Liian vahva luovuttamaan, liian vahva luottamaan

Haluaisin kirjoittaa jotain, mutten tiedä mitä.

Kaikki on tavallaan hyvin, mutta samaan aikaan päin persettä. En tee muutakuin käyn töissä, syön ja nukun milloin kotona, milloin Tuukalla. Okei olin isostelemassa viikonlopun, se toi mukavaa vaihtelua elämään. En ymmärrä miksi minua väsyttää näin paljon, nukun öisin kuitenkin jopa 8 tuntia, toisinkuin silloin, kun on koulua, jolloin nukuin keskimäärin 6 tuntia yössä. Unilääkkeet loppuivat jo aikoja sitten, enkä saanut uusia koska koululääkäri perui ajan.

Olen jo yli viikon halunnut viiltää, mutta olen ollut aina joko Tuukalla tai leirillä, eli en ole pystynyt. Olen luvannut Tuukalle, etten viillä enää ikinä uudestaan. Hän ei pelkää tarkistaa reisiäni tai ranteitani, mutta luottaa siihen, että kerron hänelle, jos petän lupaukseni. Aion pysyä siinä. Ehkä tämä on juuri se kerta, kun oikeasti onnistun. En aio laskea kuinka kauan olen ollut ilman, koska se luultavimmin johtaa sortumiseen.

Syömishäiriön suhteen ei kuulu yhtä hyvää. Haluan taas laihtua. Tällä kertaa haluan kuitenkin tehdä sen liikunnan ja terveellisen syömisen kautta. En aio näännyttää itseäni nälkään tällä kertaa, tai olla niin heikossa kunnossa reeneissä, että olen vähällä pyörtyä. Siitä sain tarpeekseni. Aion alkaa harrastaa liikuntaa enemmän, latasin puhelimeeni 42 päivän vatsalihastreeniohjelman, jonka aion toteuttaa, kunhan selkäni vähän paranee (liikuntavamma). Aion parantaa lihaskuntoa, pudottaa pari kiloa ja saada pelastusrenkaat pois vatsan ja selän ympäriltä. Motivaattoreina ovat cheerleading ja ylppärimekko. En siis ole vielä mitään mekkoa ostanut, mutta haluan mennä ostamaan sitä sellaisessa kunnossa, että ei tarvitse miettiä mikä mekko piilottaisi parhaiten läskit mahassani.

Tää postaus oli varmaan yhtä sekava, kun ajatukset miun päässä tälä hetkellä. Ei niillä oikein ole päätä eikä häntää.

Kun koko tämä maailma häviää

Selvisin tämän aamuisesta terkkarin ajasta, ei onneksi tarvinnut mennä yksin.
Yritin valehdella, jättää asioita kertomatta ja kaunistella totuutta. Ne olivat tuhon tuomittuja yrityksiä, sillä Jenni ilmiantoi minut heti. Tiesin että niin käy, olimmehan sopineet asiasta aiemmin.

Hänen mielestään olen ehdottomasti ammattiavun tarpeessa ja siksi varattiin heti aika lääkärille verikokeita tms varten. Menen sinne vasta parin viikon päästä, eli tässä on nyt aikaa keräillä rohkeutta ja paranemismotivaation murusia.
Olen koko päivän kelannut mielessäni sitä käyntiä. Mietin omia ja muiden sanoja, ilmeitä ja eleitä. Löysin itsestäni ison läjän virheitä ja näin ollen sätin itseäni niistä koko psykologian tunnin. En halua mennä sinne enää takaisin, mutta kai se on pakko. Miksi olen tehnyt elämästäni näin vaikeaa?

Luulet että tästä on mahdotonta toipuu

Saanko tehdä yhden pienen viillon?
Sellaisen ihan pienen, joka paranee nopeasti.
Ei sellainen yksi pieni viilto haittaa.
Eihän?
Ei kukaan sitä huomaa.
En halua viiltää, olenhan ollut vähän niinkuin ilman koko vuoden.
Eli kokonaiset 9 päivää.
Kaivan Youtubesta soittolistan "sappy",
keskittymällä laulujen sanoihin yritän saada ajatukseni pois viiltelystä.

Olen menossa maanantaina kouluterveydenhoitajalle.
En yksin, Jenni tulee mukaan.
En muuten puhuisi sanaakaan totta.
Nyt on pakko olla rehellinen,
Jennille en ole valehdellut joten hän tietää jos valehtelen terkkarille.
Nyt kaduttaa, että olin ystävilleni rehellinen uutena vuotena.
Jos olisin vain sanonut olevani ok
ja vaihtanut vaivihkaa puheenaihetta olisin säästynyt kaikelta tältä.
Samalla tuntuu vapauttavalta.
Voin olla oma itseni heidän seurassaan,
enää minun ei tarvitse peitellä kun sattuu.
Oli kipu sitten henkistä tai fyysistä.

Katsoin itseäni peilistä tänään illalla.
"Hyi!", oli ensireaktioni.
Miten tällainen valas voi väittää itseään laihuushäiriötä sairastavaksi.
Koomista tämä lähinnä on.
Mietin enemmän ja enemmän oman vaa'an ostoa.
Nyt se alkaa kuulostaa hyvältä idealta.

Pitäisikö minun laihduttaa jollain keinolla maanantaihin mennessä?
Se on kyllä aivan toivotonta.
Viikonloppuna on leiri.
Mutta perjantaina on reenit
ja sunnuntaina voin olla iltapäivästä lähtien syömättä ja liikkua.
Onneksi terkkarikäynti on aamulla,
jolloin paino on alhaisempi kuin iltapäivällä.
Yritän epätoivoisesti olla syömishäiriöinen terkkarin silmissä.
En tiedä miksi.
Ehkä minua pelottaa, että hän vain nauraa.
"Eihän tuollaisella läskillä voi olla syömishäiriötä!"
En itsekään oikein tajua ajatuksenkulkuani.

I've got nothing and going nowhere...

"If I wasn't here tomorrow

Would anybody care

If my time was up I'd wanna know

You were happy I was there

If I wasn't here tomorrow

Would anyone lose sleep

If I wasn't hard and hollow

Then maybe you would miss me

I know I'm a mess and I wanna be someone

Someone that I'd like better

I can never forget

So don't remind me of it forever (forever)

What if I just pulled myself together

Would it matter at all

What if I just try not to remember

Would it matter at all

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

Would it matter at all

If I wasn't here tomorrow

Would anybody care

Still stuck inside this sorrow

I've got nothing and going nowhere

I know I'm a mess and I wanna be someone

Someone that I like better

I can never forget

So don't remind me of it forever

What if I just pulled myself together

Would it matter at all

What if I just try not to remember

Would it matter at all

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

Would it matter at all

I know I'm a mess and I wanna be someone

Someone that I like better

Can you help me forget

Don't wanna feel like this forever, forever

What if I just pulled myself together

Would it matter at all

What if I just try not to remember

Would it matter at all

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

If I left tomorrow

Would anybody care

Stuck in this sorrow

Going nowhere

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

Would it matter at all"

Mietin tätä eilen illalla (/yöllä) nuortenillan jälkeen pitkään ja yritin samalla tekstata Tuukalle muka iloisesti, muttei siitä tullut yhtään mitään. Hymiöiden laitto ei tuntunut millään lailla luontevalta ja ilman niitä viesteistäni huomaa, ettei kaikki ole ihan hyvin. Hän kysyi, oliko jokin pielessä, enkä todellakaan halunnut alkaa valehtelemaan hänelle. Perustelin itselleni, että kehtaan kyllä kirjoittaa totuuden, se miltä oikeasti tuntuu, koska hän kysyi. Pyysin silti anteeksi kolmesti samassa viestissä, toiset kolme kertaa seuraavassa. Kirjoitin kaiken, mikä oli huonosti juuri siinä hetkessä.

Tuukka oli oma rauhallinen itsensä ja sanoi ettei minun tarvitsisi pyytää anteeksi, vaikka kuinka teksti olisi masennuksen ja/tai syömishäiriön sanelemaa.Hän sai minut kuoppaamaan viiltely ajatukseni, vaikken niistä suoraan sanonutkaan. Itkuni muuttui hymyksi, kun sain tällaisen viestin: "näytät muuten myös sillon tosi söpöltä kun oot melkein nukahtamassa mun syliin." (Olimme nuortenillassa hartauden jälkeen istumassa ja nukahdin melkein (taas) hänen syliinsä) Vastasin; "siihen olisi ollut turvallista nukahtaa" ja vaivuin uneen viestin lähettämisen jälkeen. Aamulla vasta luin vastauksen, jonka hän oli laittanut.

Mitä mie oon tehny ansaitakseni näin ihanan onnen?

I'm up through the night

Taistelen vastoin haluani viillellä.
En keksi syytä, miksen voisi.
Muutakun, että se on "tyhmää huomionhakemista",
joka pitäisi lopettaa.
Mutta ehkä sitten haen huomiota
ja en osaa elää ilman sitä...
Tai sitten miulla on oikeasti ongelma,
nimittäin riippuvuus itseni satuttamiseen.

En osaa suoraan sanoa syytä,
miksi haluaisin viilellä.
Silti on vaikeaa taistella vastaan.

"I told another lie today
And I got through this day
No one saw through my games
I know the right words to say
Like "I don't feel well"
"I ate before I came"

Then someone tells me how good I look
and for a moment
For a moment I am happy
But when I'm alone
No one hears me cry

I need you to know
I'm up through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day

I don't know the first time I felt unbeautiful
The day I chose not to eat
What I do know is how I changed my life forever
I know I should know better
There are days when I'm okay
And for a moment
For a moment I find hope
But there are days when I'm not okay
And I need your help
So I'm letting go

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day

You should know you're not on your own
These secrets are walls that keep us alone
I don't know when but I know now
Together we'll make it through somehow
Together we'll make it through somehow

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day"

Mutta äänessäs on jotain uutta

En tiedä kenen syytä tämä on.
Paras ystäväni sairastaa syömishäiriötä
ja jonkinasteista masennusta,
muttei suostu ottamaan vastaan minkäänlaista apua.
Ei meiltä, ystäviltää,
ei poikaystävältään,
eikä ammattilaisilta.

Olemme Nooran poikaystävän ja Eevin kanssa puhuneet,
Nooran selän takana,
mitä meidän pitäisi tehdä.
Ratkaisua ei ole,
kun ei kellään meistä ole hajuakaan mitä edes voisimme tehdä.

Eevin kanssa keskustellessani mietin,
että toivottavasti en ollut samanlainen.
Vaikka tunnustan olleeni aivan hirveä ystävä.

Toivon, että voisimme saada jollain lailla taottua Nooran päähän,
että hän oikeasti tarvitsee apua.
Joko meiltä, tai joltakulta ammattilaiselta.

Tämä yhdistettynä seurustelun vaikeuteen (kerron joskus myöhemmin), alkavaan koeviikkoon, ongelmiin kaverisuhteissa ja yleiseen elämänstressiin lopputuloksena on pari(kymmentä) uutta viiltoa ja lisää toivotonta yksinäistä itkua tälle yölle.

Anteeksi, etten osaa elää.

Dancing through the fire

Heti tunnin alussa opettaja ilmoittaa aiheeksi syömisen biologisena ja psykososiaalisena motiivina. Mietin että miksi ikinä aloin lukea psykologiaa. Mieleeni hiipii ajatus pois pääsemisestä. Pakotietä ei kuitenkaan ole. Minun on pakko istua puolitoista tuntia opiskellen miksi ihmiset syövät.

Tunnin edetessä huomaan huijanneeni kehoani jo kauan, koska en tunnista itsessäni puoliakaan asioista, jotka opettaja määrittelee normaaleiksi. Lopputunnista pääsemme lempiaiheseeni; anoreksiaan ja muihin syömishäiriöihin. 

Tässä vaiheessa vieressäni istuva Tuukka alkaa vaikuttaa hätääntyneeltä. Hänen kasvoistaan näkee, kuinka tieto on hänelle uutta.  Mietin, miten selittäisin hänelle tunnin jälkeen, etten minä ole noin pahassa kunnossa. Mutta tajuan, että hän alkaa yhdistää asioita päässään. 

Juuri ennen tunnin loppua opettaja pääsee siihen, kuinka syömishäiriöinen valehtelee salaillakseen ongelmiaan ja laihdutustaan. Luovutan ja päätän vain pyytää anteeksi tunnin jälkeen.

Everything's cool as long as I'm getting thinner

Laihdutan, viiltelen ja suutun tyhmistä asioista.

Lasken tarkkaan joka ikisen kalorin.

Huomaan, että olen ollut tässä tilanteessa aikaisemminkin.

En uskalla ajatella, milloin tämä  huomataan,

koska silloin alkaa se sama rumba,

joka käytiin jo kerran.

Ennen sitä saatan itsekseni tipahtaa täältä anoreksian pilvilinnoista.

Mutta sen ajatuksen tyrkkään hermoratojeni laitamille unohdettavaksi.

Olen rehellinen sanoessai, ettei minua kiinnosta pätkääkään,

jos joku sanoo, ettei saisi laihduttaa.

"Se on vaarallista ja pilaat elämäsi ja et saa ikinä lapsia ja ja ja...."

olen kuullut saman litanian selityksiä ennenkin.

Vanhoihin asti täytyy olla tarkkana,

jotta mekko menee ensinnäkin päälle,

mutta tärkeämpänä että se näyttää hyvältä.

Sen onnistumisesta ei ole takeita,

mutta miulla on keinoni.

Miten tämä meni taas näin?

Perjantaina olin koulussa todella väsynyt. Juuri ja juuri pysyin hereillä iltapäivän tunnit, takarivissä olisi sinänsä ollut helppo nukkua. Oli pakko mennä kouluruokailuun, koska yksi ystävistäni oli tullut Ruotsista ja hänellä oli tulijaisia. Hän oli tuonut meille karkkia, jotka söimme siinä hetkessä kaikki. Hän antoi ensin kaikille muille ja minulle viimeisenä, kysyi, että otatko. Sanoin, että otan. Hän perusteli kysymystään sitten, ettei tiennyt, olenko mie "taas jollain ihme dieetillä". Voi, kumpa se olisikin vain perus dieetti. Söin loppujen lopuksi kaksi karkkia koko pussista, ahdisti muutenkin tarpeeksi, enkä halunnut itkeä bussissa.

Illalla lähdin seurakunnan leirille. Olin odottanut sitä koko päivän, kuin kuuta nousevaa. Minua kuitenkin pelotti se ruokamäärä. Leirillä on onneksi helpompi syödä, kuin koulussa. Toinen ahdistava asia oli, etten tiennyt keitä sinne tulee. Jäänkö aivan yksin, vai onko siellä joku kaverini? Noora kun ei päässyt koulun takia.
Menin sinne kaverini kyydillä, jonka sain järjestettyä vähän viime tingassa. Siellä oli onneksi muitakin ystäviäni, kavereitani ja sit niitä hyvän päivän tuttuja. Leirin eka ilta meni hyvin, vähän väsytti koko ajan kouluviikon takia. Se oli kyllä odotettavissakin.
Toisen päivänä alkoi se ruoan määrä hirvittämään. Koko ajan oli jotain. Söimme siis sen 5 kertaa päivässä, niinkuin pitäisi, mutta olen tottunut itse syömään 2-3 kertaa päivässä. Siihen verrattuna viisi on aivan likaa.

Oikeat ongelmat alkoivat silti vasta illalla. Katselimme leffaa ja menimme hartaus rataa läpi kaikki vuorollamme. Jokainen näki silti koko leffan, en selitä nyt miten se toimii, se ei liity asiaan. Yhdellä rastilla oli sitten lappuja, joille piti kirjoittaa jokin asia, joka itseä kaduttaa tai lannistaa elämässä. Mie purskahdin itkuun ja kirjotitin maagisen sanan "syömishäiriö". Onneksi rataa mentiin siis yksin, niin kukaan ei nähnyt. Seuraavalla rastilla oli lappuja, joihin piti kirjoittaa rukous jonkun tai jonkin puolesta. Kirjoitin tytöstä, joka lukee blogiani, hän on minulle todella rakas, ja toivon, että hän vielä joskus voisi nähdä, kuinka paljon hänestä välitetään. Itkin siinäkin ja en vain voinut lopettaa. Kun olin menossa seuraavalle rastille tuli kaverini vastaan, mutta kävelin vain ohi katse lattiassa. En halunnut kertoa miksi itkin.
Ystäväni meni ennen minnuu sinne radalle ja kun tulin huoneeseen, jossa katseltiin sitä leffaa, hän juoksi syliini. Hän itki hihani märäksi, mutta sitä varten täällä olen. En sanonut mitään, että miulla on paha olla, olin hänelle se olkapää, jolle voi itkeä. Kuivasin nopeasti kyyneleeni, ettei hän huomaisi. Siinä hetkessä olin tajuttoman kiitollinen, että leffaa katsellaan pimeässä. Mie en olis kyenny selittämään pahaa oloani. Enkä osa selittää vieläkään, osaan vain kirjoittaa.

"Mua kantaa vielä maa, en tarvii siihen koskaan sua"

Istun bussissa,

katselen ikkunassa juoksevia vesipisaroita.

Ensimmäinen koulupäivä kesäloman jälkeen,

hyvä ja huono päivä yhtä aikaa.

On hyvä päästä johonkin rytmiin,

saan rutiineja elämääni.

Mutta samalla epäilen vahvasti omaa jaksamistani.

Saatan romahtaa milloin tahansa.

Netissä lukkee, että miulla on 39 kurssia tänä vuonna,

en tiedä miten jaksoin viime vuonna edes 30ntä?

Sain sunnuntaina kuulla huonoja uutisia.

Tanssisalini lopettaa toimintansa.

En todellakaan halua jäädä ilman säännöllistä liikuntaa,

mutten halua mennä isoon kaupunkiin reeneihin.

Täällä meidän pikku kunnassamme kun ei ole mittään.

Miulta loppuu harrastukset kesken.

Ajotunnilla tein harjotusinssin.
En olis todellakaan päässy läpi.
Ei mitään toivoa.
Tän kuun lopussa olis oikea inssi.
Jos pääsen ens viikolla teoriakokeesta läpi.
Jos...

Miksen voi mennä vaan nukkumaan nyt?
Voisin herätä aikasin huomenna ja olla ajoissa ajotunnilla.
Kouluun meen vasta kahteentoista,
aamutunnit lintsaan ajotunnin takia.
Koulussa pitäisi sitten olla innokkaana ja aktiivisena,
heti valmiina opiskelemaan.
Miulla oli motivaatiota,
mut sit se kaikki hävis kuin sormien napsautuksella,
kun kuulin tanssisalin kohtalosta.

Haluan vain viiltää,

mutta kello on vasta kuusi.

Täytyy odottaa, että muut menevät nukkumaan.

Eli yritän sinnitellä vielä neljä tuntia...

Syömisetkin meni tänään aivan puihin.

Olin valmistautunut kouluruokailuun,

tai siis ainakin yritin.

Kotiin tullessani söin aivan liikaa,

joka sekoitti kaiken.

Hävettää

Hävettää.

Kutsun itseäni anorektikoksi,

mutta syön varmasti enemmän, kuin normaalit ihmiset.

Syön, vaikka vatsaan sattuu syödessäni kun en pysty syömään paljoa kerralla. 

Samalla päässäni huutaa ääni, että lopeta, sie läski laiska paska!!

Syömisen jälkeen tuntuu, että on pakko oksentaa.

En pysty tekemään mittään juuri syötyäni.

Sitäkään tunnetta ei olisi, jos en söisi.

Juttelen Jennille.

Kerron, että edelleen kirjoitan blogia.

Hän sanoi, ettei kerro siitä kenellekään,

jos annan sen osoitteen.

Mutten uskalla,

paljastaisin salaisuuksieni viimeisetkin rumat yksityiskohdat.

Pelkään hänen reaktiotaan,

mutta sydäntäni lämmittää, että joku välittää.

Noora lupasi tulla kanssani istumaan ja vaihtamaan kuulumisia tänään illalla.

Luin kuitenkin iltapäivällä Facebookista, että hän lähtikin junalla Ouluun,

yllätys ylllätys poikaystävänsä kanssa.

Hänelle kyllä on aikaa,

mutta minnuu ei ikinä ehi nähdä.

Alan luovuttaa,

pitää etsiä uusia ystäviä.

Vai olisiko parempi vain olla yksin?

Mutta hei, sain sentään vanhojen parin!

I'd rather be alone

Maalaan yksin huoneessani,

pöytäni pinta on täynnä akryylimaali jälkiä.

Pitäisi raaputtaa ne pois.

Maalaan aina suruuni, hämmennykseen,

ihan millaisiin tunteisiin tahansa.

Se auttaa.

Saan joko kuvailla ajatukseni paperille,

tai vain päästä hetkeksi pois,

ei tarvitse miettiä kuinka tämä maailma ei toimi.

Kuinka se tuhoaa ihmiset, yksi kerrallaan.

Kuinka se tuhoaa itsensä,

hitaasti mutta varmasti.

Mutta tällä kertaa en keksi aihetta, mistä maalata.

Olenko näin tyhjä?

Olenko kuluttanut kaikki tunteeni?

En osaa itkeäkään enää.

Se oli maalauksen ohella ainoa keino,

jolla pidän itseni erossa viiltämisestä.

Siitä koukuttavasta terästä,

siitä kivusta,

siitä valuvasta verestä.

Nyt en osaa itkeä,

inspiraatio välttelee minua.

Kuinka selviän tämän yön?

Terä on aina saatavilla,

peilejä ja sheiverin teriä ei 3 naisen talosta puutu.

Sanon K:lle huomenna, ettei se toimi.

Mie oon ihan liian rikki,

että voisin antaa parisuhteeseen niin paljon,

kuin mitä hän antaisi.

En kykene olemaan niin itsekäs.

Mieluummin yksin onneton,

kuin että vaivaisin yhtään enempää ihmistä.

Minun on selvittävä ongelmistani,

ei kukaan muu voi niitä hävittää.

"Kun sie ymmärrät"

"Siulle on niin helppo puhua, kun ymmärrät, onhan siullakin ollu kaikkia noita juttuja elämässä. Niin kun masennusta ja syömishäiriötä siis"
Näin sanoi uusi ystäväni tänään miulle seurakunnan nuortenillassa, kun oltiin juteltu sen erosta poikaystävän kanssa, ja kuinka se on ajanut häntä syvemmälle masennukseen. Tykkään auttaa ihmisiä kuuntelemalla, jos niillä on jotain liian painavaa hartioilla. Mutta kysymys kuuluu, että mistä hän tiesi, että miulla on elämä tippunu raiteilta jo jonkin aikaa sitten?!?! Kun yritän sitä mahdollisuuksien mukkaan piilotella, ettei minnuun suhtauduttais sillai "toi on se tyttö, jolle ei saa puhua ruoasta" tms.

Pelkään myös sitä, että jotain kautta vanhempani tai siskoni saisivat tietää, kun asun näin pienellä paikkakunnalla, täällä kaikki tieto, joka päätyy vääriin käsiin tai suihin itseasiassa, kulkee koko kylän läpi viidessä minuutissa. Siksi en ole kertonut muille, kuin Nooralle, Eeville ja Jennille. Nooraan ja Eeviin luotan, että he eivät ole asiaa vuotaneet, ainakaan tahallaan ja Jennillä on vaitiolovelvollisuus. Kai joku on jossain kuullut ohikävellessään, kun ollaan juteltu Nooran tai Eevin kanssa. Se olisi ainoa selitys. Mutta jos näin on käynyt, nyt sitten tietää kaikki?!?! Ei vittu. En halluu mittään sääliviä katseita tai että ihmiset välttelee minnuu sen takia. En oo kertonu K:lle vielä, pelkään, että se säikähtää. (miellä on siis ilmeisesti enemmänkin yhteisiä ystäviä, lähinnä täällä miun paikkakunnalla) Sillekin piti kertoa vasta myöhemmin, mut nyt toivon, että tää juttu ei oo oikeesti kiertäny koko kyllää. Vittu.

Ollaan siis K:n kanssa jatkettu juttelua, eilen illalla se sano, ettei saa minnuu mielestään. Minnuu pelottaa. Tää liikkuu etteenpäin vähän noppeesti ja jos se ei tykkääkään tästä puolesta miussa?? Loppuuko se sit siihen. Kun ei miusta päällepäin näy yhtään mittään, niin en usko et se ossaa aavistaakaan että tällanen pommi miulla olis pudotettavana. Halluisin, että tää toimii, mutten uskalla vielä heittäytyä kunnolla mukkaan. Mie oon kumminkin se, jota sattuu. Ja jos heittäydyn tähän ja sit ei toimikaan, hajjoon taas. Mie en välttämättä ennää pysty nousemaan ennää sieltä pohjalta. Sanoin K:lle, etten oikeesti oo niin kiinnostava, että minnuu pittäis facessa odottaa, mut kuulemma oon.

                                    

Se lause, että jos et rakasta itteäs, niin kukkaan ei voi rakastaa sinnuu, on kyllä yks isoimmista valheista, mitä oon ikinä kuullu. Mie en rakasta itteäni sitten yhtään, mutta Noora ja Eevi jatkuvasti sannoo, kuinka niiden elämä ei olis samanlaista ilman minnuu ja muuta tällasta suomalaiseen tappaan kiertävää, yrittäen sannoo, että ne rakastaa minnuu ystävänä, ehkä enemmänkin siskona itseasiassa. Jos mie jostain oon kiitollinen, niin heistä kahdesta. En olis tässä ennää ehkä ilman heitä. 

PS. en muuten ikinä päässy siihen tavoitepainoon siinä ajassa, kun halusin. Halusin näyttää edes jotenkin kuin tuo kaunis nainen tuossa kuvassa, muttei sitten lähelläkään...Tiistaina on lähtö mummolaan, jossa lihotaan aina vähintään 3-5 kg. Hirveä ahdistus siitä jo valmiiksi. Niiden reissujen jälkeen tarvii aina kuntoilla tavallista enemmän, että pääsee ahdistuksesta eroon. Onneksi siellä korvessa peltojen keskellä ei tarvitse välittää miltä näyttää. Huomennakin pitäisi osata olla Raxissa koulukavereiden kanssa, ilman päällänäkyvää ahdistusta... Miksi helvetissä kaikkeen sosiaaliseen toimintaan pittää liittyä ruokaa?!

Mutta hyvää kesää kaikille miun ihanille lukijoille, yritän taas parantaa tapojani ja postata enemmän. Kesällä on aikaa, mutta sekin häviää aina johonkin;)

Järkytys

Luin Jasminin blogia tänään ja hän oli linkittänyt tällaisen blogin:

http://halfanorexia.blogspot.fi/

Ensiksi osanottoni, vaikkei kukaan hänen läheisensä luekaan. Rukoilen heille paljon voimia. RIP kaunis tyttö. </3

Itse en tyttöä tuntenut tai hänen blogiaan aktiivisesti lukenut, mutta nyt luin jotain hänen postauksiaan. Tämän vuoden alusta on tällainen pätkä:

"En ole tainnut vielä kirjoittaa Joulustani tai uudesta vuodesta. Ne molemmat vietin täällä sairaalassa, elämäni kammottavimmat Joulu, sekä uudenvuodenaatto. Jouluna heräsin kun tonttulakkinen hoitaja tuli huoneeseeni. Aamupalan kanssa ja se meni normaaliin tapaan, söin sen noin 1½ tunnissa. Katselin telkkarista jouluohjelmia ja kuuntelin musiikkia. Itkin, koska mietin entisaikojeni Jouluja.

Äitini tulisi herättämään minut huoneeseen ja menisimme koko perhe yhdessä aamiaiselle. Glögiä, pipareita, joulupuuroa ja luumukeittoa aamiaiseksi. Koristellaan kuusi ja katsotaan telkkaria yhdessä. Käydään päiväsaunassa, lauletaan joululauluja ja nauretaan kaikki. Sitten laitamme hienoimmat päälle ja istumme joulukynttilän valaisemaan pöytään. Kinkkua, laatikoita ja jälkkäriksi isän tekemä jouluhalko. Illalla kokoonnumme kynttilän valoon ja availemme yhdessä lahjoja.

Sillon kun minulla vielä oli kavereita, soitin heille ja kerroimme mitä olimme saaneet lahjaksi. 

Illalla ennen nukkumaan menoa toivotamme kaikki Hyvää Joulua, halaamme ja painumme pehkuihin. 

Makaan sairaalasängyssä, tyhjässä huoneessa heikkona ja yksin. Ei Joulu voi mennä näin, eihän? Saan isältäni kuvaviestin, jossa hän ja äiti hymyilevät kameralle tonttulakit päässä ja alla lukee "Hyvää Joulua!" 

Tänä Jouluna sain yhden lahjan, hoitajan antaman Joululaulu cd:n. En tahdo olla itsekäs, mutta olisin vähän ajatellut saavani isältä jonkin lahjan, mutta enhän voi valittaa moisesta.

Sain kyllä myös yhden kortin. "

Se pysäytti minut. Tämä tyttö oli alkanut harkita parantumista noin kolme päivää ennen kuolemaansa.

Kaikki, jotka miun tilanteesta tietää sanoo, että anoreksia tappaa. Oon ohittanu about kaikki tollaset kommentit tähän saakka, mutta nyt joku oikeasti kuoli siihen.

Mitä jos miulle käy noin? Entä jos löydän itseni tuolta sairaalasängystä, yksin, ilman ystäviä tai perhettä?

Entä jos anoreksia saa minut?

Joulu

Joulu ei menny erityisen huonosti, mutten voi sanoa, että se oli hyväkään. Ei tunnu oikein miltään.

Sain kivoja lahjoja ja kukaan ei epäillyt, vaikka söin vähemmän, kuin ennen. Olin tämän joulun äidin suvun kanssa, kun viime jouluna olin isän suvun kanssa (vanhempani erosivat kun olin 13). Söin vähemmän, kuin viime jouluna, mutta siitähän ei kukaan tiedä, edes siskoni, joka oli isän suvun kanssa. Olimme siis äiti, mie ja isäpuoli kolmestaan suurimman osan joulusta. Aattona tätini, jonka kanssa olen todella läheinen (hän ei kuitenkaan tiedä ahdistuksesta ja laihdutuksesta eikä viiltelystä) tuli kylään serkkujeni kanssa ja pääsin taas esittämään, että pukki tuli sillä, välin, kun olimme saunassa...
Ensi vikkolla pääsen ostamaan itselleni uuden puhelimen ja yritän selvitä ostamatta mitään muuta.

PS. Jenni vastasi juuri ennen joulua ja yrtin hänelle vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Hän todellakin epäilee ja koska kerroin hänelle vuosi sitten kaiken, hän tietää aivan liikaa....

Apua

En ole laittanut Jennille viestiä pitkään aikaan, enkä ole puhunut kenellekään. Vaihdoin blogin osoitteenkin muutama kuukausi sitten, kun en halunnut enää kertoa kenellekään mitään. Nyt luulisin että hän on huolestunut ja epäilee jotain...

Siksi hän laittoi minulle sähköpostin. Avasin sähköpostini tänään ja näin saapuneen viestin lähettäjältä Jenni Xxxxx. Hän kysyy, että mitä kuuluu ja miten on mennyt kaiken sen kanssa jonka sanoin jättäneeni taakseni. Tarkoittaen viiltelyä ja laihdutusta. Ups...  Nyt en tiedä mitä vastata. Haluan kertoa totuuden, mutta en halua joutua ongelmiin.

Edit 22.12: Laitoin Jennille viestin ja kirjotin aika pitkästi, mutten sanonut oikein mitään. Toivon, ettei se epäile mitään...

"kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää"

Kamalin koulupäivä kuukausiin.
Pidättelin itkua koko päivän ja kuuntelin bussimatkat Chisun Sabotagea.
Kaikki kaatuu. En enää tiedä mitä aion tehdä lukion jälkeen, olin aina ennen varma mitä teen, jos vaihdoin suunnitelmia, miulla oli aina uusi odottamassa. Nyt en tiedä mitään.

Tajusin tänään olevani tajuton perfektionisti. Kaiken pitää olla järjestyksessä ja pitää miellyttää jokaista, jos joku suuttuu miulle saatan itkeä illalla itseni uneen miettien, miten voisin olla parempi ihminen. Tämän kohdistan myös vartalooni, kuten joku on varmaan huomannut. Kaikki on aina minun syytäni.
Selaan weheart.comia ja thinspo-blogia. Haaveilen shoppailusta, jota täytyy odottaa ens vuoteen, jotta olis kaikki joululahja rahat käytettävissä.
Tanssiin ja nukkumaan, ilman mitään perhe-aikaa ja toivon, etten ehdi/jaksa viiltää tänään.
Oon varmaan tulossa kipeeks, ainakin toivon näin, haluaisin vain nukkua kotona. Edes yhden päivän.

Päivän kalorit: 200, vaa´alla en oo käyny viikkoihin.

"Tahtoo empimättä heikkoutta toisen ymmärtää, empimättä tahtoo, virran ylittää"

Miulla on paha olla.
Haluaisin puhua jollekulle, mutten uskalla. He kertoisivat vanhemmilleni ja joutuisin kuoppaamaan kotoa muuttamis suunnitelmat ja laittaisivat minut johonkin hoitoon, jota tällainen valas ei todellakaan antaitse tai edes tarvitse. Haluan laittaa Jennille viestin, mutten uskalla.
Oon ihan sika väsyny, mut en voi mennä nukkumaan tässä melussa (meillä on paljon sukulaisia ja tuttuja kylässä...) Ystävät nukkuu ja ne ei herää niiden tekstariääniin... Eli oon ihan yksin, kun en haluu enää sosiaalistuu muiden kanssa. Itunes pittää miut hereillä, etten nukahtais päivävaatteet päällä sängynpäälle.
En uskalla viiltää, koska täällä on liian monta ihmistä, jotka voisivat huomata ja jos joku huomaa, kaikki tietää ja sit tulee iso keskustelu ja lopulta jokaikinen tässä kunnassa ja sukulaisten paikkakunnille tietää. Eli pidän ihan vaan matalaa profiilia...
Minulla on järjetön ikävä rakasta ystävääni, joka on maailman toisella puolen. Skypettäminen ei onnistunut tänä viikonloppuna ja viime kerrasta on aivan liian kauan. Haluaisin vain nähdä hänen hymynsä ja halata häntä. :"S
Teen itselleni liikunta/ateria suunnitelmaa, jonka aloitan heti, kun saan sen valmiiksi. Ensi vuonna aloitan ehkä Skinny Girl dieetin, kun pääsen muuttamaan omaan asuntooni, eikä kukaan vahdi syömisiäni!
Tämän hetken tavoite on 55 kg, BMI normaalipainon puolella, mutta sitten menen taas 50, 45... bmi 16 olis miun pituudella 44.4 kg <3
Kuulokkeet korville, Ipodista kaikki akku pois ja nukkumaan.

Kivusta nautintoon on matkaa peolottavan vähän, jos edes sitäkään...

Istun yksin suihkun lattialla, sheiverin terä kädessäni. Tuijotan terää ja taistelen itseni kanssa. Se ei näytä suurelta ja vaikealta taistelulta. Fyysisesti istun vain suihkun lattialla ja tuijotan. Pääni sisällä on menossa World War III. Viillänkö vai en? Melkein 8 kuukautta!! Päätin sillon tehdä tästä vuoden! Luovutanko?
Painan terän reittäni vasten. Tunnen sen tutun ja turvallisen tunteen ihollani, kun terävä esine koskettaa sitä. Olen kaivannut sitä. Eieieiei, en saa mennä pidemmälle!! Nostan terän pois reideltäni ja alan itkeä. Teen saman vielä uudestaan, jonka jälkeen jään taas tuijottamaan terää kädessäni.
Itken hysteerisesti ja lasken terän alas.
Juoksen huoneeseeni, ettei kukaan näe turtuneita silmiäni.
Miten vajosin taas näin alas?

Sorry

Haluan kertoa niin paljon, mutten osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Mutta kuvat kertovat enemmän, kuin tuhat sanaa, eiks niin?