Dancing through the fire

Heti tunnin alussa opettaja ilmoittaa aiheeksi syömisen biologisena ja psykososiaalisena motiivina. Mietin että miksi ikinä aloin lukea psykologiaa. Mieleeni hiipii ajatus pois pääsemisestä. Pakotietä ei kuitenkaan ole. Minun on pakko istua puolitoista tuntia opiskellen miksi ihmiset syövät.

Tunnin edetessä huomaan huijanneeni kehoani jo kauan, koska en tunnista itsessäni puoliakaan asioista, jotka opettaja määrittelee normaaleiksi. Lopputunnista pääsemme lempiaiheseeni; anoreksiaan ja muihin syömishäiriöihin. 

Tässä vaiheessa vieressäni istuva Tuukka alkaa vaikuttaa hätääntyneeltä. Hänen kasvoistaan näkee, kuinka tieto on hänelle uutta.  Mietin, miten selittäisin hänelle tunnin jälkeen, etten minä ole noin pahassa kunnossa. Mutta tajuan, että hän alkaa yhdistää asioita päässään. 

Juuri ennen tunnin loppua opettaja pääsee siihen, kuinka syömishäiriöinen valehtelee salaillakseen ongelmiaan ja laihdutustaan. Luovutan ja päätän vain pyytää anteeksi tunnin jälkeen.

Sano sana vaan ja me erotaan, tai päätä mun luokseni jäädä ja uskaltaa

Luulin, että Tuukkakin häipyisi heti, kun saisi tietää varjopuolestani. Mutta hän jäikin. Olen niin tottunut siihen, että ihmiset ympärilläni kaikkoavat ja välttelevät minua ongelmieni takia.
Nyt en tiedä mitä ajatella, kun joku hyväksyi asian lähes heti. Voinko olla oma itseni? Jopa sellaisina päivinä, kun olisi pitänyt vain jäädä sänkyyn makaamaan?
Kerroin hänelle syömishäiriöstä, mutten uskaltanut sanoa mitään viiltelystä. Kerroin, kuinka olen rikkinäinen ja hajalla, etten olekaan se, miltä vaikutan ulospäin. Pyysin anteeksi, että kerroin hänelle asiasta. Näin jälkeenpäin mietin, että minkä ihmeen takia.

Sain taas kuulla, ettei paha oloni todellakaan näy ulospäin. Niin surullista, kuin se onkin, esittämiseni menee siis ihmisiin täydestä. Ainakin niihin, jotka eivät minua todella läheisesti tunne.

Halusin maanantaina viiltää niin pahasti, että haava olisi ollut auki vielä pitkään. Mutten uskaltanu, koska olin samana iltana luovuttanut verta, ja pelkäsin pyörtyväni, jos olisin menettänyt yhtään enempää. Tänään voisin aivan hyvin viiltää, enkä välttämättä edes jaksa taistella vastaan. Yritän, mutta houkutus on aivan liian suuri.

Varjosi takana ehkä on, joku joka ei oo onneton

En oo ikinä ollu näin onnellinen ja masentunut samaan aikaan.

Löysin itelleni poikaystävän, tai ehkä hän löysi miut enemmänkin. Oltiin ensin ihan kavereita, mut yhen yhteisen psykan kurssin ja leirin jälkeen ollaan paljon enemmän, kun vaan kavereita. Ennenkun oltiin virallisesti yhdessä, miun yks kaveri tuli sanomaan miulle, kuinka söpöjä mie ja Tuukka (nimi muutettu) ollaan yhdessä.

En kaikesta tästä onnesta huolimatta osaa olla onnellinen. Varsinkin, kun Noora oli myöntänyt poikaystävälleen, että hänellä on syömishäiriö. Olemme Eevin kanssa pitkään jo epäilleet sitä, mutta nyt Nooran poikaystävä kertoi Eeville. Miulle kerrottiin tästä, kun olin koulussa tunnilla. Sain Facebookissa viestin Eeviltä, että hänen on pakko puhua miun kanssa. Meidän välitunnit ei mene yksiin, koska ollaan eri lukioissa, joten Eevi kirjoitti Facebookiin. Jouduin lievään paniikkiin enkä pystynyt keskittymään yhtään siihen, mitä tunnilla puhuttiin. Tiesin tästä, mutten kai halunnut uskoa sitä. Koko loppu päivän olen syyttänyt itseäni asiasta. Mie oon aina ollu niin itsekäs ja jääräpäinen, etten ole tajunnu että käytökselläni voi olla näin hirveitä seurauksia. Noora on viimeinen ihminen, jonka olisin kuvitellut sairastuvan, mutta nyt kävi näin. Eevin kansaa yritetään saada se tunnustamaan asia myös meille ja parhaamme mukaan auttaa Nooraa. Se on vähintä, mitä myö voidaan tehdä. Ilman Nooraa en välttämättä olis enää tässä.

Kirje sinulle, ystäväni

Olit hirveän huolissani minusta, kun huomasit syömishäiriöni. Yritit yhteisen ystävämme kanssa takoa sitä minun päähäni vaikka kuinka pitkään. Kun vihdoin saitte minut uskomaan olevani sairas, halusit päämääräisesti parantaa minut. Tiedämme molemmat, etten olisi tässä enää ilman sinua.

Muistatko, kun kirjoitit, kuinka huolestuneena katselit minua tanssisalin peileistä? Muistatko, kun huomautit, että iloni siitä, että reiteni eivät kosketa toisiaan on sairasta? Muistatko sitä taistelua, jonka kävimme kaikki kolme ystävämme kanssa yhdessä minun pääni sisällä pyörivää syömismörköä vastaan?

Asetelmamme alkaa muuttua. Minä ja ystävämme alamme olla todella huolissamme sinusta. Olet laihempi, kuin minä silloin, kun puutuitte asiaan. Huomauttaessamme asiasta alat nauraa ja perustelet joko armeijalla tai jollain muulla syyllä. Olen neuvoton, mutta onneksi ystävämme on käynyt tämän taistelun jo aiemmin. Hän tietää mitä meidän pitäisi tehdä.

Mutta se ei vain toimi. Yritämme yhdessä ja erikseen, uudestaan ja uudestaan. Muttemme onnistu vakuuttamaan sinua siitä, että sinulla taitaa olla syömishäiriö.

Toivottavasti et suutu perjantaina, kun pidämme tyttöjen iltaa. Aiomme nimittäin yrittää parhaamme mukaan todistaa sinulle, että käytöksesi ja ajatusmaailmasi muistuttavat aivan liian paljon minun sairasta maailmaani. Teemme sen, koska välitämme. Me jos jotkut tiedämme, ettei tästä tule helppoa, mutta meitä ei kiinnosta. Ainoa tärkeä asia, on että sinut saadaan takaisin sellaiseksi, mitä olit, kun tutustuin sinuun.

Rakkaudella, ystäväsi