Keep me from falling apart

Yritän käyttäytyä fiksusti ja olla viiltämättä ja syödä niinkuin pitäisi. Monta viikkoa olen jo halunnut viiltää, mutta pelkään Tuukan reaktiota liikaa. Hän huomaisi sen kuitenkin, ihan vain katsomalla minua silmiin. En osaa pitää salaisuuksia häneltä, osaan kyllä valehdella kiitos näiden sairauksien, mutta jostain syystä en ole koskaan halunnut sitä hänelle tehdä. Joten en ossaa, mikä on iha hyvä asia. Jos en pelkäisi näin paljon olisin luultavasti jo tehnyt jotain. Ehkä saan tällä kertaa oikeasti lopetettua ikuisiksi ajoiksi.

Having a job where you make food for everyone else is a blessing. First it was hard to be handling so much food every day i had a shift but now it has got easier. Actually so easy that I don't even want to eat so much anymore. Especially all kinds of sweet things like donuts are starting to look, not gross but almost.

Aloin laihduttaan kesän alussa taas, mutta koko projekti tyssäsi siihen, etten oo voinu juosta tai tehdä oikein mitään muutakaan. Miulta hajos alaselkä niin etten aluks voinu kun maata mahallani. Nyt se alkaa olla jo aikalailla kunnossa. Reeneissä oon käyny särkylääkkeiden voimalla, mikä ei ehkä oo ollu ihan se fiksuin valinta. Nyt aion kuitenkin alkaa käymään lenkillä taas vähintään kolme kertaa viikossa, ainakin koulujen alkuun asti. Sit saa nähdä onko sellaseen enää aikaa, vai alanko käymään salilla kun juokseminen alkaa kyllästyttää. Se riippuu siitäkin missä joukkueessa harrastan cheerleadingia ens vuonna. We'll see.

En oo nähny Tuukkaa yli viikkoon. Olin ensin ite riparilla isosena ja samana päivänä, kun tulin kotiin se oli jo lähteny aamulla toiselle leirille Viroon. Tää on pisin aika mitä ollaan täysin erossa tän melkein vuoden aikana ja mie en enää jaksa odottaa että se tullee maanantaina takas. Se yhdistettynä väsymykseen (lääkkeet loppu jo aikoja sitten, enkä oo saanu uusia vielä, eikä ripareilla nukuta kunnolla) ja Nooran armeijaan lähtöön on ollu aika itkuinen kombinaatio. Miun silmät muurautuu kohta umpeen kokonaan.

Miulla oli synttärit sen leirin aikana. Ei ollu ehkä ihan paras tapa ja paikka viettää 19v synttäreitä. Varsinkaan kun se viikko oli ainoa ennen ens kuuta kun myö oltais voitu kaveriporukalla nähdä ja juhlistaa niitä. En halua tehdä mitään isoa haloota miun synttäreistä koska se tuntuu itsekkäältä joten en kehtaa yrittää saada niitä järkättyä minnekään elokuulle. Tää vuosi mennee varmaan samalla tavalla, kun viime vuosi, kun täytin 18. Sillon yritin pyytää ihmisiä meille illaks, mutta suurin osa jätti vastaamatta. Yks sano ettei pääse, koska on töissä ja yksi tuli meille pariks tunniks.

Liian vahva luovuttamaan, liian vahva luottamaan

Haluaisin kirjoittaa jotain, mutten tiedä mitä.

Kaikki on tavallaan hyvin, mutta samaan aikaan päin persettä. En tee muutakuin käyn töissä, syön ja nukun milloin kotona, milloin Tuukalla. Okei olin isostelemassa viikonlopun, se toi mukavaa vaihtelua elämään. En ymmärrä miksi minua väsyttää näin paljon, nukun öisin kuitenkin jopa 8 tuntia, toisinkuin silloin, kun on koulua, jolloin nukuin keskimäärin 6 tuntia yössä. Unilääkkeet loppuivat jo aikoja sitten, enkä saanut uusia koska koululääkäri perui ajan.

Olen jo yli viikon halunnut viiltää, mutta olen ollut aina joko Tuukalla tai leirillä, eli en ole pystynyt. Olen luvannut Tuukalle, etten viillä enää ikinä uudestaan. Hän ei pelkää tarkistaa reisiäni tai ranteitani, mutta luottaa siihen, että kerron hänelle, jos petän lupaukseni. Aion pysyä siinä. Ehkä tämä on juuri se kerta, kun oikeasti onnistun. En aio laskea kuinka kauan olen ollut ilman, koska se luultavimmin johtaa sortumiseen.

Syömishäiriön suhteen ei kuulu yhtä hyvää. Haluan taas laihtua. Tällä kertaa haluan kuitenkin tehdä sen liikunnan ja terveellisen syömisen kautta. En aio näännyttää itseäni nälkään tällä kertaa, tai olla niin heikossa kunnossa reeneissä, että olen vähällä pyörtyä. Siitä sain tarpeekseni. Aion alkaa harrastaa liikuntaa enemmän, latasin puhelimeeni 42 päivän vatsalihastreeniohjelman, jonka aion toteuttaa, kunhan selkäni vähän paranee (liikuntavamma). Aion parantaa lihaskuntoa, pudottaa pari kiloa ja saada pelastusrenkaat pois vatsan ja selän ympäriltä. Motivaattoreina ovat cheerleading ja ylppärimekko. En siis ole vielä mitään mekkoa ostanut, mutta haluan mennä ostamaan sitä sellaisessa kunnossa, että ei tarvitse miettiä mikä mekko piilottaisi parhaiten läskit mahassani.

Tää postaus oli varmaan yhtä sekava, kun ajatukset miun päässä tälä hetkellä. Ei niillä oikein ole päätä eikä häntää.

Luulet että tästä on mahdotonta toipuu

Saanko tehdä yhden pienen viillon?
Sellaisen ihan pienen, joka paranee nopeasti.
Ei sellainen yksi pieni viilto haittaa.
Eihän?
Ei kukaan sitä huomaa.
En halua viiltää, olenhan ollut vähän niinkuin ilman koko vuoden.
Eli kokonaiset 9 päivää.
Kaivan Youtubesta soittolistan "sappy",
keskittymällä laulujen sanoihin yritän saada ajatukseni pois viiltelystä.

Olen menossa maanantaina kouluterveydenhoitajalle.
En yksin, Jenni tulee mukaan.
En muuten puhuisi sanaakaan totta.
Nyt on pakko olla rehellinen,
Jennille en ole valehdellut joten hän tietää jos valehtelen terkkarille.
Nyt kaduttaa, että olin ystävilleni rehellinen uutena vuotena.
Jos olisin vain sanonut olevani ok
ja vaihtanut vaivihkaa puheenaihetta olisin säästynyt kaikelta tältä.
Samalla tuntuu vapauttavalta.
Voin olla oma itseni heidän seurassaan,
enää minun ei tarvitse peitellä kun sattuu.
Oli kipu sitten henkistä tai fyysistä.

Katsoin itseäni peilistä tänään illalla.
"Hyi!", oli ensireaktioni.
Miten tällainen valas voi väittää itseään laihuushäiriötä sairastavaksi.
Koomista tämä lähinnä on.
Mietin enemmän ja enemmän oman vaa'an ostoa.
Nyt se alkaa kuulostaa hyvältä idealta.

Pitäisikö minun laihduttaa jollain keinolla maanantaihin mennessä?
Se on kyllä aivan toivotonta.
Viikonloppuna on leiri.
Mutta perjantaina on reenit
ja sunnuntaina voin olla iltapäivästä lähtien syömättä ja liikkua.
Onneksi terkkarikäynti on aamulla,
jolloin paino on alhaisempi kuin iltapäivällä.
Yritän epätoivoisesti olla syömishäiriöinen terkkarin silmissä.
En tiedä miksi.
Ehkä minua pelottaa, että hän vain nauraa.
"Eihän tuollaisella läskillä voi olla syömishäiriötä!"
En itsekään oikein tajua ajatuksenkulkuani.

I count the steps that you take

31.12.2013 klo 0.44
Makaan leirikeskuksen sängyllä keskellä yötä. Huonekaverini nukkuu jo sikeästi, luultavasti jo toista tuntia. Minä valvon ja taistelen vastoin haluani viillellä. Terät unohdin kotiin, mutta löysin laukustani sakset ja hakaneulan. Ne saavat kelvata parempien puutteessa.
Kelaan mielessäni kaikkia niitä asioita, jotka tein väärin tänään. Analysoin tarkasti jokaisen sanomani sanan ja moitin itseäni turhista möläytyksistä. Totean olevani huono ystävä, hirveä tyttöystävä ja kamala tytär. En muuta teekään, kuin loukkaan muiden tunteita sanoillani ja teoillani.
Olen mennyt joillain ihmeellisillä voimien rippeillä viimeiset kaksi kuukautta, mutta nyt nekin on kulutettu loppuun. Toivo paremmasta alkaa hiipua, valo tunnelin päässä pakenee yhä kauemmas ja kauemmas. Onneksi tämä kamala vuosi loppuu pian.

1.1.2014 klo 5.48
Sieltä se tuli. Jokaisen uudenvuoden ilmeisen pakollinen ohjelmaosuus:"mitä siulle Alina oikeasti kuuluu?"
Sama saarna, jonka olen kuullut näiltä kahdelta ystävältäni ja parilta muultakin. Ja kuulen uudestaan aina aika-ajoin. Kuten joka uusivuosi. Mutta kertaus on opintojen äiti, eikö niin?
Jo meidän kolmen ystävyksen fyysinen asetelma leirikeskuksen luokassa kielii, että olen yksin kahta vastaan. Tunnen olevani nurkkaan ahdistettu, kun he puhuvat kehoni pilaamisesta ja hengelläni leikkimisestä.
Tiedän jo, miten tämä päättyy. He sanovat hakevansa minulle ammattiapua, ellen sitä itse tee. Lupaan yrittää mennä kouluterkkarille ja pitkän keskustelun jälkeen he tietävät melkein kaiken. Itsemurha-ajatuksista en uskalla sanoa sanaakaan, vaikka ovathan ne jo menneitä ajatuksia.

Haluan ja en halua parantua. Kirjoitan tässä samalla kouluni kouluterveydenhoitajalle viestiä, enkä tiedä miten muotoilen asiani. Olen hänellä käynyt joskus painotarkkailussa ykkösellä, mutta valehtelin itseni ulos sieltä. Pelottaa lähettää tuo viesti, mutta parempi, että teen sen itse, kuin antaisin ystävieni tehdä saman. Toivon, että tämä johtaa johonkin... Koulun psykologille en kuitenkaan ole menossa ja en luovu unelmastani näyttää hyvältä vanhoissa. Eli painon on vähintään pysyttävä tässä, vaikken usko, että minun olisi pakko sitä alkaa nostamaankaan. Olenhan vielä normaalipainoinen.

My fingers are freezing and i shouldn't be awake

Joulu tuli ja meni. Niin myös joulun kilot. Niiden kasvattamiseen meni yhtä kauan, kuin niistä eroon pääsemiseen. Kahden ja puolen tunnin reenaamisen aikana ehtii kuluttaa vaikka ja mitä, mutta myös tippumaan stuntista lukemattomia kertoja. Vielä ei sstu pahemmin, mutta huomenna luultavasti huomaa olevansa flyeri(=cheerleadingissa siis se, jota nostetaan).

Löysin alennusmyynnistä paidan, joka oli kokoa 34 ja liian suuri. Liian suuri. Syy on pakko olla paidassa, sen koko on merkitty väärin. Eihän 34 pitäisi edes mahtua minulle! 38 on liian iso, 36 sopiva, mutta 34 on laihoille ihmisille. Samassa kaupassa oli 36 housut, jotka olivat liian isot. Sen kaupan kokomerkinnöissä on jotain vialla.

Kaverini totesi tänään matkalla reeneistä kotiin, ettei hän ikinä tiedä tilanteestani, koska olen niin mysteerinen. Hän on yksi niistä, jotka vuonna 2011 huomasivat, että jokin on pielessä ja on joskus saanut minut "puhumaan" jollekulle asioistani. Vastasin jotain ympäripyöreää ja tapani mukaan vedin keskustelun pois aiheesta nimeltä "Alinan ongelmat".

Huomenna alkaa 8 päivän leiriputki, jonka aikana saan nukkua yhden yön kotona. Leireilyn loputtua alkaa seuraavana päivänä iki-ihana koulu. Epäilen suuresti jaksamistani, mutten halua keventää, koska olen jo valmiiksi nelivuotinen. Jos olisin neljä ja puolivuotinen, olisin ainakin omasta mielestäni säälittävä luuseri, joka ei saa edes yhtä lukiota käytyä läpi alle neljässä vuodessa. Enkä halua olla omasta mielestäni niin säälittävä. Eihän minulla ole edes mitään ongelmaa tai syytä, jonka vuoksi pitäisi olla pois. Olen vain laiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja saada jotain aikaiseksi. Mutten jaksa, eikä motivaatiokaan ole huipussaan.

 I think you all know where this is going... But tonight, like many other times in the past, I don't really care. I wonder when was the last time I did?

Sade tuoksuu aamuyössä

Juttelin tänään seurakunnan joulujuhlassa Nooran kanssa. Kerroin hänelle, kuinka tärkeä hän oikeasti on minulle. Hänen kirjoittamansa lappu nimittäin esti minua viiltämästä viime viikolla. Se on aivan tavallinen ruutupaperi, johon on kuulakärkikynällä kirjoitettu kahden eri biisien lyriikoita. Toisessa lukee näin:

"Toista ei ole ilman toista, eikä mua ilman sua."

Luin paperin läpi uudestaan ja uudestaan. Olin ollut etsimässä teriäni, sillä olin sillä tuulella, etten välittänyt yhtään vaikka viiltäisin kuinka syvälle. Löysin kuitenkin tuon paperin ennen teriä ja pysähdyin. Itkin, kun tajusin, että vaikka Nooralla ei ole aikaa miulle, hän välittää silti. Ei hän muuten olisi kirjoittanut tuota lausetta.

Olen usein ajatellut, etten ole kenellekään todella tärkeä, että olisin vain se, jonka kanssa ollaan kun ei löydy ketään muuta. Lappua lukiessani tunsin olevani jollekin se ihminen, jolle voi soittaa vaikka kello olisi kolme yöllä ja seuraavana päivänä historian yo-koe. Itkin onnesta.

Luovuin viiltely ajatuksistani ja menin nukkumaan onnellisena. 

Anteeksi, että olen tällainen

Tiedän, että tämä on todella itsekästä eikä pitäisi olla ihmisten taakkana.
Eikö olisi paljon helpompaa jos olisin oikeasti onnellinen ja tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla jo on?
Miksi minun pitää olla näin tyhmä, kiittämätön ja itsekäs?
Mutta eikö kaikkein helpointa olisi, jos olisin poissa? Silloin ei tarvitsisi enää kenenkään olla huolissaan ja miettiä, voiko minua auttaa.
Mutten halua tuottaa läheisilleni sitä tuskaa, että lähtisin noin vain.
Vaikka tuntuu, että olen vain yksi suuri taakka läheisilleni.
Yritin olla viiltelemättä pääsiäiseen asti, mutta se meni pieleen jo eilen. Miksen siis tänäänkin voisi luovuttaa ja turvautua parhaaseen ahdistuksen purkukeinooni?

I've got nothing and going nowhere...

"If I wasn't here tomorrow

Would anybody care

If my time was up I'd wanna know

You were happy I was there

If I wasn't here tomorrow

Would anyone lose sleep

If I wasn't hard and hollow

Then maybe you would miss me

I know I'm a mess and I wanna be someone

Someone that I'd like better

I can never forget

So don't remind me of it forever (forever)

What if I just pulled myself together

Would it matter at all

What if I just try not to remember

Would it matter at all

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

Would it matter at all

If I wasn't here tomorrow

Would anybody care

Still stuck inside this sorrow

I've got nothing and going nowhere

I know I'm a mess and I wanna be someone

Someone that I like better

I can never forget

So don't remind me of it forever

What if I just pulled myself together

Would it matter at all

What if I just try not to remember

Would it matter at all

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

Would it matter at all

I know I'm a mess and I wanna be someone

Someone that I like better

Can you help me forget

Don't wanna feel like this forever, forever

What if I just pulled myself together

Would it matter at all

What if I just try not to remember

Would it matter at all

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

If I left tomorrow

Would anybody care

Stuck in this sorrow

Going nowhere

All the chances that have passed me by

Would it matter if I gave it one more try

Would it matter at all"

Mietin tätä eilen illalla (/yöllä) nuortenillan jälkeen pitkään ja yritin samalla tekstata Tuukalle muka iloisesti, muttei siitä tullut yhtään mitään. Hymiöiden laitto ei tuntunut millään lailla luontevalta ja ilman niitä viesteistäni huomaa, ettei kaikki ole ihan hyvin. Hän kysyi, oliko jokin pielessä, enkä todellakaan halunnut alkaa valehtelemaan hänelle. Perustelin itselleni, että kehtaan kyllä kirjoittaa totuuden, se miltä oikeasti tuntuu, koska hän kysyi. Pyysin silti anteeksi kolmesti samassa viestissä, toiset kolme kertaa seuraavassa. Kirjoitin kaiken, mikä oli huonosti juuri siinä hetkessä.

Tuukka oli oma rauhallinen itsensä ja sanoi ettei minun tarvitsisi pyytää anteeksi, vaikka kuinka teksti olisi masennuksen ja/tai syömishäiriön sanelemaa.Hän sai minut kuoppaamaan viiltely ajatukseni, vaikken niistä suoraan sanonutkaan. Itkuni muuttui hymyksi, kun sain tällaisen viestin: "näytät muuten myös sillon tosi söpöltä kun oot melkein nukahtamassa mun syliin." (Olimme nuortenillassa hartauden jälkeen istumassa ja nukahdin melkein (taas) hänen syliinsä) Vastasin; "siihen olisi ollut turvallista nukahtaa" ja vaivuin uneen viestin lähettämisen jälkeen. Aamulla vasta luin vastauksen, jonka hän oli laittanut.

Mitä mie oon tehny ansaitakseni näin ihanan onnen?

I'm up through the night

Taistelen vastoin haluani viillellä.
En keksi syytä, miksen voisi.
Muutakun, että se on "tyhmää huomionhakemista",
joka pitäisi lopettaa.
Mutta ehkä sitten haen huomiota
ja en osaa elää ilman sitä...
Tai sitten miulla on oikeasti ongelma,
nimittäin riippuvuus itseni satuttamiseen.

En osaa suoraan sanoa syytä,
miksi haluaisin viilellä.
Silti on vaikeaa taistella vastaan.

"I told another lie today
And I got through this day
No one saw through my games
I know the right words to say
Like "I don't feel well"
"I ate before I came"

Then someone tells me how good I look
and for a moment
For a moment I am happy
But when I'm alone
No one hears me cry

I need you to know
I'm up through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day

I don't know the first time I felt unbeautiful
The day I chose not to eat
What I do know is how I changed my life forever
I know I should know better
There are days when I'm okay
And for a moment
For a moment I find hope
But there are days when I'm not okay
And I need your help
So I'm letting go

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day

You should know you're not on your own
These secrets are walls that keep us alone
I don't know when but I know now
Together we'll make it through somehow
Together we'll make it through somehow

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day"

Mutta äänessäs on jotain uutta

En tiedä kenen syytä tämä on.
Paras ystäväni sairastaa syömishäiriötä
ja jonkinasteista masennusta,
muttei suostu ottamaan vastaan minkäänlaista apua.
Ei meiltä, ystäviltää,
ei poikaystävältään,
eikä ammattilaisilta.

Olemme Nooran poikaystävän ja Eevin kanssa puhuneet,
Nooran selän takana,
mitä meidän pitäisi tehdä.
Ratkaisua ei ole,
kun ei kellään meistä ole hajuakaan mitä edes voisimme tehdä.

Eevin kanssa keskustellessani mietin,
että toivottavasti en ollut samanlainen.
Vaikka tunnustan olleeni aivan hirveä ystävä.

Toivon, että voisimme saada jollain lailla taottua Nooran päähän,
että hän oikeasti tarvitsee apua.
Joko meiltä, tai joltakulta ammattilaiselta.

Tämä yhdistettynä seurustelun vaikeuteen (kerron joskus myöhemmin), alkavaan koeviikkoon, ongelmiin kaverisuhteissa ja yleiseen elämänstressiin lopputuloksena on pari(kymmentä) uutta viiltoa ja lisää toivotonta yksinäistä itkua tälle yölle.

Anteeksi, etten osaa elää.

Sano sana vaan ja me erotaan, tai päätä mun luokseni jäädä ja uskaltaa

Luulin, että Tuukkakin häipyisi heti, kun saisi tietää varjopuolestani. Mutta hän jäikin. Olen niin tottunut siihen, että ihmiset ympärilläni kaikkoavat ja välttelevät minua ongelmieni takia.
Nyt en tiedä mitä ajatella, kun joku hyväksyi asian lähes heti. Voinko olla oma itseni? Jopa sellaisina päivinä, kun olisi pitänyt vain jäädä sänkyyn makaamaan?
Kerroin hänelle syömishäiriöstä, mutten uskaltanut sanoa mitään viiltelystä. Kerroin, kuinka olen rikkinäinen ja hajalla, etten olekaan se, miltä vaikutan ulospäin. Pyysin anteeksi, että kerroin hänelle asiasta. Näin jälkeenpäin mietin, että minkä ihmeen takia.

Sain taas kuulla, ettei paha oloni todellakaan näy ulospäin. Niin surullista, kuin se onkin, esittämiseni menee siis ihmisiin täydestä. Ainakin niihin, jotka eivät minua todella läheisesti tunne.

Halusin maanantaina viiltää niin pahasti, että haava olisi ollut auki vielä pitkään. Mutten uskaltanu, koska olin samana iltana luovuttanut verta, ja pelkäsin pyörtyväni, jos olisin menettänyt yhtään enempää. Tänään voisin aivan hyvin viiltää, enkä välttämättä edes jaksa taistella vastaan. Yritän, mutta houkutus on aivan liian suuri.

Nothing hurts like

Koeviikon loppumisen ja uuden jakson alkamisen antama motivaatiopiikki tuli taas. Epäilen sen kestoa kuitenkin, eihän se ole ennenkään kauaa kestänyt.

Samoin kävi laihdutus motivaation kanssa. Koeviikkoa ei vain selviä syömättä. Ainakaan mie, koska en pysty lukemaan ellen syö samaan aikaan jotain. Tällä kertaa meni omenoita ja hapankorppuja, paljon.
Olen koulussa pidempään, kuin viime jaksossa, vaikka miulla on nyt vähemmän kursseja. Tiistaina olin kotona juuri ajoissa kuudeksi, että ehdin äidin kanssa kauppaan etsimään talvitakkia. Tänään lähdin jo kahdelta, huomenna mennee neljään, vaikka pääsen vähän vaille 12. Kaiken stressin, paniikin ja ajankäytön alku ja juuri on kuvaamataidon lukiodiplomi. Kuusi viikkoa, kuusi aihetta (joista valitaan yksi), kaikki kuvisluokan materiaalit käytössä. Muttei yhtään ideaa. Ei minkäänlaista inspiraatiota. Huomenna pitäisi olla suunnitelma ja jonkinlainen idea.
Kaikesta valittamisestani huolimatta viihdyn koulussa. Mieluummin siellä, kuin kotona homehtumassa (ja syömässä). Lupaan, että saan kyllä tarpeekseni jossain vaiheessa, elkää olko huolissanne ;D
Nyt en saa tehdä enää uusia viiltoja, koska jouluna pitäisi reisien olla normaalien näköiset, koska ollaan hyvin suurella todennäköisyydellä menossa mökille, jossa mennään joulusaunaan.

I've got a fight today, to live another day

Olen yrittänyt elää, kuin normaalit ihmiset.
Yritin keskittyä koeviikkoon  ja lukea kerrankin kunnolla.
Luin psykologiaa jotenkin ja sen jälkeen en ole avannutkaan muun muassa historian kirjaa.
Perustelin itselleni, etten kuitenkaan kirjoita historiaa, niin ei sillä ole niin väliä.
Huomenna aamulla huomaan katuvani päätöstäni.

Yritän olla suhtautumatta ruokaan, kuin arkkiviholliseen.
Mutta en tiedä miten muuten siihen pitäisi suhtautua?
Se ei tee muuta, kuin pahaa,
miksi ihmiset niin rakastavat sitä?

Olen monta päivää miettinyt, mitä teen juuri tulleella tilillä.
Voisin säästää rahat, ja ostaa uuden tietokoneen, kun vanha hajoaa käsiin.
Tai voisin mennä ostamaan vaa'an.
Järki sanoo tietokone, syömishäiriö sanoo vaaka.
Meillä on kotona tasan yksi vaaka, joka on äitini ja isäpuoleni makuuhuoneessa.
En siis pysty käymään sillä joka aamu.
Eikä tässä vaa'assa ole elektronista näyttöä.
Haluaisin (tai sh haluaisi) oman vaa'an huoneeseeni,
mutta järki sanoo vastaan.

Yritin olla niin, kuin normaali 18-vuotias tyttö,
mutta;
En edes halua juoda, joten sen unohdin kokonaan.
En lue kirjoituksiin, koska olen nelivuotinen.
En pysty viettämään normaalisti tyttöjen iltaa, koska ajatukseni pyörivät syömisten ympärillä.
En osaa muutenkaan olla kavereiden kanssa, kun aina on jotain syötävää. Jos en syö, alkaa kysely, jos syön en pysty elämään ajatusteni kanssa.
En edes tiedä, mitä kaikkea normaalin 18-vuotiaan elämään kuuluu, omani pyörii lähinnä vanhojen viiltelyarpien piilottelun ja uusien tekemisen, sekä syömisten ympärillä.
Joskus 40-vuotiaana varmasti mietin, että olinpa tyhmä tuhlatessani kallisarvoisen nuoruuteni.
Tämä siis, jos elän vielä silloin.

"Mua kantaa vielä maa, en tarvii siihen koskaan sua"

Istun bussissa,

katselen ikkunassa juoksevia vesipisaroita.

Ensimmäinen koulupäivä kesäloman jälkeen,

hyvä ja huono päivä yhtä aikaa.

On hyvä päästä johonkin rytmiin,

saan rutiineja elämääni.

Mutta samalla epäilen vahvasti omaa jaksamistani.

Saatan romahtaa milloin tahansa.

Netissä lukkee, että miulla on 39 kurssia tänä vuonna,

en tiedä miten jaksoin viime vuonna edes 30ntä?

Sain sunnuntaina kuulla huonoja uutisia.

Tanssisalini lopettaa toimintansa.

En todellakaan halua jäädä ilman säännöllistä liikuntaa,

mutten halua mennä isoon kaupunkiin reeneihin.

Täällä meidän pikku kunnassamme kun ei ole mittään.

Miulta loppuu harrastukset kesken.

Ajotunnilla tein harjotusinssin.
En olis todellakaan päässy läpi.
Ei mitään toivoa.
Tän kuun lopussa olis oikea inssi.
Jos pääsen ens viikolla teoriakokeesta läpi.
Jos...

Miksen voi mennä vaan nukkumaan nyt?
Voisin herätä aikasin huomenna ja olla ajoissa ajotunnilla.
Kouluun meen vasta kahteentoista,
aamutunnit lintsaan ajotunnin takia.
Koulussa pitäisi sitten olla innokkaana ja aktiivisena,
heti valmiina opiskelemaan.
Miulla oli motivaatiota,
mut sit se kaikki hävis kuin sormien napsautuksella,
kun kuulin tanssisalin kohtalosta.

Haluan vain viiltää,

mutta kello on vasta kuusi.

Täytyy odottaa, että muut menevät nukkumaan.

Eli yritän sinnitellä vielä neljä tuntia...

Syömisetkin meni tänään aivan puihin.

Olin valmistautunut kouluruokailuun,

tai siis ainakin yritin.

Kotiin tullessani söin aivan liikaa,

joka sekoitti kaiken.

"Ja kysyt miksi kyyneleet"

En tiedä miksi murruin taas.

Viilsin reiteen aivan liian monta viiltoa eilen illalla.

Pari niistä oli vielä aamullakin auki.

Pahinta on, ettei minnuu kaduta.

Olin jo pari kuukautta ilman.

Nyt pitäisi olla se fiilis, että miksi taas olin niin tyhmä.

Mutten tunne mitään.

Okei, reiteen sattuu fyysisesti.

Mutta tarkoitan psyykkistä puolta.

Ennen tästä alkoi oravanpyörä,

kun haukuin itseäni, että miksi viilsin.

Ja sitten tulee niin paha olo, etten enää kestä

ja viillän uudestaan.

Ja seuraavana päivänä sama uudestaan.

Mutta nyt ei tunnu miltään.

En koe järkyttävää itseinhoa tekemästäni,

ehkä en osaa enää välittää siitä mitä teen itselleni?

Uskallanko?

Verisuonet olis ihan ihon pinnassa,

aivan kuin aina reenien jälkeen.

Uskallanko?

Sitten pitäisi käyttää pitkähihaista.

Mutta onhan niitä tuolla kaapissa.

Olisihan tuossa tuo reisikin.

Mutta siitä ei saa verisuonta rikki.

Vaikken kyllä uskaltaisi sellaista rikkoa kumminkaan.

Unelmoin vain.

Huomenna pitäisi mennä poliisille,

passikuvaan

ja vielä lääkärillekin.

Rahaa palaa autokouluun enenmmän,

kuin laki saisi sallia.

Ensi viikolla eka ajotunti,

kahotaan saanko sitä autoa edes käynnistettyä.

Saahan ajo-opettaja ainakin päivän naurut.

Onneksi se eka tunti on vain käsittelyä.

Juttelin tosi noppeesti Nooran kanssa,

mutta sekin jäi lyhyeen.

Noora lähti nukkumaan.

Ei se muuta, kun kysy miun synttäreistä.

Ens viikolla 18, vihdoin!

Voin ite allekirjoittaa passihakemukset ja niin päin pois.

Koulun poissaolot voin ite kuitata.

Aion kyllä yrittää päästä kaikki kurssit läpi,

osassa tähtään hyviin numeroihin,

mutta ruotsin numerot ei paljoa kiinnosta.

Sinne vaan muiden kutosten jatkoksi.

Mutta psykologiaan ta terveystietoon panostan.

Tuntemattoman sotilaan lukeminen pitäisi aloittaa jo elokuussa.

Ensi kesänä pitäisi tehdä 4 kurssia itsenäisenä...

Toivottavasti en romahtele pahasti ensi vuonna.

I'd rather be alone

Maalaan yksin huoneessani,

pöytäni pinta on täynnä akryylimaali jälkiä.

Pitäisi raaputtaa ne pois.

Maalaan aina suruuni, hämmennykseen,

ihan millaisiin tunteisiin tahansa.

Se auttaa.

Saan joko kuvailla ajatukseni paperille,

tai vain päästä hetkeksi pois,

ei tarvitse miettiä kuinka tämä maailma ei toimi.

Kuinka se tuhoaa ihmiset, yksi kerrallaan.

Kuinka se tuhoaa itsensä,

hitaasti mutta varmasti.

Mutta tällä kertaa en keksi aihetta, mistä maalata.

Olenko näin tyhjä?

Olenko kuluttanut kaikki tunteeni?

En osaa itkeäkään enää.

Se oli maalauksen ohella ainoa keino,

jolla pidän itseni erossa viiltämisestä.

Siitä koukuttavasta terästä,

siitä kivusta,

siitä valuvasta verestä.

Nyt en osaa itkeä,

inspiraatio välttelee minua.

Kuinka selviän tämän yön?

Terä on aina saatavilla,

peilejä ja sheiverin teriä ei 3 naisen talosta puutu.

Sanon K:lle huomenna, ettei se toimi.

Mie oon ihan liian rikki,

että voisin antaa parisuhteeseen niin paljon,

kuin mitä hän antaisi.

En kykene olemaan niin itsekäs.

Mieluummin yksin onneton,

kuin että vaivaisin yhtään enempää ihmistä.

Minun on selvittävä ongelmistani,

ei kukaan muu voi niitä hävittää.

any better then?

Oon ollu todella epäaktiivinen blogin kanssa.
En tiedä miksi, en usko että ketään edes kiinnostaa.
Valehtelin Nooralle suoraan päin naamaa, että anoreksian (tai mitä tää pelleily nyt ikinä onkaan) oireet olis vähentyny. Paskan marjat, ei miun parantuminen oo mihinkään menny. Noora ja Eevi lupas soittaa ihan varmasti Jennille, miun äitille ja meidän kouluterkkarille, jos meen alle 58 kilon tai näytän taas siltä, et viiltelen tai laihdutan. Vittu, ne varmaan laittaa miut vaa'alle, kun meen jommallekummalle. Se olis silti normaalipainon puolella, eikä miulla menkkojakaan ole ollu pitkään aikaan. Miun motivaatiomekko ja -farkut mennee melkein päälle! En luovuta nyt.
Muuten, oon löytäny ihanan pojan, joka tykkää miusta ihan minuna, eikä minään muuna. En oo vielä uskaltanu kertoa tästä puolesta miusta, muutakun lyhyesti pääpiirteittäin, et 2011-2012 talvena oli tosi vaikeeta. viiltelystä ja syömisistä hän ei siis tiedä. Kutsun häntä nyt vaikka nimellä K. K:lla on ollu tosi vaikea lapsuus, ja ollaan tavattu meidän yhteisen ystävän kautta, asutaan eri paikkakunnilla, muttei kumminkaan eri puolilla Suomea. Haluaisin olla yhtä avoin kuin K ja heittäytyä mukkaan tähän ja nähä, että tulisko tästä mittään, mutta pelkään liikaa. Pelkään, että miut rikotaan vaan taas.

Anna pois itkuista puolet, hetkeks vielä tänne jää

10 kuukauden peittelylle saattaa kohta tulla loppu. En oo hirveästi laihduttanut ja viilllelly oon vaan reiteen, että ranteet pysyis puhtaina. Mutta kohta kaikki nää kulissit tippuu.

Mitään ei ole tapahtumassa, paitsi kesäloma. En vain pysty enää peittelemään tätä kaikkea. Haluaisin päivittäin vain totaalisesti romahtaa ja itkeä silmäni turvoksiin, mutten kehtaa.

En ole siis menossa kertomaan jokaiselle vastaantulijalle kuinka vaikeaa minulla on juuri nyt, en huomionhakuinen ole kumminkaan. Haluan vain olla rehellinen edes joidenkin kanssa, eli Nooran ja Eevin. Heillä on oikeus tietää.

"Handle with care, say you'll be there"

Bussissa ei ollut iltapäivällä juuri ketään. Yksi, kaksi mummoa ja joku toinen minun ikäiseni, opiskelija luultavasti. Katselen ikkunasta pilvistä taivasta ja mietin; "antaisitko anteeksi jos kuolisin huomenna?".
En mieti kysymystä kenellekään suunattuna, en siskolleni, äidilleni, ystävälleni tai entiselle psykolgilleni. Antaisiko kukaan heistä anteeksi?
Ipodistani soi Demi Lovaton kappale Lightweight. "I'm a lightweight, easy to fall, easy to break..."
Bussi pysähtyy pari pysäkkiä myöhemmin, poimien mukaansa yläasteaikaisen kiusaajani. Ei hän suoraan minun kiusaajani ollut, ainakaan aluksi, mutta ystäväni koulunkäynnin hän ja ystävänsä tekivät hirveäksi. Minä sain osan siitä paskasta, koska olin ystäväni tukena ja puolustin häntä.
"Tunnistiko hän minua?", mietin kun poika oli kävellyt ohitseni bussin perälle. Olen muuttunut parin vuoden takaisesta jonkin verran.
Minkäänlaista intoa ei minulla ollut jäädä miettimään, pitäisikö sanoa moi, kun hän jää yhden pysäkin minua aikaisemmin. "Mummo opetti, että jotkut ihmiset pitää jättää omaan arvoonsa", ajattelen.
Katselen nämä samat maisemat päivittäin. Ohitamme hautausmaan, jolla on hautakivi, jossa on sama sukunimi, kuin minulla. Muistan taas mitä olin miettimässä aikaisemmin. Päädyn ajatuksissani siihen, ettei Noora antaisi itselleen anteeksi, enkä halua tuottaa hänelle sitä tuskaa.
Tuo pari penkkiriviä takanani istuva poika antaisi anteeksi, kun ei edes välitä. En syytä häntä siitä, ihmiset eivät yleensä pidä toisista, jotka heittävät heitä koulun jälkeen kengällä päähän.
Ohitamme huoltoaseman, jonka kohdalla painan nappia. Neljä pysäkkiä oikeaa pysäkkiäni aikaisemmin. Kulutan ylimääräiset 48 kaloria.
Pääsen kotiin ja istun kirjoittamaan terveystiedon esseetä. TT2, esseen aiheena erilaisten syömishäiriöiden leviäminen nuorten keskuudessa. Saisin aiheesta monen sivun kirjoitelman, mutta silloin kuulostaisin liian asiantuntevalta ja pääsisin varmasti uudestaan terveystiedon opettajan ja terveydenhoitajan keskusteluun, tällä kertaa varmasti kerrottaisiin ryhmänohjaajalle, joka ottaisi yhteyttä vanhempiin. Päädyn kirjoittamaan parin artikkelin ja oppikirjan tietoon perustuen ja yritän välttää liikaa pikkutietoa mitä syömishäiriöisen päässä voisi liikkua. Tiedän varsin hyvin mitä siellä liikkuu, mutta jos haluan pitää asiat niinkuin ne ovat, pidän suuni kiinni. Saan esseen valmiiksi nopeammin kuin oletin.
Katseeni hairahtaa veitseen, kun käyn keittiössä. Viiltely halut kasvavat sekunneissa.
Huomaan kumminkin että kello on puoli 5, pitää vaihtaa vaatteet ja lähteä reeneihin. Anoreksia on voimakkaampi, kuin viilteleminen, johon olen jäänyt taas koukkuun. Antaisin itselleni anteeksi jos kuolisin huomenna.