Everything's cool as long as I'm getting thinner

Laihdutan, viiltelen ja suutun tyhmistä asioista.

Lasken tarkkaan joka ikisen kalorin.

Huomaan, että olen ollut tässä tilanteessa aikaisemminkin.

En uskalla ajatella, milloin tämä  huomataan,

koska silloin alkaa se sama rumba,

joka käytiin jo kerran.

Ennen sitä saatan itsekseni tipahtaa täältä anoreksian pilvilinnoista.

Mutta sen ajatuksen tyrkkään hermoratojeni laitamille unohdettavaksi.

Olen rehellinen sanoessai, ettei minua kiinnosta pätkääkään,

jos joku sanoo, ettei saisi laihduttaa.

"Se on vaarallista ja pilaat elämäsi ja et saa ikinä lapsia ja ja ja...."

olen kuullut saman litanian selityksiä ennenkin.

Vanhoihin asti täytyy olla tarkkana,

jotta mekko menee ensinnäkin päälle,

mutta tärkeämpänä että se näyttää hyvältä.

Sen onnistumisesta ei ole takeita,

mutta miulla on keinoni.

"Kun sie ymmärrät"

"Siulle on niin helppo puhua, kun ymmärrät, onhan siullakin ollu kaikkia noita juttuja elämässä. Niin kun masennusta ja syömishäiriötä siis"
Näin sanoi uusi ystäväni tänään miulle seurakunnan nuortenillassa, kun oltiin juteltu sen erosta poikaystävän kanssa, ja kuinka se on ajanut häntä syvemmälle masennukseen. Tykkään auttaa ihmisiä kuuntelemalla, jos niillä on jotain liian painavaa hartioilla. Mutta kysymys kuuluu, että mistä hän tiesi, että miulla on elämä tippunu raiteilta jo jonkin aikaa sitten?!?! Kun yritän sitä mahdollisuuksien mukkaan piilotella, ettei minnuun suhtauduttais sillai "toi on se tyttö, jolle ei saa puhua ruoasta" tms.

Pelkään myös sitä, että jotain kautta vanhempani tai siskoni saisivat tietää, kun asun näin pienellä paikkakunnalla, täällä kaikki tieto, joka päätyy vääriin käsiin tai suihin itseasiassa, kulkee koko kylän läpi viidessä minuutissa. Siksi en ole kertonut muille, kuin Nooralle, Eeville ja Jennille. Nooraan ja Eeviin luotan, että he eivät ole asiaa vuotaneet, ainakaan tahallaan ja Jennillä on vaitiolovelvollisuus. Kai joku on jossain kuullut ohikävellessään, kun ollaan juteltu Nooran tai Eevin kanssa. Se olisi ainoa selitys. Mutta jos näin on käynyt, nyt sitten tietää kaikki?!?! Ei vittu. En halluu mittään sääliviä katseita tai että ihmiset välttelee minnuu sen takia. En oo kertonu K:lle vielä, pelkään, että se säikähtää. (miellä on siis ilmeisesti enemmänkin yhteisiä ystäviä, lähinnä täällä miun paikkakunnalla) Sillekin piti kertoa vasta myöhemmin, mut nyt toivon, että tää juttu ei oo oikeesti kiertäny koko kyllää. Vittu.

Ollaan siis K:n kanssa jatkettu juttelua, eilen illalla se sano, ettei saa minnuu mielestään. Minnuu pelottaa. Tää liikkuu etteenpäin vähän noppeesti ja jos se ei tykkääkään tästä puolesta miussa?? Loppuuko se sit siihen. Kun ei miusta päällepäin näy yhtään mittään, niin en usko et se ossaa aavistaakaan että tällanen pommi miulla olis pudotettavana. Halluisin, että tää toimii, mutten uskalla vielä heittäytyä kunnolla mukkaan. Mie oon kumminkin se, jota sattuu. Ja jos heittäydyn tähän ja sit ei toimikaan, hajjoon taas. Mie en välttämättä ennää pysty nousemaan ennää sieltä pohjalta. Sanoin K:lle, etten oikeesti oo niin kiinnostava, että minnuu pittäis facessa odottaa, mut kuulemma oon.

                                    

Se lause, että jos et rakasta itteäs, niin kukkaan ei voi rakastaa sinnuu, on kyllä yks isoimmista valheista, mitä oon ikinä kuullu. Mie en rakasta itteäni sitten yhtään, mutta Noora ja Eevi jatkuvasti sannoo, kuinka niiden elämä ei olis samanlaista ilman minnuu ja muuta tällasta suomalaiseen tappaan kiertävää, yrittäen sannoo, että ne rakastaa minnuu ystävänä, ehkä enemmänkin siskona itseasiassa. Jos mie jostain oon kiitollinen, niin heistä kahdesta. En olis tässä ennää ehkä ilman heitä. 

PS. en muuten ikinä päässy siihen tavoitepainoon siinä ajassa, kun halusin. Halusin näyttää edes jotenkin kuin tuo kaunis nainen tuossa kuvassa, muttei sitten lähelläkään...Tiistaina on lähtö mummolaan, jossa lihotaan aina vähintään 3-5 kg. Hirveä ahdistus siitä jo valmiiksi. Niiden reissujen jälkeen tarvii aina kuntoilla tavallista enemmän, että pääsee ahdistuksesta eroon. Onneksi siellä korvessa peltojen keskellä ei tarvitse välittää miltä näyttää. Huomennakin pitäisi osata olla Raxissa koulukavereiden kanssa, ilman päällänäkyvää ahdistusta... Miksi helvetissä kaikkeen sosiaaliseen toimintaan pittää liittyä ruokaa?!

Mutta hyvää kesää kaikille miun ihanille lukijoille, yritän taas parantaa tapojani ja postata enemmän. Kesällä on aikaa, mutta sekin häviää aina johonkin;)

any better then?

Oon ollu todella epäaktiivinen blogin kanssa.
En tiedä miksi, en usko että ketään edes kiinnostaa.
Valehtelin Nooralle suoraan päin naamaa, että anoreksian (tai mitä tää pelleily nyt ikinä onkaan) oireet olis vähentyny. Paskan marjat, ei miun parantuminen oo mihinkään menny. Noora ja Eevi lupas soittaa ihan varmasti Jennille, miun äitille ja meidän kouluterkkarille, jos meen alle 58 kilon tai näytän taas siltä, et viiltelen tai laihdutan. Vittu, ne varmaan laittaa miut vaa'alle, kun meen jommallekummalle. Se olis silti normaalipainon puolella, eikä miulla menkkojakaan ole ollu pitkään aikaan. Miun motivaatiomekko ja -farkut mennee melkein päälle! En luovuta nyt.
Muuten, oon löytäny ihanan pojan, joka tykkää miusta ihan minuna, eikä minään muuna. En oo vielä uskaltanu kertoa tästä puolesta miusta, muutakun lyhyesti pääpiirteittäin, et 2011-2012 talvena oli tosi vaikeeta. viiltelystä ja syömisistä hän ei siis tiedä. Kutsun häntä nyt vaikka nimellä K. K:lla on ollu tosi vaikea lapsuus, ja ollaan tavattu meidän yhteisen ystävän kautta, asutaan eri paikkakunnilla, muttei kumminkaan eri puolilla Suomea. Haluaisin olla yhtä avoin kuin K ja heittäytyä mukkaan tähän ja nähä, että tulisko tästä mittään, mutta pelkään liikaa. Pelkään, että miut rikotaan vaan taas.

"Look for the girl with the broken smile"

"Siun ajatukset on sairaita! Et ikinä voi saavuttaa onnellisuutta ja rakkautta sillä, että laihdutat ittes olemattomiin!! Ei myö siun ystävät kahota onko siun maha litteä tai reidet irrallaan toisistaan. Myö rakastettaan sinnuu ihan vaan tollasena, tuon kokosena ja ihanana Alinana."
Nooralla oli tänään asiaa tanssitunnin jälkeen, kuten huomaatte...
Se sai miut melkein itkemään, mutta koska oltiin julkisella paikalla, pidättelin kyyneleeni ja halasin sitä. Haluisin vaan saada hänet ja monet muut uskomaan, että en aio laihduttaa sairaalloisen laihaksi. En aio saavuttaa bmi 16 (joka olis miun painolla 44 kg), haluun vaan olla kaunis ja laiha. Saavutan sen 55, sitten 50 ja oon iloinen. Trust me.
Oon keikkunu samassa painossa tässä nyt jo monta kuukautta. Oon ollu liian masentunu tehdäkseni mitään asian eteen... Miulla on ihan liikaa lukiokursseja neljän vuoden suorittamiselle ja liikaa reenejä ja muuta vapaa-ajan hommaa. Syön tosi huonosti, tarkoittaen siis, että syön vähän, mut se mitä syön ei oo mitenkään sallittujen ruokien listalta. Vähän epäselkeetä, mut ymmärsitte kai?

Edelliseen postaukseen viitaten, en siis edelleenkään ole tappamassa itseäni, vaikka se ehkä siltä vaikuttikin.  Miulla on ihan liian pitkä Bucket list, ennenkun voin tehdä niin. Eli sen jälkeen, kun oonn naimisissa, ja ONNELLINEN vanhempi, Los Angelesin, Vegasin, Chicagon ja New Yorkin, Lontoon ja monen muun paikan ja unelman jälkeen en varmaan enää halua tappaa itseäni. Laskimpas hyvin, että en sorru lääkkeiden yliannostukseen. Sillon, kun olin vielä harkitsemassa itsemurhaa, tein siis suunnitelman, ettö miten ja millon ja aloin kirjottaan kirjettäkin, mut sit halusin kirjottaa kaikille ihmisille erikseen ja en vaan pystyny. Poltin raapustukseni ja en oo sen jälkeen asiaa enää vakavasti harkinnut.

"Beauty queen of only eighteen
She had some trouble with herself
He was always there to help her
She always belonged to someone else

I drove for miles and miles
And wound up at your door
I've had you so many times but somehow
I want more

I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain
Look for the girl with the broken smile
Ask her if she wants to stay awhile
And she will be loved
She will be loved

Tap on my window knock on my door
I want to make you feel beautiful
I know I tend to get so insecure
It doesn't matter anymore

It's not always rainbows and butterflies
It's compromise that moves us along, yeah
My heart is full and my door's always open
You can come anytime you want
I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain
Look for the girl with the broken smile
Ask her if she wants to stay awhile
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved

I know where you hide
Alone in your car
Know all of the things that make you who you are
I know that goodbye means nothing at all
Comes back and begs me to catch her every time she falls

Tap on my window knock on my door
I want to make you feel beautiful

I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain
Look for the girl with the broken smile
Ask her if she wants to stay awhile
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved

Please don't try so hard to say goodbye
Please don't try so hard to say goodbye

Yeah
I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain

Try so hard to say goodbye"

"Wake me up when September ends"

Pyydän anteeksi hiljaiseloani.
Olen tässä välissä itkenyt, kuunnellut melankolista musiikkia masentavilla sanoituksilla, itkenyt vähän lisää, romahtanut, kaivannut rakasta ystävääni, syönyt, itkenyt koska söin, melkein viiltänyt taas, valvonut liian myöhään ja peitellyt itkua "kaikki hyvin"-hymyn taakse. Ja lukenu muiden blogeja, huomannu, etten ole ainoa, jolla on samoja ongelmia.
Oon myös luopunu itsemurha-ajatuksista. Tajusin kuinka suunnattoman surun, järkytyksen, itseään syyttelyn  ja vaikean elämän aiheuttaisin ystävilleni, perheelleni, sukulaisille, koululleni. Sinnittelen tässä elämässä, vaikka olenkin lihava ja paska ihminen, joka ei osaa tehdä mitään oikein.
Ostin tänää aiva ihanan mekon, joka tällä hetkellä ei näytä kauhean hyvältä päälläni, koska olen niin lihava, mmutta se on tavoite ja motivaatio. Haluan, että pystyn käyttämään juuri tuota mekkoa joku päivä, ilman, että tarvitsee vetää vatsaa sisään!

Haluaisin onnistua, niinkuin te kaikki muut, joiden blogeja luen. Tässä varmaan syy, miksi miulla ei ole lukijoita, (kuin sinä ihana rakas yski <3). Junnaan vaan paikallani, enkä enää edisty mihinkään. Ennen laihduin, mutta nyt en oo päässy mihinkään. Miksikö? Koska olen laiska paska. Tiiän, että sekä laihduttaminen että paraneminen tarvis molemmat vaan pienen alun, mutta täysin eri suuntiin. Ehkä siks en osaa mennä kumpaankaan suuntaan, koska en osaa päästää irti tästä, mutta samalla en haluakaan päästää irti. Kaikki muut tekee prosessia jompaankumpaan suuntaan. Useimmat siihen suuntaan mihin mieki halluisin; laihduttaminen. Mutta lupaan parantaa tapani ja vähentää ruokaa, sillai, ettei kukaan huomaa mitään! En halua herättää ensimmäistäkään epäilystä siitä, et mie viiltelisin ja miulla olin anoreksia, eiei, kukaan ei huomaa, kaikki jotka tietää, luulee että kaikki on jo paremmin, ettei miulla olis näitä ajatuksia enää. Ja hyvä niin, en halua keksiä yhtään enempää valheita siitä, mitä teen/en tee!


PS. jos luit, vastaa kiitos oikealla olevaan kyselyyn! Ja tiedän, vaihdoin taas ulkoasua, mutta lupaan, että tämä pysyy nyt ainakin hetken!!!

Perfect

Kattelin just Black Swanin ja en kyllä keskittyny siihen tarinaan, vaan niihin hento-pienikroppasiin tanssijoihin... Mieki haluan olla tollanen pikkunen ja laiha! Ja aion olla joku päivä.

Siks päätin, että otan itteeni niskasta kiinni. Oon päästäny itteni huonoon kuntoon, mutten halua alkaa valehdella, joten en ota äärimmäisiä keinoja käyttöön. Hillitsen terveellä tavalla ja palaan normaaliin ruokavalioon. Eli nyt en vähennä ruokaa, vaan muutan sen laatua.

Sain just itteni kuulostaan heikolta ja itsekurittomalta ja luuserilta ja luovuttajalta, kun vähän aika sitten laihduin silmissä...

Nyt kukaan ei voi olla tätä vastaan, koska:

a) en ota radikaaleja keinoja käyttöön

b) miulla on oikeesti jotain mistä pudottaa.

Luin äsken Nooran blogia, jossa se puhuu miusta. Se on huolissaan ja kirjotti mm. näin: "jota en halua enkä aio kytkeä suljetulla osastolla letkuihin tai pahimmillaan kantaa hautaan arkkua, joka painaa niin vähän että monta kertaa tarvii tarkistaa että onko se luurangoks laihtuneen menetetyn rakkaan maalliset jäänteet siä vielä vai ei."

Toi oikeesti säikäytti miut! Mut ei se voi olla vaarallista, kun teen sen terveellä tavalla ja en oo alipainonen. Eihän...?

Nyt en osaa asettaa itelleni mitään tavotetta, koska en oo käyny vaa´alla kahteen kuukauteen. Outoa...

Mutta päätin, että huomenna käyn vaa´alla ja kirjoitan ylös mitä se kertoo.

Confused

Olen pahoillani siitä, että painotaulukko vasemmalla ei ole oikeassa (luultavasti), koska en ole päässyt vaa´alle pitkään aikaan (=ahdistus ja paniikki).
Olen miettinyt paljon laihduttamiseen ja painoon liittyviä asioita. Jennille olen joskus kertonu niistä fyysisistä kivuista, joita äärimmilleen menevä laihdutus tuottaa, ainakin minulla. Vatsa on kipeä, päätä särkee, sairastelee koko ajan, muutenkin huonossa kunnossa olevat polvet narisevat ja kipuilevat. Hän kysyi joskus onko laihtuminen kaiken tämän arvoista?
Onko se sitten? Tuossa tilanteessa vastasin että on. Nyt en ole enää yhtä varma. Vietimme yhdessä iltaa ystävieni kanssa muutama päivä sitten. Oli paljon ruokaa ja päätin, että annan kaloreiden laskemisen, ahdistuksen ja liian ajattelun olla ja nautin. Tällä kertaa ei olisi edes tarvinnut peitellä, koska tämä porukka on se läheisin ja tietää kaiken (paitsi tämän blogin olemassaolon). Huomasin oikeasti nauttivani siitä, että sai syödä, vaikka lähes kaikki ruoka olikin sieltä kiellettyjen listalta. En ole enää varma onko laihduttaminen sen arvoista, että voisin uhrata nuo hetket ystävieni kanssa. Nyt ehkä vastaisin ei. Mutta en ole sittenkään varma. Emmie tiiä!! Liian vaikea kysymys. Haluaisin vastata ei ja haluaisin vastata kyllä.

Onnistumisia ja ahdistuksia

Onnellisuuden ja onnistumisen fiiliksiä, samaan aikaan on fiilis, että olen syönyt kuin hevonen...
Juhannus perheen ja sukulaisten kanssa mökillä ei kuulosta kivalta, eikä se sitä olekaan. Onneksi sain puhuttua koneen mukaan matkaan, joten selviän luultavasti sunnuntai-iltaan asti. Missään ei saa rauhaa olla itsekseen. Ja ruokaa on koko ajan tarjolla, ja ei pysty reenaamaan mitenkään. Vähemmästäkin syntyy ahdistus!

Toinen asia, mikä häiritsee juhannuksessa on se, että haluaisin niin paljon mieluummin olla kavereiden kanssa siellä, missä Iirokin on. Olen kuunnellut rakkauslauluja koko juhannuksen ja ajatellut häntä <3 Aion keskustella hänen kanssaan ensi viikon perjantaina... Odotan sitä innolla ja samalla pelottaa aivan sairaasti! mutta uskon, että se on normaalia?

Pitäisi lähteä isän puolen sukulaisten mökille vähän ajan päästä, ei kuulosta yhtään houkuttelevalta. Mummo tyrkyttämässä ruokaa ja hokemassa : "et sinä tyttö kasva ikinä, jos et syö". Hän ei voi vain hyväksyä sitä, että olen jo 17, enkä ole kasvanut mihinkään pitkään aikaan. Kaikki muut perheestäni ovat yli 170 cm, minä en, mutta se ei tarkoita sitä, että mie kasvaisin vielä. Kasvan kyllä leveyttä, jos syön kaiken mitä hän työntää eteen. Onneksi siellä voi reenata paljon paremmin, kuin täällä. Onneksi voin ensi viikolla reenata koko viikon, ja äiti kertoi tänään, että ensi viikolla siivotaan koko talo (joka ei ole ainakaan pieni), niin siinäkin kuluu kaloreita, kun vain siivoaa kunnolla ja ilman turhia helpottavia apuvälineitä.
"Hae tyttö lisää ruokaa, sitä on siellä vielä, ei voi heittää pois!" Argh!
Liikaa kiellettyä ruokaa! Mutta jotain hyvää tässäki: meillä on paljon suklaata, ja en syö sitä, koska en pidä siitä, eli sitä ei tee edes mieli!!
Onnistumisen fiilikset tulivat siitä, kun laitoin aamulla vaatteita päälle ja suurin osa kesävaatteistani on miulle aivan liian isoja! Mutta ne olivatkin M-kokoisia... Sitten, kun S-kokoiset ovat isoja, olen onnellinen!
PS.ahdistustani lisää se, etten ole voinut käydä vaa´alla moneen päivään! Eli en tiedä painoani, muttä siitä olen varma, että olen kauempana tavoitteestani, kuin tänne lähtiessä!

Tarina

Kirjoitettiin äikän tunnilla tarinoita, joissa on vain päälauseita. Innostuin ja kirjoitin kotona vielä vähän arkaluontoisemmasta aiheesta uuden.

Tyttö oli ujo. Hän oli onnellinen. Hän ei tiennyt mikä on anoreksia. Tyttö söi ja liikkui normaalisti.

Tyttö lihoi. Hän yritti laihduttaa. Hän yritti uudestaan. Tyttö onnistui  43:lla kerralla. Hän laihtui silmissä. Tyttö oli tyytyväinen.

Tyttö halusi jatkaa laihduttamista. Hän viilteli lähes päivittäin. Ystävä raahasi psykologille. Psykologi suututti tyttöä. Tyttö viilteli lisää. Hän söi 400 kaloria päivässä. Psykologi heitti pihalle. ”Ei ollut enää mitään asiaa”. Tyttö laihtui lisää. Ystävät huolestuivat. Tyttö viilsi, laski kalorit ja yritti oksentaa. Ei kertonut ystäville. Ystävä soitti syömishäiriöliiton auttavaan puhelimeen. Tyttö ei enää osannut laihduttaa. Tyttö lihoi. Hän suuttui itselleen. Päätti laihduttaa 55 kiloon. ”Näytän vielä niille läskiksi haukkuneille”. Tyttö haluaa olla kevyt kuin keijukainen. Hän tulee olemaan laiha ja hento. Hän haluaa olla kaunis.

Äiti aloitti laihdutuskuurin. Tyttö tekee saman. Hän laihtuu vielä paljon. Sitten hän on onnellinen.

Hänen ei pitänyt päätyä tähän.

Olin ujo vielä viime vuoden toukokuuhun asti. Silloin tapahtui niin paljon, että tulin ulos kuorestani ja olin se oikea minä. Esitin koko yläaste-ajan jotain muuta kuin itseäni. Esitin vahvaa ihmistä, jota eivät satuta ilkeät sanat ja jota ei haittaa oma ulkonäkö. Lihoin kasvun hidastuttua järkyttävän kokoiseksi (74 kg ja 166 cm) ja yritin laihduttaa liian monta kertaa ja epäonnistuin joka kerta. Paitsi silloin ratkaisevalla kerralla. Sitten lähti ja kunnolla. Laihduin muutamassa kuukaudessa yli 15 kiloa. Ei kukaan sitä silloin pelännyt, saatika epäillyt mitään syömishäiriötä.

Sitten tulivat ongelmat. Kaikki se patoutunut paha olo, joka sisälläni oli monta vuotta purkautui. Aloin viiltelemään. Ensin pieniä jälkiä ranteeseen, vähän ajan päästä ranne oli paketissa jatkuvasti, koska en voinut näyttää niin järkyttävässä kunnossa olevaa kättäni. Nilkkanikin joutui uhriksi kerran. Pelkäsin jatkuvasti reeneissä, että joku niistä viilloista vielä repeää ja alkaa vuotaa. Kerran niin kävikin. Olin edellisenä iltana viiltänyt pahasti ja ranteessa oli taas side (valehtelin kaikille, että siinä olisi rasitusvamma, vain lähimmät ystäväni tiesivät mitä siinä oikeasti oli). Tunsin yhtäkkiä jäätävän kivun ranteessani ja tunsin, kuinka edellisyönä muotoutunut kudos haavan päällä repesi. Vedin silti reenit loppuun jäätävä kipu ranteessani.

Toi psykologi-juttu on kyllä ihan naurettava. En uskaltanut sinne mennä yksin. En itse asiassa ajatellut olevani ammattiavun tarpeessa. Ensin oli ihan mukavaa mennä juttelemaan vaikeista asioista. Sitten minua alkoi ärsyttämään ja pidin itseäni säälittävänä, kun kerroin jollekin aivan tuntemattomalle ihmiselle ongelmistani. Kerroin silti kaiken. Lopetin viiltelyn jossain vaiheessa. Siitä psykologini tykkäsi, näin hänet vielä pari kertaa sen jälkeen ja toiseksi viimeiselle kerralla hän kysyi onko minulla muita vaikeuksia elämässä. Kerroin hänelle sitten tästä syömisvammailusta ja hän päätti, että varataan vielä yksi aika. Viimeisellä kerralla hän totesi, että en tarvitse häntä enää, kun ei minulla kuulemma ollut enää mitään ongelmia tai vaikeuksia. Söin tuolloin 400 kaloria päivällä, ja kerroin sen hänellekin. Hän totesi; ”Okei, mutta et enää viiltele?”. Nyt jälkeenpäin tuostakin pelleilystä seurasi yksi hyvä asia; tajusin olevani aika syvällä tässä.

Tuon muutaman kuukauden jälkeen jatkoin laihduttamista kovemmin kuin pitkään aikaan. Tässä vaiheessa lähimmät ystäväni huolestuivat kunnolla.

Sitten tuli stoppi. Paino jäi 60 kiloon pitkäksi aikaa. Sitten se nousi. Vihaan itseäni niin paljon, että yritin oksentaa muutaman kerran ja liikun kuin hullu. Saan järjettömiä morkkiksia, jos en ole liikkunut tarpeeksi tai jos olen syönyt liikaa. Esimerkiksi muutama päivä sitten söin mokkapalan, joita siskoni oli tehnyt ja tein 100 ylimääräistä vatsalihasta. Kierrän kaupoissa karkkihyllyn kaukaa.

Tarinan viimeinen lause viittaa siihen, että ajattelin joskus, että miksi kukaan haluaisi piinata itseään kaloreiden laskemisella, pakkoliikunnalla, järjettömillä lihakuntosarjoilla jne. Nyt, kun itse teen tuon kaiken, tiedän millaista se on.  Mutta ajattelin joskus, ettei minusta ikinä tule sellaista. Tulipahan sittenkin. 

Romahdus

Empty. Tyhjä, kuin ketju ilman korua.

Lost. Hukassa, kuin pieni koru ilman turvaa.

Frail. Hento, kuin tuulen henkäys.

Weak. Heikko, liian heikko olemaan vahva.

Hurt. Loukattu, liian loukattu olemaan onnellinen.

Lonely. Yksinäinen, liian yksinäinen kertoakseen.

Useless. Turha, kuin rikkoutunut peili.

Full of secrets. Täynnä salaisuuksia, kuin unilelu.

Strong. Vahva, liian vahva kertomaan.

Lost. Menetetty, menetetty sairaudelle.

Thin? Laiha? Ei.

Vihaan tällaisia hetkiä, kun romahdan. En pysty ajattelemaan järkevästi. Ajatukset kiertää sitä helvetin kehää. Päässä kuuluu vaan kolme lausetta: ”Olet lihava. Lopeta syöminen. Et ansaitse mitään.”

En saisi uskoa. Miksen saisi? Jos niin moni ihminen on mulle kertonut, että olen lihava, niin enkö sitten ole? Ne ihmiset on kuulemma väärässä. Miksi ne olis väärässä? Ei ne voi olla väärässä, kun niitä on niin monta. On ne oikeassa. Näkeehän sen! Näen sen itekkin, aina kun astun peilin eteen tai menen vaa´alle! Saakeli ne on väärässä jotka väittää näitten ekojen olleen väärässä.

Kukaan ei tiedä kaikkea. Yks ystävä tietää tästä syömisvammailusta. Toinen ystävä tietää viiltelystä. Miksi en kertoisi molemmille kaikkea? En vaan voi. En kestä, jos ne molemmat hajoaa siksi, että mie teen/tein jotain kamalaa itelleni. Aion säästää ne molemmat vaikeilta, liian vaikeilta, asioilta. NE on liian vaikeita miulle itellenikin, joten miten he pystyis käsittelemään jotain tällaista.

Siksi ehkä aloin kirjottaa tätä blogia. Että saan ajatukseni purettua, saatua niille edes jotain järjestystä.

Suurinta osaa teksteistä ei ole kirjotettu juuri ennen julkaisemista, tai edes samana päivänä, kuin julkaisen ne. Kirjoitan enimmäkseen iltaisin ja öisin, jolloin kirjoitan ne muualle, kuin tänne suoraan. En siis romahda yleensä päivisin, enimmäkseen iltaisin ja öisin jos valvon. Itseasiassa, tajusin juuri, että romahdan aina, jos kello on paljon ja olen yksin. Voin olla kavereiden/ystävien kanssa vaikka kuinka myöhään romahtamatta, mutta heti jos jään yksin tai menen kotiin(jossa kaikki muut nukkuvat jo), romahdan heti.

Ei siihen tarvita mitään ihmeellistä tapahtumaa tai ajatusta, joka tapahtuisi siinä hetkessä, tai olisi tapahtunut aikaisemmin sinä päivänä. I just fall apart inside.

Tänään romahtamiseeni oli kyllä syy.

Vertailen muiden about ikäisteni naisten vartaloa omaani. Löydän aina jotain mikä minussa on pielessä. Useimmiten niissä muissa naisissa ei ole mitään vikaa, heillä on kauniit kasvot ja ihanat vartalot, minä vain olen epäonnistunut. Tein tänäänkin niin. Katsoin äsken tv:tä, jossa oli kuvankaunis nainen, jolla oli ihanat hiukset. Seuraavassa ohjelmassa oli myös kaunis nainen, jolla oli litteä vatsa ja laihat jalat. Hänen reitensä eivät osuneet toisiinsa! Toisin kuin minun. En aio kertoa painoani, ennen kuin olen tämänhetkisessä tavoitteessani; 55 kg. Siihen on vielä matkaa, mutta kerron, kun olen saavuttanut sen. Se voi viedä aikaa, sillä minulla on pari ystävää panemassa vastaan laihduttamisessa ja äiti, joka ei saa tietää tästä kaikesta.

Tämä seuraava ei ole minun ajatukseni, mutta se on hyvä:

”Jos ihminen huokailee, se ei jaksa enää.

Jos ihminen ei hymyile, se on surullinen.

Jos ihminen katsoo maahan lasittunein silmin, se ajattelee jotakin.

Jos ihminen itkee, se ei näe ulospääsyä epämiellyttävästä tilanteesta.

Jos ihminen satuttaa itseään, se ajattelee olevansa turha.

Jos ihminen katsoo olkansa yli, se kaipaa hellyyttä.

Jos ihminen itkee jonkun toisen vuoksi, se rakastaa sitä.

Jokainen tarvitsee jonkun, jota ajatella ja ikävöidä...

joka välittää ja huolehtii...

joka pitää kiinni eikä päästä irti...

joka toivottaa hyvää yötä...

Teen sen vielä

Teen joskus vielä hyvän aloituksen blogilleni, mutta en tarkoita tuolla sitä.
Aion olla 55 kg. Siihen on vielä muutama kilo.
Eli siis:
a)olen huono aloittaja
b)minulla on syömishäiriö.
Takana on viiltelyä, itkettyjä öitä, koulussa nukkumista, itsetuhoisia ajatuksia, päiväkirjoja, rikkinäisiä tavaroita, pakkoliikuntaa, paastoamista, okentamisen yrittämistä ja laihdutusta. Sitä viimeistä varsinkin.
Olen laihtunut alle vuoden aikana 15 kiloa. Olen tyytyväinen siihen. Tai siis olin hetken. Kunnes päätin laihduttaa vielä lisää. Nyt näen itseni järkkytävänä läskinä pallona. Peittelen vatsaani vaatteilla, en osta siis ikinä liian tiukkoja paitoja. Rakastan tiukkoja farkkuja, koska niissä jalkani näyttävät laihemmilta.
Kirjoitan paljon ja kaikkialla, joten suurinta osaa teksteistä ei ole kirjoitettu juuri ennen julkaisemista.