Luulet että tästä on mahdotonta toipuu

Saanko tehdä yhden pienen viillon?
Sellaisen ihan pienen, joka paranee nopeasti.
Ei sellainen yksi pieni viilto haittaa.
Eihän?
Ei kukaan sitä huomaa.
En halua viiltää, olenhan ollut vähän niinkuin ilman koko vuoden.
Eli kokonaiset 9 päivää.
Kaivan Youtubesta soittolistan "sappy",
keskittymällä laulujen sanoihin yritän saada ajatukseni pois viiltelystä.

Olen menossa maanantaina kouluterveydenhoitajalle.
En yksin, Jenni tulee mukaan.
En muuten puhuisi sanaakaan totta.
Nyt on pakko olla rehellinen,
Jennille en ole valehdellut joten hän tietää jos valehtelen terkkarille.
Nyt kaduttaa, että olin ystävilleni rehellinen uutena vuotena.
Jos olisin vain sanonut olevani ok
ja vaihtanut vaivihkaa puheenaihetta olisin säästynyt kaikelta tältä.
Samalla tuntuu vapauttavalta.
Voin olla oma itseni heidän seurassaan,
enää minun ei tarvitse peitellä kun sattuu.
Oli kipu sitten henkistä tai fyysistä.

Katsoin itseäni peilistä tänään illalla.
"Hyi!", oli ensireaktioni.
Miten tällainen valas voi väittää itseään laihuushäiriötä sairastavaksi.
Koomista tämä lähinnä on.
Mietin enemmän ja enemmän oman vaa'an ostoa.
Nyt se alkaa kuulostaa hyvältä idealta.

Pitäisikö minun laihduttaa jollain keinolla maanantaihin mennessä?
Se on kyllä aivan toivotonta.
Viikonloppuna on leiri.
Mutta perjantaina on reenit
ja sunnuntaina voin olla iltapäivästä lähtien syömättä ja liikkua.
Onneksi terkkarikäynti on aamulla,
jolloin paino on alhaisempi kuin iltapäivällä.
Yritän epätoivoisesti olla syömishäiriöinen terkkarin silmissä.
En tiedä miksi.
Ehkä minua pelottaa, että hän vain nauraa.
"Eihän tuollaisella läskillä voi olla syömishäiriötä!"
En itsekään oikein tajua ajatuksenkulkuani.

"I'm turning up the fire when you speak"

Mökkireissu, josta ei tullut hyvää.
Kaikki lähti jo heti aluksi käsistä, siskon kaveri tuli mukaan.
Hän on ihmisenä aivan ihana, muttakun tällaista syömisvammailijaa häiritsee se, että hän on niin ihanan siro ja pieni. Tai siis lähinnä se, että hän on ja mie en.
Kävin keskiviikkona juttelemassa Jennin kanssa, kuulostin varmaan siltä, että kaikki on hyvin. Sinä aamuna ne olikin.
Nyt ei ole enää. Vituttaa, oksettaa, masentaa. Ruokaa on tarjolla koko ajan ja sukulaisilta tulee kommentteja, kuinka on naiselliset muodot. No niin on, paitsi että "naiselliset muodot" on vain kiertävä ilmaisu sanalle läski. Ja sitä minä todellakin olen.
En jaksaisi tätä samanlaista oloa. Viime vuonna, kun oltiin about samoihin aikoihin täällä, oli aivan täysin samanlainen olo. Paitsi, että silloin tätä oli jatkunut vasta about 9 kuukautta. Nyt sitä on jatkunut vuosi ja se helvetin 9 kuukautta.

Miksen voi vain olla yhtä pieni?
 <-

Viime vuonna soitin Nooralle, mutta nyt en enää voi.

Hävettää

Hävettää.

Kutsun itseäni anorektikoksi,

mutta syön varmasti enemmän, kuin normaalit ihmiset.

Syön, vaikka vatsaan sattuu syödessäni kun en pysty syömään paljoa kerralla. 

Samalla päässäni huutaa ääni, että lopeta, sie läski laiska paska!!

Syömisen jälkeen tuntuu, että on pakko oksentaa.

En pysty tekemään mittään juuri syötyäni.

Sitäkään tunnetta ei olisi, jos en söisi.

Juttelen Jennille.

Kerron, että edelleen kirjoitan blogia.

Hän sanoi, ettei kerro siitä kenellekään,

jos annan sen osoitteen.

Mutten uskalla,

paljastaisin salaisuuksieni viimeisetkin rumat yksityiskohdat.

Pelkään hänen reaktiotaan,

mutta sydäntäni lämmittää, että joku välittää.

Noora lupasi tulla kanssani istumaan ja vaihtamaan kuulumisia tänään illalla.

Luin kuitenkin iltapäivällä Facebookista, että hän lähtikin junalla Ouluun,

yllätys ylllätys poikaystävänsä kanssa.

Hänelle kyllä on aikaa,

mutta minnuu ei ikinä ehi nähdä.

Alan luovuttaa,

pitää etsiä uusia ystäviä.

Vai olisiko parempi vain olla yksin?

Mutta hei, sain sentään vanhojen parin!

But please don't catch me

Iltapäivä meni ahmimiseks, kun jäin yksin kotiin. Tän takia välttelen yksin kotiin jäämistä, päädyn kumminkin aina syömään seuraavan kolmen päivän kalorit. Tänään meni viikonlopulta jääneitä sipsejä, karkkia ja valkoista leipää.
Hävettää. Oisin voinu ees syödä hedelmiä tai salaatinlehtiä ton paskan sijaan. Nyt syön jääpaloja, etten söis enempää roskaa.
Kaikki sen takia, että reenit oli peruttu tänää ohjaajan sairastumisen takia ja sijaista ei saatu tarpeeksi nopeasti.
En osaa oksentaa, muuten voisin saada kaiken tämän pois sisältäni.
Kiljuin jääkaapille, että miksi sen täytyy olla olemassa.
Enkun projekti pitäisi olla valmiina huomiseksi.

I scare myself

Pelästyin juuri itseäni.
En oo ikinä halunnu oksentaa, mutta tänään ahmin ja oksensin. En aio tehdä sitä enää uudelleen, en sen takia, että en pystyisi vaan siksi, etten halua koukuttua siihen ja laskea sen varaan, että voin oksentaa myöhemmin kaiken.
Vaihdoin ulkoasu, kyllästyin siihen vanhaan synkkään :)
Ei kai miulla hirveesti ole oikeasti asiaa, koulussa nyt kärsin pahan jakson kanssa. Tykkään lukujärjestyksestäni, mutta läksyjen määrä ei innosta.
Aion värjätä hiuskeni, mutta en osaa päättää, kumpi näistä kahdesta seuraavasta:

Ja ihan vaan netin syövereistä löytynyt kuva:

Give your heart a break

Kommentoit kuvaani Facebookissa, sanot minun olevan kaunis. Sanon kohteliaasti kiitos ja vastaan kommentoimaasi kysymykseen yksityisviestillä. Virhe. Vastaat viestiini välittömästi ja ihmettelet ettenkö salli sinun nähdä minua keskustelu palkissasi. Sanon, etten salli kenenkään nähdä minua juuri nyt. Vale. Vain parhaat ystäväni, sellaiset jotka eivät ole satuttaneet minua, näkevät minun olevan online.
Alat juttelemaan ja kyselet miten voin ja miten jouluni sujui. Vastailen iloisesti ja kyselen samoja asioita. Kunnes kysyt, että missä olen ollut, kun et nähnyt minua koulussa viimeisinä päivinä. Olit kuulemma ollut pettynyt, kun et nähnyt minua ryhmänohjaajan luokassa. Kiroan mielessäni faktaa, että meillä on sama ryhmänohjaaja. Keksin nopean valheen ja sanon, että olin lähtenyt sukulaisille pari päivää ennen koulujen loppumista. Vale. Nukuin kotona, kun olin itkenyt ja viillellyt iltaisin yksin huoneessani. Nooralle kerroin totuuden, äidille että olin kipeä. Se ei ollut valhe, olen sairas, mutta eri tavalla, kuin miltä kuulostin puhelimessa.
Sinun pitää mennä. Sanot hei ja että meidän pitäisi jutella useammin. Vastaan nopeasti hei ja että meidän pitäisi todellakin jutella enemmän. Miksi?! Miksi vastasin että meidän pitäisi jutella useammin? Meidän ei oikeasti pitäisi jutella ollenkaan. Satutit minua pelailullasi. Olenko sitten antanut anteeksi, kun juttelin kanssasi?

Are you still in my mind?

Breaking me apart

piece by piece,

slowly but surely.

You broke me

and you know that.

You ended it

and left me alone.

And now you want me back.

My friends say no,

they saw what you did to me.

I don´t wanna get hurt again,

but what if you have changed?

Joulu

Joulu ei menny erityisen huonosti, mutten voi sanoa, että se oli hyväkään. Ei tunnu oikein miltään.

Sain kivoja lahjoja ja kukaan ei epäillyt, vaikka söin vähemmän, kuin ennen. Olin tämän joulun äidin suvun kanssa, kun viime jouluna olin isän suvun kanssa (vanhempani erosivat kun olin 13). Söin vähemmän, kuin viime jouluna, mutta siitähän ei kukaan tiedä, edes siskoni, joka oli isän suvun kanssa. Olimme siis äiti, mie ja isäpuoli kolmestaan suurimman osan joulusta. Aattona tätini, jonka kanssa olen todella läheinen (hän ei kuitenkaan tiedä ahdistuksesta ja laihdutuksesta eikä viiltelystä) tuli kylään serkkujeni kanssa ja pääsin taas esittämään, että pukki tuli sillä, välin, kun olimme saunassa...
Ensi vikkolla pääsen ostamaan itselleni uuden puhelimen ja yritän selvitä ostamatta mitään muuta.

PS. Jenni vastasi juuri ennen joulua ja yrtin hänelle vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Hän todellakin epäilee ja koska kerroin hänelle vuosi sitten kaiken, hän tietää aivan liikaa....

Miksi?

4 pitkää syvää viiltoa reidessä, vieressään 3 pientä mitätöntä jälkeä.
Miksi alennuin näin alas?
Miksi olin itsetuhoinen?
Miksi vanhemmat huutavat toisilleen jatkuvasti puhelimessa, edelleen?
Miksi en laihdu?
Miksi en osaa olla onnellinen?
Miksi kaikki iloinen tuntuu teennäiseltä?
Miksi olen tällainen?
Vihaan syksyä.

I´m angry ´cuz I´m fat

Istun yksin keittiönpöydän ääressä. Vihaan keittiönpöytiä. Ne on tuottanu miulle niin paljon ahdistusta ja edelleen tuottaa paniikkia ja jatkuvia numerosarjoja päässäni. Nyt kuitenkin vapaaehtoisesti istun sen ääressä. En tiedä onko kukaan muu kotona, iskä tekee ehkä jotain autotallissa, luulisin. Kukaan ei ainakaan sanonut lähtevänsä mihinkään.
Olen kipeä, ei tee mieli syödä tai tehdä yhtään mitään. Päätä särkee ja joutuu niistämään jatkuvasti. Tuntuu, kun pää olisi räjähtämässä. Haluisin vaan mennä nukkumaan, mut on liian aikasta siihen.
Selaan Facebookia ja huomaan, ettei mitään ole tapahtunut. Kyllästyn siihen ja alan selaamaan pitkää listaa lukemistani blogeista. Niitä on laidasta laitaan, uskosta, elämästä, kuvia, tekstiä, yleistä höpinää, syvällistä pohdiskelua, anoreksiaa, bulimiaa, parantumistarinoita, masennusta. Osa tuntemattomien, osa kavereiden/tuttujen. Tässä menee aina vähintään 30 minuuttia, riippuen kuinka paljon ihmiset on kirjottanu/postannu. Tänään siinä menee kokonainen tunti.
Olen nyt kirjoittanut tätä postausta monta tuntia, ilman mitään suurempaa pointtia.
En halua ajatella läskiahdistustani, joka päässäni silti edelleen on jatkuvasti, kun nyt olen normaalipainon puolella. Miksi? Miksi lihoin, minä läski saamaton arvoton sika?! En edes ollut missään hoidossa virallisesti. Miten tässä näin kävi? Mutta vanhan lukijani sanoin: "tästä on suunta vain kiloja alaspäin". Pikkuhiljaa, niin kukaan ei huomaa. En oksenna, siitä on liian vaikeata päästä eroon ja yritän olla viiltämättä. Teen parhaani.
Menen sittenkin nukkumaan.

PS. eikö ookkin söpö?!

One of us, just a little bit different

"mua kiinnostas tosi paljo tietää miten anorektikot näkee toiset ihmiset?"

Sain tällasen kommentin ja vastaan siihen, kun kerran myönnän olevani anorektikko... Uskon, että suurin osa miun lukijoista tietää vastauksen ja että se vaihtelee vähän riippuen keneltä kysyy. Mutta tässä vastaus vähintää yhdelle ihmiselle:)

Eli kerron miten itse anorektikkona näen muut ihmiset, en voi sanoa muiden puolesta mitään, mutta oletan olevani aika lähellä sitä mitä muutki sanoo. 

En katso jokaista ihmistä sillai, että "toi on laiha, tollanen haluisin olla"/"olin joskus tollanen". Mutta usein kumminkin, kun näen laihan ihmisen ajattelen, että "aion vielä saavuttaa ton, aion olla yhtä laiha." Joskus enemmän, joskus vähemmän. Riippuen kuinka paha kausi on menossa. Joskus myös katson ihmisen kasvoja ja liikkeitä, miettien onko hän onnellinen juuri sillä hetkellä. Teen tätä varsinkin, kun itsellä on huono kausi menossa/muuten vaan huono päivä. Kadehdin niitä, jotka näyttää onnelliselta ja iloiselta. 

Jos kyse on ystävistä, siis oikeista ystävistä, jotka tietää tästä (miulla niitä on n. 10, mikä kuulostaa paljolta), heille yritän huonoina kausina esittää, että kaikki on hyvin, mutta en yleensä onnistu siinä, he tuntevat minut liian hyvin. Joskus olen valehdellut, niitä perusjuttuja; "joo, söin ennenkun tulin" tai "en oo viiltäny, kato vaikka miun rannetta"(kun ne viillot oli nilkassa). Joskus ne uskoo, mutta nykyään ne näkee läpi aika hyvin. Usein he kysyvät epäilevästi että mitä ja milloin jos sanon, että söin juuri. Eli näen ystäväni monella tapaa samaan aikaan. He ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minnuu laihtumasta mutta he ovat oikeita ystäviä, jotka ovat huolissaan ja välittävät.

"They passed me by, all of those great romances

You were I felt robbing me of my rightful chances

My picture clear, everything seemed so easy

And so I dealt you the blow, one of us had to go

Now it's different, I want you to know

One of us is crying, one of us is lying

In her lonely bed, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all

I saw myself as a concealed attraction

I felt you kept me away from the heat and the action

Just like a child, stubborn and misconceiving

That's how I started the show, one of us had to go

Now I've changed, and I want you to know

One of us is crying, one of us is lying

In her lonely bed, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all

Never left at all, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all"

Ei-niin-läheiset ihmiset, eli toisinsanoen kaverit/tuttavat, jotka eivät tiedä/ehkä epäilevät, heille en sano mitään tästä. Jos saan kuulla kysymyksiä, kuten "ooks sä laihtunu(taas)?" tai "mikset syö enää niin paljon, kun ennen?" tai "ootko sählänny reeneissä kätes kanssa, kun se on ollu muutaman päivät paketissa?" tms. Heille keksin hätävalheita ja useimmiten he uskovat, elleivät heidän epäilynsä ole liian kovia.
Lukiossani on yksi opettaja, joka tietää. En kertonut hänelle, mutta minulla oli niin paljon hänen kurssejaan ykkösellä, joten hän näki joka kerta, kun käteni oli sidottuna (kuviksessa ei voinut aina pitää hihoja normaalisti...) ja hän näki minut laihimmillani, kun olin juuri siinä jaksossa hänen kurssillaan ja paljon poissaolevan oloinen (psyykkisesti, fyysisesti en missannut koulua), verrattuna lukion alkuun, jolloin olin puhelias ja iloinen. Sen yhden perjantai-iltapäivän jälkeen, kun olin koulun jälkeen ystäväni kanssa tekemässä yliaikaa, kun oli työt kesken. Opettaja sanoi ystäväni ollessa toisessa huoneessa, suunnilleen, että "olet laihtunut paljon ja et ole enää ihan niin pirteä, kuin olit ykkösjaksossa"... Tapahtui siis, kun olin laihimmillani, huonoimmillani jne. Olin siis todella pohjalla ja sitten yksi lempiopettajistani kysyy tuota ja haluaisin vain olla rehellinen ja sanoa, että olet oikeassa, minun pitäisi ehkä jutella jollekulle, mutta en pystynyt/kehdannut ja valehtelin vain, että koulu stressaa ja että on täydet jaksot ja painon putoaminen johtuu siitä, että olen herkkulakossa ja en syö niin paljon suklaata (vaikka oikeasti en syö sitä yhtään, koska se on pahaa) ja ystäväni sai minut koukutettua kanssaan tanssimaan. Totuus oli siis aivan toinen... Hänet näen ehkä vähän liian suojelevana, hän on ihana, mutta välttelen sitä, että jäisin hänen kanssaan kahdestaan mihinkään milloinkaan. Eli hän on ehkä sellainen, jolle en halua sanoa mitään, mutta en voi valehdellakaan, hän kerran vahingossa näki yhden tuoreen arven, kun kädessä ollut side oli liian löysällä ja liikkui ranteessani... Se oli virhe ikinä jättää sitä niin löysälle, koska hän ei enää usko valheitani....
Mutta yhteenvetona; näen tuntemattomat ihmiset yleensä joko tavoitteina laihdutukselle, tai kadehdittavina, kun ovat onnellisia, jos ovat. Läheiset ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minua olemasta laiha ja rakastavia ihmisiä, jotka välittävät, useimmiten molempia samaan aikaan.
Toivottavasti vastasin edes jonkun kysymykseen.

Friends and food, too much food

Kesän huono puoli on kaikenmaailam juhlat. Ensin juhlitaan juhannusta, sitten rippijuhlia, synttäreitä, taas synttäreitä. Ja kaikissa liikaa kiellettyä ruokaa. Kaiken tämän lisäksi olin Eevillä yötä, ja hän tietää laihdutuksestani, ja on sitä vastaan. Hän päätti sitten, että popcornit ovat normaaleja (ei light-versiota) ja että syödään muutenkin kaikkea mahdollsita, mikä löytyy kiellettyjen ruokien listaltani. (Hän tai kukaan muu ei tiedä listasta, mutta hän tietää, etten voi sietää juuri niitä ruokia suurten kalorimäärien takia)
Menin Eeviltä suoraan vanhan kaverini synttäreille, jossa oli sitten lisää ruokaa ja piti taas esittää, että syön normaalisti, eli ei kun taas ruokaa. Miksi juhlissa täytyy aina syödä?! 
Olen onnellinen siitä, että näen Iidan pitkästä aikaa! Näimme viimeksi jouluna ja se on aivan liian pitkä aika. Hänen kanssaan on ihanaa viettää aikaa, kun olemme aivan samalla aaltopituudella, ymmärrämme toisemme puolesta sanasta ja vaikka olisimme olleet vuoden erossa tuntuu kuin olisimme nähneet viimeksi eilen. 

Tommi sanoi äsken facebookissa, että minusta näki perjantaina, että kaikki ei ollut hyvin. Olin kuulemma omissa maailmoissani aina välillä ja hymyillessäni silmistäni puuttui tietty pilke. Mutta sen toivottavasti huomaa vain läheinen ystävä. Olen harjoitellut feikkihymyä kauan ja olen mielestäni aika hyvä siinä.
Tässä tulee nyt vähintään muutaman päivän postaus-tauko (ei sinänsä, en kirjoitakaan joka päivä, mutta jos kommentoitte, julkaisemisessa saattaa kestää). Taukoni voi venyäkin, riippuu vähän sukulaisista, siitä, kuinka paljon saan omaa aikaa. 

Ei miulla mitään asiaa ollu

"Reeneihin?! Nythän on kesäloma, kuka jaksaa reenata sillon?!"
Minä. Pakko, koska tänään söin syömishäiriön piilottelemiseksi sipsejä. Nyt on sellainen fiilis, että huomenna voisin olla syömättä, tai syödä korkeintaan 500 kcal. Koska torstaina on taas kaveriporukka meillä, ja sillon täytyy taas peitellä.
Katsoin reenisalilla itseäni peilistä. Hyi yäk, mitkä makkarat vatsassa, ja kuinka isot reidet?!
Lisäksi kesälomallahan on aikaa! Aikaa reenata ja aikaa olla syömättä, kun ei tarvitse tehdä mitään suurempia älyllisiä ponnistuksia :)
Paitsii ettei siellä reeneissä niin kivaa sitten ollutkaan. Oli koko ajan vetämätön olo ja päässä pyöri pahojen lihaskuntosarjojen jälkeen. Yhdessä vaiheessa olin aivan varma, etten pysy pystyssä ja tajuissani koko reenejä, mutta onneksi pysyin - tauot tulivat juuri oikeissä kohdissa, jolloin pääsin edes hetkeksi istumaan, ja pysyin taas hetken pystyssä.
Ei miulla mitään hirveän suurta asiaa ollut, halusin vain kirjoittaa :)

Kaunis biisi ja ihanat sanat <3 :)

Huomenna on uusi päivä ja tämä neiti menee aikaisin nukkumaan! (se laittaa ruoansulatuksen toimimaan eri lailla, jolloin laihtuu)

Onnistumisia ja ahdistuksia

Onnellisuuden ja onnistumisen fiiliksiä, samaan aikaan on fiilis, että olen syönyt kuin hevonen...
Juhannus perheen ja sukulaisten kanssa mökillä ei kuulosta kivalta, eikä se sitä olekaan. Onneksi sain puhuttua koneen mukaan matkaan, joten selviän luultavasti sunnuntai-iltaan asti. Missään ei saa rauhaa olla itsekseen. Ja ruokaa on koko ajan tarjolla, ja ei pysty reenaamaan mitenkään. Vähemmästäkin syntyy ahdistus!

Toinen asia, mikä häiritsee juhannuksessa on se, että haluaisin niin paljon mieluummin olla kavereiden kanssa siellä, missä Iirokin on. Olen kuunnellut rakkauslauluja koko juhannuksen ja ajatellut häntä <3 Aion keskustella hänen kanssaan ensi viikon perjantaina... Odotan sitä innolla ja samalla pelottaa aivan sairaasti! mutta uskon, että se on normaalia?

Pitäisi lähteä isän puolen sukulaisten mökille vähän ajan päästä, ei kuulosta yhtään houkuttelevalta. Mummo tyrkyttämässä ruokaa ja hokemassa : "et sinä tyttö kasva ikinä, jos et syö". Hän ei voi vain hyväksyä sitä, että olen jo 17, enkä ole kasvanut mihinkään pitkään aikaan. Kaikki muut perheestäni ovat yli 170 cm, minä en, mutta se ei tarkoita sitä, että mie kasvaisin vielä. Kasvan kyllä leveyttä, jos syön kaiken mitä hän työntää eteen. Onneksi siellä voi reenata paljon paremmin, kuin täällä. Onneksi voin ensi viikolla reenata koko viikon, ja äiti kertoi tänään, että ensi viikolla siivotaan koko talo (joka ei ole ainakaan pieni), niin siinäkin kuluu kaloreita, kun vain siivoaa kunnolla ja ilman turhia helpottavia apuvälineitä.
"Hae tyttö lisää ruokaa, sitä on siellä vielä, ei voi heittää pois!" Argh!
Liikaa kiellettyä ruokaa! Mutta jotain hyvää tässäki: meillä on paljon suklaata, ja en syö sitä, koska en pidä siitä, eli sitä ei tee edes mieli!!
Onnistumisen fiilikset tulivat siitä, kun laitoin aamulla vaatteita päälle ja suurin osa kesävaatteistani on miulle aivan liian isoja! Mutta ne olivatkin M-kokoisia... Sitten, kun S-kokoiset ovat isoja, olen onnellinen!
PS.ahdistustani lisää se, etten ole voinut käydä vaa´alla moneen päivään! Eli en tiedä painoani, muttä siitä olen varma, että olen kauempana tavoitteestani, kuin tänne lähtiessä!

Älä lue

Miun päässä on ihan liikaa ajatuksia. Voisin kirjottaa monta sivua ajatuksiani, mut en vaan enää pysty, koska osaa niistä en osaa/pysty/kykene kirjoittamaan ja tai en vaan ehdi, kun ne  juoksee liian lujaa.

Mua ärsyttää, kun postaan näin usein. Vanhassa blogissa saatto olla kuukaudenkin taukoja, nyt miulla on asiaa päivittäin. Ja tää ei ole sitä "alun innostusta" (=kun alottaa blogin, tekee mieli koko ajan vaan postata). Se innostus meni jo sillon, kun alotin sen vanhan blogin. (en aio sitä tänne linkittää, koska pelkään liikaa, että miun ystävät ja suku löytää tän)

Mua pelottaa. Pelkään tulevaisuuttani, vaakaa, ruokaa, kaloreita, ihmisiä, itteeni.  Pelkään että satutan itteeni. Tein päätöksen, etten enää ikinä viiltele, mutta nyt on jo muutamana iltana tehny mieli. Oonko koukussa siihen? ”How can I love, when I´m afraid?” – biisistä x. Hävitin ne, millä ennen tein sitä, mut tiedän kyllä, mistä saan uudet. Luovutanko nyt? Oon viillelly viimeks 4.5, eli melkein kuukausi sitten. Miksi luovuttaisin nyt?

Olin joskus kaksi kuukautta täysin viiltelemättä. Se oli alkuahdistuksen jälkeen ihanaa, koska ei tarvinnu peitellä niitä arpia tai selittää jotain soopaa, jos joku vahingossa näki. Nytkään ei ole pariin viikkoon tarvinnu piilotella rannetta. Nilkkaa kylläkin, koska siellä on yks niin paha arpi, joka on vielä vähän liian näkyvä.

Avunhakeminen on miulle vaikeeta. Jos laitan Jennille viestiä, että haluaisin jutella, siinä viestissä on aina vähintään yks anteeks pyyntö. Ja mietin aina ennen viestin lähettämistä samoja kysymyksiä: ”Oonko nyt heikko?” ”Enkö osaa tehdä ite mitään?” ”Roikunko toisessa ihmisessä?” ”Aiheutanko toiselle liikaa miettimistä?” ”Miksi edes lähettäisin viestin, ei ketään kuitenkaan oikeasti kiinnosta” ”Sillä on kuitenkin muutakin tekemistä, kuin kuunnella miun tyhmiä itsekkäitä juttuja!”. Silti joskus lähetän viestin. Muutaman kerran en ole ehtinyt miettiä litaniaa loppuun asti ja olen silti lähettänyt viestin, jolloin tulee huono omatunto ja keksin kaiken maailman syitä, miksi olen huono ihminen, kun lähetin tuon viestin. Jos Jenni kirjoittaa minulle ensin, voin vastata ilma huonoa omaatuntoa, mutta sen ”ensimmäisen” viestin lähettäminen on  AINA ongelma. 
En haluaisi myöntää olevani heikko ja että tarvitsen muiden apua. Olisin niin paljon mieluummin se, joka auttaa. Se jolle voi tulla puhumaan. 

Sunnuntai 27.5.2012 klo 22.10

Luen leikisti äikkää. Huomenna ois koe jostain termeistä, mut se menee heittämällä läpi, jos jaksan hetken lukea. En vaan jaksais yhtään nyt. Päätä särkee, kaikki lihakset on jumissa, en pysty kääntämään päätä kun just ja just molempiin suuntiin tosi vähän. Jalat on ihan muusina ja käsiä en jaksa nostaa ylös. Onneks koneella kirjottaminen ei vie hirveesti voimia.

Oon tänään siis reenannu about  4 ja puoli tuntia. Aivan liian vähän siihen verrattuna mitä kaikkee oon syöny... Voi morjens. Tai no, kaikki meni ihan ok sitä jätskiä lukuun ottamatta.

Sain kuulla tänään taas nää ärsyttävän ihanat lauseet:

-”Sähän oot ihan sika laiha!”

-”Miks reenaat noi paljon? Kun ei sulla oo missään mitään ylimäärästä”

-”Sun päällä kaikki vaatteet varmaan näyttää hyvältä, kun ne ei ota kiinni mistään”

Ainoa asia, mistä pidän ittessäni on noi ihanan ulkonevat solisluut. Ja ehkä miun ranteetkin on ihan kivat, kun niissä ei oo hirveesti ylimäärästä. Mutta sitten toi miun vyötärö... Tai reidet... Tai kädet..... Tai selkä... Miun piti päästä kesäks kuntoon. Sellaseen rantakuntoon, et voisin mennä rannalle ja ei tarvis koko ajan vetää vatsaa sisään. Mut ehkä vielä ehin, jos nyt koeviikolla reenaisin ihan sikana, kun ei oo enää kun kaks koetta ja vapaa-aikaa ihan liikaa. Jään pysäkin aikasemmin kouluun mennessä ja 4 pysäkkiä aikasemmin kotiintullessa, meen pyörälenkille, käyn kaikissa mahdollisissa reeneissä ja teen kunnon lihaskunnot iltasin ja en syö mitään kiellettyä. Tein itse asiassa just äsken kunnon listan kielletyistä ruoista. En ehkä sais ja en kai sais laihduttaakaan. Kaikki on sitä vastaan. Miks? Onhan miulla vielä pudotettavaa, ja kuinka paljon! En haluu ees ajatella... Viimeks, kun laihduin kunnolla en jaksanut tehdä mitään, hiukset lähti, menkat loppu jne. Mut haluun vaan olla kaunis, oikeesti hoikka.

Otan nyt itteeni niskasta kiinni. Oon nyt muiden onneks syöny ”normaalisti” siis ehkä 1500 kaloria päivässä (hyi) mut nyt meen kunnolla alle 1000. Hitto miten isoja lukuja... Mikä minnuun on oiken menny? Vähän aika sitten, sillon kun se psykologi heitti miut pihalle, en voinu kuvitellakaan syöväni yli 800 kaloria päivässä, saatika yli 1000. Nyt oon oikeesti syöny ton 1500. Tai siis en oo uskaltanu laskee, koska oisin varmaan tarttunu veitseen ja tehny pahat jäljet siinä vaiheessa.

Olin viikonloppuna käymässä iskällä. En nykyään käy siellä kauhean usein, koska siellä on aina pakko syödä aivan liikaa. Ja rasvaista ja kiellettyä ruokaa. Se ei ikinä osta muuta kun voita, kermaa, karkkia, juustoo.... Jouduin sit syömään, koska se olis muuten epäilly. Iskä on ehkä viiminen ihminen, jolle haluan kertoa tästä. Onneks se asuu muutaman kilsan päässä, joten siitä tuli ees-taas matkoista pieni lenkki. Silti tuli taas enemmän, kun meni.

En oo kertonu itse asiassa, kun ehkä kolmelle ihmiselle syömishäiriöstä. Silti miun ystävistä lähes kaikki Tommia lukuun ottamatta on sitä mieltä, että miulla on anoreksia ja et miulle pitää laittaa ruokaa suuhun aina kun vaan pystyy. Miulla on kesällä yks ”tapaaminen” kaveriporukan kanssa. Siihen porukkaan kuuluu Tommi, Eevi, Noora, kaks muuta poikaa ja mie. Kaikki muut paitsi Tommi yrittää saada mua syömään aina vaan enemmän. Tiiän, et ne tekee sen kaikesta rakkaudesta, mut se ahdistaa silti. Ja myö pidetään ne juhlat nyyttäri-meiningillä, joten en yhtään tiiä, kuinka paljon kaloreita tulee, koska ne aikoo leipoa ite, eikä kerro miulle mitä ne siihen pisti. Mutta suklaata en syö. Piste. Huomaan jos jossain on suklaata. Siinä on paljon kaloreita, mut se ei oo se syy miks en syö sitä. En vaan pidä siitä. Olen ehkä ainoa nainen maailmassa, joka ei oikeesti tykkää suklaasta. Siks ostan kavereille suklaata lahjaks, kun ei yhtään tee mieli syödä sitä ite, vaikka se kuinka kauan lojuis miulla. Oon kuulemma onnekas, kun en oo koukussa suklaaseen J

Kävin lauantaina kotona vaa´alla ja se näyttää 2 kiloa enemmän kun iskällä 20 minuuttia aikasemmin. Hämmentävää. Iskällä on elektroninen vaaka ja kotona ”normaali”. Tykkään enemmän siitä iskän vaa´asta, koska se on tarkempi. Kotona sitä muutosta ei ihan heti huomaa.

Oon tässä viikonlopun aikana huomannu olevani hyttysten lemppareita, miun selkä on täynnä sellasia järkyttävän kokoisia puremia ja lisäks niitä on jaloissa ja käsissä, päässäkin muutama. Miks just mie? En ennen oo ollu hirveesti niitten suosiossa, miks nyt sitten oon? Liittyykö sekin tähän laihdutukseen?

Mut nyt on jäljellä enää 4 koulupäivää. Sit alkaa loma! Paljon aikaa reenata, olla pois kotoa syömästä. Paitsi, että meen ekaks viikoks leirille, jossa syödään paljon ja nukutaan vähän. Vaikka en kyllä muutenkaan nuku ihan hirveesti. Viime yökin meni puoli kolmeen asti, kun suunnittelin yhtä maalausta.

Äh, se alko taas. Miun vatsaa ja selkää on nyt särkeny muutamana iltana, mut en halua mennä sanomaan vanhemmille, koska tää liittyy kumminkin jotenkin siihen laihdutukseen. Enkä terkkarillekaan halua, koska joutuisin taas sen ” valvontaan”. Eli joutuisin käymään siellä koko ajan, kun sen vastaanotto on auki juhannukseen asti. En mee sanomaan sille, siitä seuraa vaan lisää ahdistusta.

EI EI EI

EI EI EI EI!!! Apua!
En oo syöny jogurttia, kun viimeks vuonna palikka, mut nyt menin ja söin?! Miksi tein sen?
a) teki mieli
b) en ajatellut yhtään
c) teki mieli, enkä ajatellut yhtään.
Nyt oksettaa. Haluanko oksentaa? Äiti osti jotain herkkuja, ja miun on pakko syödä. Paitsi jos lähtisin aikasemmin reeneihin, kun ees tarvis? Sillon voisin skipata ne herkut ja äiti on kumminki unohtanu ne siihen mennessä, kun tuun takas.
Anteeks tällänen pika-päivitys, jonka olen siis kirjottanut just äsken.

"Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa"

Huom! Lue edellinen postaus, jotta ymmärrät  mistä puhun!

Ei helvetti!

Menin sinne syömään, kun lupasin. En voinut kieltäytyä, kun viimeksi, kun meidän piti mennä tuolla porukalla uimaan, peruin, koska oli jotain muuta menoa. Päätin sitten kaikkea paniikkia, ahdistusta, päässä pyöriviä numeroita ja muuta vastaan syödä. Liikaa. HYI HYI HYI! 

En ole ikinä oksentanut tämän sairauden puitteissa, mutta tuon jälkeen oli sellainen olo, että olisin mielelläni oksentanut! Jos olisin ollut yksin kotona, tai liikkeellä ystävän kanssa, joka tietää tästä, olisin, mennyt oksentamaan. Nyt en kehdannut. 

Kävin onneksi reenaamassa kunnolla ja nyt on jäljellä enää lihaskuntoliikkeet. Ja huomenna kyllä kulutan ja kunnolla tuota kaloriläjäystä! Huomenna reenaan raivokkaasti, kauan ja paljon, koska tänään en oikein ehtinyt. (mikä tekosyy...)

Mutta positiivinen asia: ne ei huomannut. Kukaan niistä ei edes epäillyt tai sanonut mitään, tai luonut miuhun mitään "katsetta". 

Päädyttiin jossain vaiheessa puhumaan laihdutuksesta, ja miun teki oikeasti mieli sanoa, et ei kannata edes aloittaa, koska se voi päätyä tähän, missä mie nyt olen. Onneksi pidin pääni kiinni ja kuuntelin vaan sitä, kuinka henkilö X on lihava ja mie olen laiha. Tai itse asiassa henkilöt X ja Y ovat mielestään lihavia, ja henkilö Z haluaisi olla lihavampi... Onneksi pidin pääni kiinni. 

Tulin kotiin ja löysin ihanan biisin. En tästä bändistä niinkään tykkää, tämä biisi on vaan kolahti.

"Oletko lintu, upea joutsen vai siipirikko?

Oletko vahva kuin vanhempi sisko vaiko sittenkin lapsi?

Oletko laivan neitsytmatka vai haaksirikko?

Onkohan aina pakko toisten toiveet täyttää?

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?

Hei, kaikki laskee sun varaasi aivan helvetin paljon

Susta odotetaan jotain kuningatarta tai pelastajaa

Annetaan sun olla vielä nuori, vähän aikaa

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?

Jos mokaat!

Tyttö epäkunnossa

siltäkö tuntuu sinusta?

Epäkunnossa"

"Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?"

 KYLLÄ! Kyllä olen epäkunnossa, mutta en tiedä haluanko edes olla kunnossa. Jos en laihdu olen epäonnistunut, itsekuriton. En halua olla epäonnistunut, en enää uudestaan. Olen ollut sitä tarpeeksi monta kertaa laihduttamiseen liittyen. 

Haluan olla laiha, kuin keijukainen. Aion tehdä paljon töitä sen eteen. Se tarkoittaa paljon työtä ja vähemmän ruokaa, mutta pystyn siihen. Pystyn vastustamaan mielihalujani. En vain haluaisi alkaa valehdella...

PS. Opin terveystiedon 1. Kurssilla, että nukkuminen ”laihduttaa”. Lopetan nämä yökirjoittelut (kello on nytkin 0.14) ja alan nukkua kunnolla!