoa kumminkaan.

Unelmoin vain.

Huomenna pitäisi mennä poliisille,

passikuvaan

ja vielä lääkärillekin.

Rahaa palaa autokouluun enenmmän,

kuin laki saisi sallia.

Ensi viikolla eka ajotunti,

kahotaan saanko sitä autoa edes käynnistettyä.

Saahan ajo-opettaja ainakin päivän naurut.

Onneksi se eka tunti on vain käsittelyä.

Juttelin tosi noppeesti Nooran kanssa,

mutta sekin jäi lyhyeen.

Noora lähti nukkumaan.

Ei se muuta, kun kysy miun synttäreistä.

Ens viikolla 18, vihdoin!

Voin ite allekirjoittaa passihakemukset ja niin päin pois.

Koulun poissaolot voin ite kuitata.

Aion kyllä yrittää päästä kaikki kurssit läpi,

osassa tähtään hyviin numeroihin,

mutta ruotsin numerot ei paljoa kiinnosta.

Sinne vaan muiden kutosten jatkoksi.

Mutta psykologiaan ta terveystietoon panostan.

Tuntemattoman sotilaan lukeminen pitäisi aloittaa jo elokuussa.

Ensi kesänä pitäisi tehdä 4 kurssia itsenäisenä...

Toivottavasti en romahtele pahasti ensi vuonna.

Better alone, I suppose?

Oltiin tänään seurakunnan kesä- nuorten illassa Nooran kanssa. Siellä oli myös Nooran poikaystävä, jossa ei oo mittään vikaa, se on itseasiassa yks miun lähimpänä kavereita.

Iloisina paistettiin lättyjä ja juteltiin, sut Noora ja sen poikaystävä vaan otti ja lähti, miulle ei kerrottu mittään?!? Olin menossa sisälle hakemaan jotain ja näin niiden auton kuvaavan siitä pihasta.

Sydämestä riipaisi, olenko oikeasti näin paska ystävä?

Muutenkin tuntuu, ettei kettään miun kaveria ennää kiinnosta olla miun kanssa. Niillä on kaikilla poikaystävät ja työt.

Don't tell me 'cause it hurts

Pelkään itseäni.

Päivisin olen se iloinen mie,

iltaisin romahdan täysin.

Viikonloppuna pitäisi olla tyttöjen ilta,

uskallanko lähteä?

Siellä on kumminkin aivan järkyttävä määrä ruokaa.

Eevi ja Noora ottavat asian puheeksi,

kun huomaavat kuinka vaikeaa se ruoan suuhun laittaminen on.

Pelkään sitä reaktiota.

Nooralla on äitini numero.

En selviä tästä viikonlopusta.

Lauantaina on kaverin 18-v synttärit,

sunnuntaina serkun 5-v synttärit.

Molemmissa on ruokaa vaikka muille jakkaa.

Sit sunnuntai-iltana luultavasti se tyttöjen ilta.

Miten yhdelle viikonlopulle voi sattua näin monta tapahtumaa,

joissa syödään aivan järkyttävästi?!

Mummolassa saadut 5,4 kiloakin ovat vielä taakkana.

Reenejäkään ei kesällä ole monia.

Jos vain olisin "normaali",

olisi elämä niin paljon helpompaa.

Mutta kun itse olen itseni tähän kuntoon päästänyt,

pitää nyt vain pystyä heräämään,

vetämään päivä hymy huulilla kunnialla loppuun asti romahtamatta,

sitten saa taas romahtaa.

Saa ajatella itsetuhoisia ajatuksia.

Kunhan ei kerro kenellekään.

Haluaisin puhua jonkun kanssa.

En selviä enää yksin.

En viitsi puhua Nooralle tai Eeville,

en kehtaa rasittaa heitä.

Omiahan ovat ongelmani.

Olisiko helpompi vain antaa olla?

Tai kuolla pois?

Ehkä olen vain väsynyt.

"Kun sie ymmärrät"

"Siulle on niin helppo puhua, kun ymmärrät, onhan siullakin ollu kaikkia noita juttuja elämässä. Niin kun masennusta ja syömishäiriötä siis"
Näin sanoi uusi ystäväni tänään miulle seurakunnan nuortenillassa, kun oltiin juteltu sen erosta poikaystävän kanssa, ja kuinka se on ajanut häntä syvemmälle masennukseen. Tykkään auttaa ihmisiä kuuntelemalla, jos niillä on jotain liian painavaa hartioilla. Mutta kysymys kuuluu, että mistä hän tiesi, että miulla on elämä tippunu raiteilta jo jonkin aikaa sitten?!?! Kun yritän sitä mahdollisuuksien mukkaan piilotella, ettei minnuun suhtauduttais sillai "toi on se tyttö, jolle ei saa puhua ruoasta" tms.

Pelkään myös sitä, että jotain kautta vanhempani tai siskoni saisivat tietää, kun asun näin pienellä paikkakunnalla, täällä kaikki tieto, joka päätyy vääriin käsiin tai suihin itseasiassa, kulkee koko kylän läpi viidessä minuutissa. Siksi en ole kertonut muille, kuin Nooralle, Eeville ja Jennille. Nooraan ja Eeviin luotan, että he eivät ole asiaa vuotaneet, ainakaan tahallaan ja Jennillä on vaitiolovelvollisuus. Kai joku on jossain kuullut ohikävellessään, kun ollaan juteltu Nooran tai Eevin kanssa. Se olisi ainoa selitys. Mutta jos näin on käynyt, nyt sitten tietää kaikki?!?! Ei vittu. En halluu mittään sääliviä katseita tai että ihmiset välttelee minnuu sen takia. En oo kertonu K:lle vielä, pelkään, että se säikähtää. (miellä on siis ilmeisesti enemmänkin yhteisiä ystäviä, lähinnä täällä miun paikkakunnalla) Sillekin piti kertoa vasta myöhemmin, mut nyt toivon, että tää juttu ei oo oikeesti kiertäny koko kyllää. Vittu.

Ollaan siis K:n kanssa jatkettu juttelua, eilen illalla se sano, ettei saa minnuu mielestään. Minnuu pelottaa. Tää liikkuu etteenpäin vähän noppeesti ja jos se ei tykkääkään tästä puolesta miussa?? Loppuuko se sit siihen. Kun ei miusta päällepäin näy yhtään mittään, niin en usko et se ossaa aavistaakaan että tällanen pommi miulla olis pudotettavana. Halluisin, että tää toimii, mutten uskalla vielä heittäytyä kunnolla mukkaan. Mie oon kumminkin se, jota sattuu. Ja jos heittäydyn tähän ja sit ei toimikaan, hajjoon taas. Mie en välttämättä ennää pysty nousemaan ennää sieltä pohjalta. Sanoin K:lle, etten oikeesti oo niin kiinnostava, että minnuu pittäis facessa odottaa, mut kuulemma oon.

                                    

Se lause, että jos et rakasta itteäs, niin kukkaan ei voi rakastaa sinnuu, on kyllä yks isoimmista valheista, mitä oon ikinä kuullu. Mie en rakasta itteäni sitten yhtään, mutta Noora ja Eevi jatkuvasti sannoo, kuinka niiden elämä ei olis samanlaista ilman minnuu ja muuta tällasta suomalaiseen tappaan kiertävää, yrittäen sannoo, että ne rakastaa minnuu ystävänä, ehkä enemmänkin siskona itseasiassa. Jos mie jostain oon kiitollinen, niin heistä kahdesta. En olis tässä ennää ehkä ilman heitä. 

PS. en muuten ikinä päässy siihen tavoitepainoon siinä ajassa, kun halusin. Halusin näyttää edes jotenkin kuin tuo kaunis nainen tuossa kuvassa, muttei sitten lähelläkään...Tiistaina on lähtö mummolaan, jossa lihotaan aina vähintään 3-5 kg. Hirveä ahdistus siitä jo valmiiksi. Niiden reissujen jälkeen tarvii aina kuntoilla tavallista enemmän, että pääsee ahdistuksesta eroon. Onneksi siellä korvessa peltojen keskellä ei tarvitse välittää miltä näyttää. Huomennakin pitäisi osata olla Raxissa koulukavereiden kanssa, ilman päällänäkyvää ahdistusta... Miksi helvetissä kaikkeen sosiaaliseen toimintaan pittää liittyä ruokaa?!

Mutta hyvää kesää kaikille miun ihanille lukijoille, yritän taas parantaa tapojani ja postata enemmän. Kesällä on aikaa, mutta sekin häviää aina johonkin;)

any better then?

Oon ollu todella epäaktiivinen blogin kanssa.
En tiedä miksi, en usko että ketään edes kiinnostaa.
Valehtelin Nooralle suoraan päin naamaa, että anoreksian (tai mitä tää pelleily nyt ikinä onkaan) oireet olis vähentyny. Paskan marjat, ei miun parantuminen oo mihinkään menny. Noora ja Eevi lupas soittaa ihan varmasti Jennille, miun äitille ja meidän kouluterkkarille, jos meen alle 58 kilon tai näytän taas siltä, et viiltelen tai laihdutan. Vittu, ne varmaan laittaa miut vaa'alle, kun meen jommallekummalle. Se olis silti normaalipainon puolella, eikä miulla menkkojakaan ole ollu pitkään aikaan. Miun motivaatiomekko ja -farkut mennee melkein päälle! En luovuta nyt.
Muuten, oon löytäny ihanan pojan, joka tykkää miusta ihan minuna, eikä minään muuna. En oo vielä uskaltanu kertoa tästä puolesta miusta, muutakun lyhyesti pääpiirteittäin, et 2011-2012 talvena oli tosi vaikeeta. viiltelystä ja syömisistä hän ei siis tiedä. Kutsun häntä nyt vaikka nimellä K. K:lla on ollu tosi vaikea lapsuus, ja ollaan tavattu meidän yhteisen ystävän kautta, asutaan eri paikkakunnilla, muttei kumminkaan eri puolilla Suomea. Haluaisin olla yhtä avoin kuin K ja heittäytyä mukkaan tähän ja nähä, että tulisko tästä mittään, mutta pelkään liikaa. Pelkään, että miut rikotaan vaan taas.

Anna pois itkuista puolet, hetkeks vielä tänne jää

10 kuukauden peittelylle saattaa kohta tulla loppu. En oo hirveästi laihduttanut ja viilllelly oon vaan reiteen, että ranteet pysyis puhtaina. Mutta kohta kaikki nää kulissit tippuu.

Mitään ei ole tapahtumassa, paitsi kesäloma. En vain pysty enää peittelemään tätä kaikkea. Haluaisin päivittäin vain totaalisesti romahtaa ja itkeä silmäni turvoksiin, mutten kehtaa.

En ole siis menossa kertomaan jokaiselle vastaantulijalle kuinka vaikeaa minulla on juuri nyt, en huomionhakuinen ole kumminkaan. Haluan vain olla rehellinen edes joidenkin kanssa, eli Nooran ja Eevin. Heillä on oikeus tietää.