Tiedän, että tämä on todella itsekästä eikä pitäisi olla ihmisten taakkana.
Eikö olisi paljon helpompaa jos olisin oikeasti onnellinen ja tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla jo on?
Miksi minun pitää olla näin tyhmä, kiittämätön ja itsekäs?
Mutta eikö kaikkein helpointa olisi, jos olisin poissa? Silloin ei tarvitsisi enää kenenkään olla huolissaan ja miettiä, voiko minua auttaa.
Mutten halua tuottaa läheisilleni sitä tuskaa, että lähtisin noin vain.
Vaikka tuntuu, että olen vain yksi suuri taakka läheisilleni.
Yritin olla viiltelemättä pääsiäiseen asti, mutta se meni pieleen jo eilen. Miksen siis tänäänkin voisi luovuttaa ja turvautua parhaaseen ahdistuksen purkukeinooni?
ilmeisesti minunkin puolestani.
Hänhän on se,
joka käyttää vähemmän rahaa,
on rauhallisempi,
on laihempi,
on pidempi,
on se suunniteltu lapsi.
Hän on se, joka
saa parempia arvosanoja,
pääsi parempaan lukioon,
aikoo mennä yliopistoon,
osaa suunnitella,
osaa suhtautua asioihin järjellä,
osaa elää niin helevetin paremmin.
Äiti puolusti tietty heti siskoa,
kun huusin.
Koskihan asiani häntäkin.
Pitäisi kuulemma vain niellä vihansa,
ei saisi noin suuttua.
Ovien paiskomisella,
itkemisellä ja
siskon kirjan sen huoneeseen viskaamisella ei kuulemma pääse mihinkään.
Enhän mie pääse ikinä mihinkään.
Sisko jos tekee saman kysytään, että onko kaikki hyvin.
Sillä jos se suuttuu, on jotain oikeesti vialla.
Mie oon aina muka ollu se tunteellisempi,
joka näyttää ja kertoo mitä ajattelee.
Joskus mietin, että tunteeko minnuu täällä kukaan.
Asun sentään näiden ihmisten kanssa?!
Suutun kuulemma asioista, joista ei saisi suuttua.
Nyt mie tiiän sen. Se ei oo ennää mikkään tunne, vaan fakta. Oon menettämässä Nooran, Eevin ja kaikki muut ystävät. Yhtä lukuunottamatta, mut en uskalla hänelle puhua mistään syömis- tai masennus ongelmista. Sillä on itellään niin paha olla just nyt. Miun kaveri jätti sen ja siinä on ilmeisesti tapahtunu jottain, mistä mie en tiiä.
Eli miulla ei oo kettään, kenelle purkaa pahaa oloani. Paitsi tää blogi. Oon sulkeutunu ihan sikana tässä nyt viime vuoden aikana. En uskalla kertoa kenellekään mittään miun pahasta olosta tai vaikeuksista löytää motivaatiota nousta sängystä joka ikinen aamu. Pelkään että huolestutan jotakuta. Kaikilla on jo valmiiks stressiä koulusta, parisuhteista jne. En mie kehtaa siihen mennä lissäämään, että miulla mennee tosi huonosti. Ei en kerjää huomiota, tarvitsen vain jonkun jolle purkaa päätäni, etten räjähdä tai pimahda tähän ajatusten sekavuuteen ja liiallisuuteen. Ilman sitä jotakuta, joka välittää, saatan päätyä ratkaisuun, joka ei ole millään lailla ratkaisu mihinkään.
Minnuu oikeasti pelottaa ens kouluvuosi. Miulla on niin paljon kursseja, että miulla mennee paljon aikaa niiden kanssa, joka aiheuttaa stressiä kun en pysty tekemään kaikkea yhtä hyvin kuin haluaisin joka johtaa totaaliseen uupumukseen. Sama oravanpyörä kuin kahtena viime vuonna lukiossa (olen siis nelivuotinen). Romahdan lopulta totaalisesti ja en jaksa panostaa mihinkään aineeseen, vaikka muutamaan pitäisi.
"Everybody said she was a winner No one knew the secret kept within her Starving for perfection Hating her reflection
She tries harder than the average teen An over achiever with low self esteem Wants to look like a star, but she takes it too far She's Never Good Enough Wants to be Mary-Kate Perfect weight, eighty-eight She's Never Good Enough
Now her friends know all about her problems They all try their best to help her solve them She feels like she's on trial But she's still in denial
She tries harder than the average teen An over achiever with low self esteem Wants to look like a star, but she takes it too far She's Never Good Enough Wants to be Mary-Kate Perfect weight, eighty-eight She's Never Good Enough
Who's in control now Who's in control now!
Everybody said she was a winner No one knew the secret kept within her
She tries harder than the average teen An over achiever with low self esteem Wants to look like a star, but she takes it too far She's Never Good Enough Wants to be Mary-Kate Perfect weight eighty-eight She's Never Good Enough
She tries harder than the average teen An over..."
Äiti kysy tänään, että oonko huomannu siskon käytöksessä jotain masennukseen liittyvää.
Sanoin, että joo ja että haluutko että hankin sille salakavalasti apua.
Äiti sano, ettei vielä, että se seuraa sen käytöstä ja syömistä.
Meillä on talossa vain yksi vaaka; äidin ja isäpuolen makkarin viereisessä vessassa. Siellä käymisestä jää helposti kiinni, ellei osaa ajoittaa sitä oikein. Tai siis näin muut luulee. Miun kaapissa on toinen, ostin sen joskus kun olin yksin shoppailemassa. Sokokselta joku 20 e, tarpeeksi hyvä.
Mutta pääpointtini on siis se, että tunnen itseni tavallaan syylliseksi siskoni tilanteesta. Myö ollaan läheisiä ja se tietää jonkin verran miun tilanteesta. Tiiän että ite persoonana syytän itteeni millon mistäkin, kaikki on aina miun syytä, mut tällä kertaa oon ihan oikeesti syyllinen siskon tilanteeseen. Tuntuu pahalta.
En halua kuulostaa itsekkäältä, mutta toisen asiana miulla oli, että miksei äiti kysyny miusta ikinä mitään? Vahingossa sille joskus sanoin meneväni psykologille koulussa, mut siitä ei sen jälkeen vaihdettu sanaakaan. Ei sitä varmaan kiinnosta, onhan miun sisko se täydellinen, suunniteltu lapsi, joka on lahjakas sekä musiikissa että urheilussa ja on aina niin kiltti, ja yrittäähän se lukion jälkeen pyrkiä yliopistoon lääketiedettä lukemaan, toisinkun mie... Miksei kukaan vaan sano ääneen, että sisko on täydellinen, eikä ketään kiinnosta vaikka muuttaisin toiselle paikkakunnalle tai tappaisin itteni? Ei miulla oo mitään todellisia tavoitteita elämässä. Toki haluisin yliopistoon tai ammattikorkeeseen opiskelemaan valokuvaamista, mutta en mie sinne tuu ikinä pääsemään. Since I´m a total failure.
Ps. ootteko joskus yrittäny lakata kynsiänne, niinkun niissä nail tutorialseissa tehdään, mut epäonnistunu täysin? Täällä ilmoittautuu yksi...
Pyydän anteeksi taukoani, en ole vain jaksanut avata konetta tai ajatella kirjoittamista.
En ole oikeastaan jaksanut tehdä yhtään mitään. Mikään ei innosta ja ystävien kanssa ulos lähtemisestä ei meinaa tulla yhtään mitään. Ennen se oli helppoa ja en malttanut odottaa perjantai ja lauantai-iltoja, kun oli aikaa vain olla kavereiden ja ystävien kanssa, eikä tarvinnut huolehtia koulusta ja oli enemmän aikaa reenata. Nyt en jaksa tehdä mitään.
Tuntuu, ettei kukaan halua edes olla kanssani. Kaikilla on kiireiset elämät ja jos jollakulla on aikaa, miulla on jotain.
Luen miun, Nooran ja Eevin vanhoja keskusteluja ja mietin, että kuinka haluaisin viime kesän takaisin.
Vietän paljon aikaa weheartit.comissa katsellen kuvia hakusanoilla "thin" ja "summer".
Kuuntelen paljon Demi Lovatoa ja itken sanoituksille.
Haluaisin vain nukkua pitkään ja maata sängylläni kattoon tuijottaen, kuulokkeet korvilla. Mutta ei, pitää herätä aikaisin bussiin, että ehtii kouluun ja pitäisi keskittyä ja opiskella. Sitten pitäisi mennä reeneihin ja tehdä läksytkin.
En vain jaksa enää. En voi mennä aikaisin nukkumaankaan, äiti alkaisi epäillä jotain. "Et sie ikinä mee aikasin nukkumaan!?"
"Skies are crying, I am watching Catching teardrops in my hands Only silence, as it's ending, like we never had a chance. Do you have to make me feel like there's nothing left of me? You can take everything I have You can break everything I am Like I'm made of glass Like I'm made of paper Go on and try to tear me down I will be rising from the ground Like a skyscraper, like a skyscraper
As the smoke clears I awaken and untangle you from me Would it make you feel better to watch me while I bleed All my windows still are broken but I'm standing on my feet You can take everything I have You can break everything I am Like I'm made of glass Like I'm made of paper Go on and try to tear me down I will be rising from the ground Like a skyscraper, like a skyscraper
Go run run run I'm gonna stay right here Watch you disappear yeah Go run run run yeah it's a long way down But I'm closer to the clouds up here
You can take everything I have You can break everything I am Like I'm made of glass Like I'm made of paper Ohh Go on and try to tear me down I will be rising from the ground Like a skyscraper, like a skyscraper Like a skyscraper, like a skyscraper Like a skyscraper"
Miulla on paha olla.
Haluaisin puhua jollekulle, mutten uskalla. He kertoisivat vanhemmilleni ja joutuisin kuoppaamaan kotoa muuttamis suunnitelmat ja laittaisivat minut johonkin hoitoon, jota tällainen valas ei todellakaan antaitse tai edes tarvitse. Haluan laittaa Jennille viestin, mutten uskalla.
Oon ihan sika väsyny, mut en voi mennä nukkumaan tässä melussa (meillä on paljon sukulaisia ja tuttuja kylässä...) Ystävät nukkuu ja ne ei herää niiden tekstariääniin... Eli oon ihan yksin, kun en haluu enää sosiaalistuu muiden kanssa. Itunes pittää miut hereillä, etten nukahtais päivävaatteet päällä sängynpäälle.
En uskalla viiltää, koska täällä on liian monta ihmistä, jotka voisivat huomata ja jos joku huomaa, kaikki tietää ja sit tulee iso keskustelu ja lopulta jokaikinen tässä kunnassa ja sukulaisten paikkakunnille tietää. Eli pidän ihan vaan matalaa profiilia...
Minulla on järjetön ikävä rakasta ystävääni, joka on maailman toisella puolen. Skypettäminen ei onnistunut tänä viikonloppuna ja viime kerrasta on aivan liian kauan. Haluaisin vain nähdä hänen hymynsä ja halata häntä. :"S
Teen itselleni liikunta/ateria suunnitelmaa, jonka aloitan heti, kun saan sen valmiiksi. Ensi vuonna aloitan ehkä Skinny Girl dieetin, kun pääsen muuttamaan omaan asuntooni, eikä kukaan vahdi syömisiäni!
Tämän hetken tavoite on 55 kg, BMI normaalipainon puolella, mutta sitten menen taas 50, 45... bmi 16 olis miun pituudella 44.4 kg <3
Kuulokkeet korville, Ipodista kaikki akku pois ja nukkumaan.
Istun yksin keittiönpöydän ääressä. Vihaan keittiönpöytiä. Ne on tuottanu miulle niin paljon ahdistusta ja edelleen tuottaa paniikkia ja jatkuvia numerosarjoja päässäni. Nyt kuitenkin vapaaehtoisesti istun sen ääressä. En tiedä onko kukaan muu kotona, iskä tekee ehkä jotain autotallissa, luulisin. Kukaan ei ainakaan sanonut lähtevänsä mihinkään.
Olen kipeä, ei tee mieli syödä tai tehdä yhtään mitään. Päätä särkee ja joutuu niistämään jatkuvasti. Tuntuu, kun pää olisi räjähtämässä. Haluisin vaan mennä nukkumaan, mut on liian aikasta siihen.
Selaan Facebookia ja huomaan, ettei mitään ole tapahtunut. Kyllästyn siihen ja alan selaamaan pitkää listaa lukemistani blogeista. Niitä on laidasta laitaan, uskosta, elämästä, kuvia, tekstiä, yleistä höpinää, syvällistä pohdiskelua, anoreksiaa, bulimiaa, parantumistarinoita, masennusta. Osa tuntemattomien, osa kavereiden/tuttujen. Tässä menee aina vähintään 30 minuuttia, riippuen kuinka paljon ihmiset on kirjottanu/postannu. Tänään siinä menee kokonainen tunti.
Olen nyt kirjoittanut tätä postausta monta tuntia, ilman mitään suurempaa pointtia.
En halua ajatella läskiahdistustani, joka päässäni silti edelleen on jatkuvasti, kun nyt olen normaalipainon puolella. Miksi? Miksi lihoin, minä läski saamaton arvoton sika?! En edes ollut missään hoidossa virallisesti. Miten tässä näin kävi? Mutta vanhan lukijani sanoin: "tästä on suunta vain kiloja alaspäin". Pikkuhiljaa, niin kukaan ei huomaa. En oksenna, siitä on liian vaikeata päästä eroon ja yritän olla viiltämättä. Teen parhaani.
Menen sittenkin nukkumaan.
Pyydän anteeksi hiljaiseloani.
Olen tässä välissä itkenyt, kuunnellut melankolista musiikkia masentavilla sanoituksilla, itkenyt vähän lisää, romahtanut, kaivannut rakasta ystävääni, syönyt, itkenyt koska söin, melkein viiltänyt taas, valvonut liian myöhään ja peitellyt itkua "kaikki hyvin"-hymyn taakse. Ja lukenu muiden blogeja, huomannu, etten ole ainoa, jolla on samoja ongelmia.
Oon myös luopunu itsemurha-ajatuksista. Tajusin kuinka suunnattoman surun, järkytyksen, itseään syyttelyn ja vaikean elämän aiheuttaisin ystävilleni, perheelleni, sukulaisille, koululleni. Sinnittelen tässä elämässä, vaikka olenkin lihava ja paska ihminen, joka ei osaa tehdä mitään oikein.
Ostin tänää aiva ihanan mekon, joka tällä hetkellä ei näytä kauhean hyvältä päälläni, koska olen niin lihava, mmutta se on tavoite ja motivaatio. Haluan, että pystyn käyttämään juuri tuota mekkoa joku päivä, ilman, että tarvitsee vetää vatsaa sisään!
Haluaisin onnistua, niinkuin te kaikki muut, joiden blogeja luen. Tässä varmaan syy, miksi miulla ei ole lukijoita, (kuin sinä ihana rakas yski <3). Junnaan vaan paikallani, enkä enää edisty mihinkään. Ennen laihduin, mutta nyt en oo päässy mihinkään. Miksikö? Koska olen laiska paska. Tiiän, että sekä laihduttaminen että paraneminen tarvis molemmat vaan pienen alun, mutta täysin eri suuntiin. Ehkä siks en osaa mennä kumpaankaan suuntaan, koska en osaa päästää irti tästä, mutta samalla en haluakaan päästää irti. Kaikki muut tekee prosessia jompaankumpaan suuntaan. Useimmat siihen suuntaan mihin mieki halluisin; laihduttaminen. Mutta lupaan parantaa tapani ja vähentää ruokaa, sillai, ettei kukaan huomaa mitään! En halua herättää ensimmäistäkään epäilystä siitä, et mie viiltelisin ja miulla olin anoreksia, eiei, kukaan ei huomaa, kaikki jotka tietää, luulee että kaikki on jo paremmin, ettei miulla olis näitä ajatuksia enää. Ja hyvä niin, en halua keksiä yhtään enempää valheita siitä, mitä teen/en tee!
PS. jos luit, vastaa kiitos oikealla olevaan kyselyyn! Ja tiedän, vaihdoin taas ulkoasua, mutta lupaan, että tämä pysyy nyt ainakin hetken!!!
Mutten oo vielä tehny mitään.
Silti vuodan verta ympäri kroppaa. Kynsinauhat halkeilee ja nytkin vuotaa kaks, jalat ja kädet on täynnä tahattomia pieniä arpia tms jotka vuotaa aina välillä ja pisteenä iin päälle nenästä valuu verta, taas. Ja mikään ei auta! Oon kokeillu vaikka mitä...
Enkä oikein edes tiedä miltä musta tuntuu, ei ainakaan hyvältä, mut en osaa sanoa mikä on päin mehtää.
En enää tiedä kelle kirjotan ja miks kirjotan. 11 päivää ja 0 sivunkatselua.
Oon vaan lihonu, enkä uskalla/halua vaa´alle. Kukaan ei anna miun laihduttaa, enkä pysty pitämään sitä niiltä salassa, vaikka yrittäisin. Tuntuu niin turhalta yrittää saada mitään pidempää tekstiä aikaseks, kun näen, ettei kukaan lue...
.jpg)
