Loppu hyvin kaikki hyvin

Olin tänään todella hyvällä tuulella,
kun joskus iltapäivällä heräsin.
Nukuin kellon ympäri ja olin silti väsynyt.
Onneksi wanhat ovat vain kerran elämässä.
Mutten voi sanoa etteikö olisi ollut hauskaa!
Tänään pidin krapulapäivän kaverin kanssa,
vaikkei kummallakaan ollut edes krapulaa.

Menin nuorteniltaan, vaikka tiesin etten sinne mentyäni ole kotona ennen yhtätoista
(enkä ole nukkumassa vieläkään).
Hartauden aikana tajusin,
ettei miulla ole enää suunnitelmaa.
Miulla oli kaikki suunniteltuna wanhojen päivään asti,
wanhoja varten ja sen päivän onnistumista ajatellen.
Nyt ei ole enää mitään mitä odotaa.
Paitsi yo-juhlia, mutta ne ovat liian kaukana.
"Olen ihan tyhjän päällä" oli lause,
joka sai miut itkemään.
Ensin pari kyyneltä,
mutta lopulta makasin ylävartalo Tuukan sylissä ja tärisin.
Muut ilmeisesti onneksi luulivat minun nukkuvan.
Moni tuli nimittäin kysymään,
että nukkuuko se Alina jo?
Tuukka ei kuitenkaan ehtinyt vastata,
kun käänsin aina pääni halutessani tietää kuka puhuu.
Naama punaisena ja silmät kyynelistä täynnä en voinut enää väittää kaiken olevan ok.
Muttei kukaan onneksi kysynyt sen tarkemmin mitään.
Yksi ystäväni sanoi naurahtaen halatessaan:
"siehän oot yleensä se, joka halaa ja lohduttaa".
Niin olenkin, nyt en vain enää jaksanut,
tai toisaalta halunnut enää peitellä.
Tuukka sai minut lopulta nauramaan vielä kaiken itkun jälkeen,
ja lähdin kotiin hymyillen.
Loppu hyvin kaikki hyvin.

How can I sleep at night there's a war inside my head

Abien viimeinen koulupäivä.
Itkin viime ja toissayönä elämän tarkoituksettomuutta.
Nyt toistuu viime syksyn yksinolo,
kaikilla kavereilla on kirjoituset.
Onneksi tällä kertaa on Tuukka,
ainakin tällä hetkellä.

Kahdeksan tunnin yöunista nukuin ehkä kolme,
hyvin katkonaisesti herätessäni tunnin, joskus puolen välein.
Vanhat ovat perjantaina.
Viideltä lähtö kampaajalle ja
nukkumaan pääsee seuraavan kerran seuraavan päivän pikkutunneilla.
Jos siis noita abeja kiinnostaa viettää jatkoja, niin kuin sovittiin kauan sitten.

Kävin maanantaina kirkkain silmin ja hymy kasvoillani koululääkärillä.
Määräsi minut verikokeisiin ja sydänfilmiin,
vaikkei mitään erikoista vaikuttanut olevan.
Ehdotteli myös nuorten aikuisten poliklinikkaa,
tai jos on rahaa, voi mennä terapeutillekin,
tietty osittain Kelan maksamana.
Pakko ei ole vielä mennä minnekään,
jos tämä "hyvä kausi" jatkuu.

My heart is sinking, as I'm lifting up above the clouds

En ole edes avannut bloggeria yli viikkoon. Syitä on vaikka kuinka paljon, mutta niistä tärkein on ehkä se, etten ole halunnut hukuttaa itseäni masennukseen ja syömispelleilyyn. En ole halunnut miettiä, mikä tänään on mennyt pieleen, kuinka laihoiksi kaikki muut ovat pienentyneet tai nähdä yhtäkään kuvaa verille viilletyistä käsistä tai jaloista.
Kaiken tämän sijaan olen roikkunut facebookissa vaikkei siellä tapahdukaan mitään, yrittänyt hakea kesätöitä, kirjoittanut kolme maantiedon eesseetä muutamassa päivässä, nauranut itseni kipeäksi keittiön lattialla, tuskaillut vanhojen tanssien omasta tanssista ja nukkunut melkein tarpeeksi. Ei tässä ollut koko kahden viikon ohjelmani, mutta pointtina oli, että olen tehnyt asioita, jotka tekevät minut iloseksi ja onnelliseksi. Koulutehtävät ovat oma lukunsa, mutta jos on hyvällä päällä, nekin on huomattavasti helpompi saada kunnialla loppuun saakka.

Edes loska ei masenna, koska tänään on reenit! Ja vaikka kaveri mursi kätensä perjantaina ja on tänään vain katselemassa, olen silti pelottomana menossa. Cheerleading on yksi maailman vaarallisimmista lajeista, mutta työnnän pelkoni loukkaantumisesta jonnekkin syrjään, hautaan sen vaikka tuonne loskaan ja menen hyppimään muiden olkapäille!

Ps. 5 päivää vanhoihin! Miten se päivä tuli näin nopeasti? Vastahan ihailin uutta mekkoani viime toukokuussa ja en halunnut mennä harjoituksiin koulun jälkeen:D

You promise always to keep me safe

Istun huoneeni lattialla.
Minulla ei ole terää kädessä,
valot ovat päällä.
En itke,
en edes harkitse viiltäväni.
En vihaa itseäni.

Kaikkea tätä olis voinut minulta odottaa ensimmäisen lauseen perusteella.
Ei tällä kertaa.
Hymyilen, kuuntelen hyvää musiikkia,
lakkaan kynsiäni ja venyttelen.
Tekstaan Tuukalle.

Miksi olen näin iloinen?
Oletan, että iloisuus ja onnellisuus tarkoittaa tämän hetkistä tunnetilaani,
en ole aivan varma.
En muista milloin olisin ollut näin positiivisella tuulella.
Olen ollut tällainen koko viikonlopun.
Voisin oikeastaan tottua tähän!

Ei minulle ole tapahtunut mitään tavanomaisesta poikkeavaa.
Perjantai-illan ja tämän päivän olen viettänyt pitkälti reenisalilla.
Minua kehuttiin tänään!
Sain viimein heitossa tehtyä lähes kaiken oikein,
Akrobatiakin meni ihan hyvin.

Tänään kävin aamulla kirkossa.
Siellä oli paljon väkeä, koska oli piispantarkastus.
Sanokaa oudoksi, mutta viihdyn kirkossa.

Lauantaina kävin ostamassa vanhojen tansseihin kengät.
Kokeilin kotona niitä mekon kanssa.
Vaikka mekon korsetti ei mennyt niin tiukalle, kuin olisi voinut,
olin silti tyytyväinen itseeni.
Tunsin itseni kauniiksi ja laihaksi.
Ja pitkäksi, kun kerta oli korkokengät jalassa.
Nyt en malta odottaa seuraavia vanhojen reenejä, että saan tanssia kengillä!
Illan vietin nuortenillassa.
Näin vanhoja ripari-pikkusiani ja sain viettää aikaa Tuukan kanssa.

Koko viikonlopun aikana on ollut yksi negatiivinen asia.
En ehtinyt viettämään tarpeeksi aikaa Tuukan kanssa,
mutta se asia korjataan ensi viikolla.

Voisinko tottua tällaisiin viikonloppuihin?
Kolme kokonaista päivää ilman viiltelyä,
itsensä vihaamista tai jalkojen melkein verille raapimista.
Laihdutustakaan en ole ajatellut joka sekunti.
Onko tämä normaalia elämää?
Jos on, miksi olen pelännyt tätä ennen niin paljon?

We can't back down,not right now!

Tulin taas reeneissä milloin miten päin alas, kyljissä on huomenna mustelmat takarin kiinniotto yritysten takia. No, parempi muutama mustelma kyljissä, kuin aivotärähdys tai murtunut jalka. Ensimmäinen oli kyllä aika lähellä tänään, kun tulin ilmeisesti heitosta alastullessani taaksepäin ja löin pääni takarin rintakehään. Myönnän, että päätä säree, mutta kyllä tämä tästä. Hyvin turvallisen lajin olen valinnut... Ehkä se vielä tästä, kunhan saadaan vakiutettua nostajat pareiksi, ettei tarvitse joka kerta hakea sitä nostotekniikkaa.
Loppuvenyttelyissä juttelin yhden kaverini kanssa. Yhtäkkiä hän vain katsoi minua hiljaa ja sanoi:

"sie oot niin pieni ja siro, ihan hyvä et sie oot meillä nostettavana."

Hämmennyin ja menin sanattomaksi, se tuli niin puskista. Lopulta sanoin naurahtaen kiitos, kommentoiden, että toinen nousijamme on oikeasti pieni ja siro, en minä.

Joulu pelottaa minua, koska edessä on mummola reissu ruokineen ja saunoineen. En ole vielä(kään) keksinyt mitään hyvää tekosyytä olla menemättä joulusaunaan. Kaikki muut menevät, joten syyn täytyy olla todella hyvä, että saan jäädä sisälle.

Kaikista odotuksista poiketen en olekaan lihonut joulukuun aikana, vaikka karkkia ja muuta turhaa on mennyt kurkusta alas. Joulun jälkeen alkavat onneksi heti reenit ja aion tiputtaa painoa vanhojen tansseihin mennessä (14.2). Päätin päästä pitkäaikaiseen tavoitteeseeni siihen mennessä. Haluan näyttää hyvältä mekossani, mitään ylimääräistä ei saa tulla yli mekon "reunojen yli". 

Koeviikko loppui viimeinkin. Ruotsin koe tänä aamuna meni aiva penkin alle, mutta mitä voisinkaan olettaa, kun en lukenut, ja nukuin huonosti.

Aurinko nousee omalle paikalleen

Minun tekisi mieli itkeä sekä ilostan että surusta. En tiedä kumpaa nämä kyyneleet edustavat, mutten välitä vaan annan niiden valua poskiani pitkin.
Tunsin tänään koulussa kuuluvani johonkin, kun koulukaverini olivat iloisia, kun tulin ruokalaan vähän heidän jälkeensä. Kaiken lisäksi Noora vastasi iltapäivällä, että hänellä on aikaa vaikka koko ilta miun reenien jälkeen! Tämä on ensimmäinen kerta kuukauteen, kun olemme kahdestaan, niinkuin aina ennen. Voimme taas nauraa, keksiä tyhmiä juttuja ja puhua kaikesta mahdollisesta syömishäiriöistämme vanhustenhoitoon Suomessa.

Ensin menen kuitenkin cheerleading-reeneihini. Olen aina innoissani menossa sinne ja odotan, että pääsen lentämään muiden heitto- ja koppaus-"nukkena". Alkuosa reeneistä meneekin normaalisti, alkulämmittelyssä ranteeni alkaa vaivata, mutten anna sen pysäyttää minua - onhan se ollut ongelma aiemminkin.
Alamme nostamaan ja koska nostajani ovat aivan pikkiriikkisen eripituisia, täytyy minun korjata ylhäällä seistessäni lantiollani asentoa, etten kaadu sieltä alas joko takamiehen (tai siis naisen) päälle tai eteen naamalleni lattiaan. Nostot sujuvat kuitenkin hyvin - aluksi.
Vaihdamme pian nostajaa, että saisimme samanpituiset nostajat. He saavat minut nostettua ylös, mutta tullessame takaisin alas tiettyyn asentoon, peruuttaa toinen nostajista ja en saakaan hänen hartiastaan tukea. Toinen nostaja kuitenkin osaa tehtävänsä ja pysyy paikoillaa, mutta toisen puolen hajotessa tuen itseni täysin toisen puolen kädelle, etten löytäisi itseäni maasta. Tällöin oikeasta olkapäästäni naksahtaa jotain. Se kipeytyy niin, etten enää nouse, vaan annan toisen flyerin (=nousijan) harjoitella lopputunnin. Haen valmentajalta jäätä, koska kipu yltyy ja en saa kättäni nostettua ylös normaalisti. En ajattele, että tässä olisi käynyt pahemmin, "se on vain lihasrevähdys, näitä sattuu koko ajan!".
Istun sivussa loppureenit "ihan vaan varmuuden vuoksi" ja katselen kateellisena, kun kaverini lentävät kauniissa kaaressa ylös yläilmoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Joku käy aina välillä kysymässä minulta, kävikö minulle pahasti. Vastaan, että ei tässä mitään, kyllä minä selviän.
Valmentaja käskee mennä näyttämään olkapäätä lääkäriin, jos se on vielä huomenna kipeä. Vakuutan hänellekin, että ei tässä mitään. Takin päälle laittaminen on silti yksi päivän haastavimpia asioita, en nimittäin saa kättäni ylös tai kunnolla sivulle.
Menen kotiin, siellä ei ole ketään. Missä lienevät. Noora tulee ja päätämme lähteä isälleni näyttämään olkapäätäni, ihan vain varmuuden vuoksi.
Hän ajaa, koska minä en saa vaihteita vaihdettua kunnolla.
Isäni ei ole aivan samaa mieltä, että se olisi vain lihasrevähdys. Hän vääntelee ja kääntelee kättäni, vertaillen sitä vasempaan, toimivaan käteeni. Minä irvistelen, koska jokainen pieni liike väärään suuntaan tuottaa armottoman kivun olkapäähän. Hän listaa latinankielisiä jänteiden, lihasten ja luiden nimiä, jotka ovat joko ok, tai revenneet. En muista muutakuin: "hommatkaa näytökseen joku siun tilalle."

Tunnen, kuinka maa vajoaa jalkojeni alta. Haluan huutaa kaikki tietämäni kirosanat kaikilla mahdollisilla kielillä ja mietin, miksi juuri nyt. Vanhoihin on pari kuukautta ja olen elänyt cheerin ja Tuukan takia viimeiset kaksi kuukautta. Katsahdan Nooraan ja hän viestii katseellaan empatiaa, hän tietää kuinka tämä saattoi juuri romahduttaa maailmani täysin. Isäni sanoo, ettei sano mitään varmaksi ennen magneettikuvia, joten en vielä tiedä pelkäänkö pahinta turhaan, vai pitääkö minun oikeasti taas maata sohvalla monta kuukautta sen takia, että kehoni ei kestä.
Lähdemme takaisin meille ja isäni ulko-oven sulkeutuessa kiroan muutaman minuutin yhtään miettimättä, onko pihassa taloyhtiön lapsia. Käymme kaupan kautta ja päätän, että tanssin vanhat, kipsi kädessä, "vaikka minulla olisi aivokasvain!"
Puran ärtymystäni tilanteeseen nauraen ja mietin, miksi loukkasin itseni (ehkä) ihan ok alastulossa. Olen tullut heitosta alas melkein suoraan lattialle, tippunut nostoista joka suuntaan milloin mikäkin kehon osa ensimmäisenä. Koskaan näinä kertoina ei ole tapahtunut mitään muuta, kuin pari-kolme mustelmaa. Nyt tälläisestä "pienestä" jutusta saatan jäädä sivuun koko jutusta. Jos tämä siis menee ortopedille ja sitä kautta leikattavaksi. Onneksi edes Noora tietää ja hänelle minun ei tarvitse selittää enää.
Hän yrittää piristää minua ja kääntää puheenaiheen Tuukkaan, jolloin saamme idean soittaa hänelle, laittaen puhelun kaiuttimelle. Puhelu kestää 43 minuuttia, jonka aikana hän saa kuunnella meidän hulluja juttujamme, mutta kerron hänelle silti olkapäästäni. Tunnen, että hänellä on tavallaan oikeus tietää.
Noora saa mielialani nousemaan, ihan vain olemassaolollaan. Vihdoin saamme viettää aikaa yhdessä. Lopulta hänen on kuitenkin lähdettävä, mutta näemme aamulla, koska en uskalla ajaa autoa joten hän lähtee kanssani heittämään veljeäni aamulla reeneihin.
Minulla on vihdoin taas ystävä.

Everything's cool as long as I'm getting thinner

Laihdutan, viiltelen ja suutun tyhmistä asioista.

Lasken tarkkaan joka ikisen kalorin.

Huomaan, että olen ollut tässä tilanteessa aikaisemminkin.

En uskalla ajatella, milloin tämä  huomataan,

koska silloin alkaa se sama rumba,

joka käytiin jo kerran.

Ennen sitä saatan itsekseni tipahtaa täältä anoreksian pilvilinnoista.

Mutta sen ajatuksen tyrkkään hermoratojeni laitamille unohdettavaksi.

Olen rehellinen sanoessai, ettei minua kiinnosta pätkääkään,

jos joku sanoo, ettei saisi laihduttaa.

"Se on vaarallista ja pilaat elämäsi ja et saa ikinä lapsia ja ja ja...."

olen kuullut saman litanian selityksiä ennenkin.

Vanhoihin asti täytyy olla tarkkana,

jotta mekko menee ensinnäkin päälle,

mutta tärkeämpänä että se näyttää hyvältä.

Sen onnistumisesta ei ole takeita,

mutta miulla on keinoni.

Jos puhaltaa ikkunaan, mut se ei ees kuulu?

Miun piti alottaa laihduttaminen vanhoja varten samalla, kun koulut alkaa.
Kyllähän mie alotin, mut nyt, just ennen ekaa koeviikkoa kaikki hajoaa käsiin. Syön ja syön ja syön. Eikä siinä vielä kaikki, syön kaikkea, mitä ei todellakaan pitäisi. Karkkia, nuudeleita, leipää...
Pahan flunssan taki en saa liikkuakaan.
Joka aamu ja ilta katson itseäni peilistä ja mietin, että miksi tämä on näin mennyt? Vaatekaapissani on läjä vaatteita, joita en voi käyttää, koska olen liian lihava.
Odotan sitä päivää, kun voin laittaa hameen ja vartalonmyötäisen paidan kouluun. Se tulee tapahtumaan vasta, kun vatsani on tarpeeksi litteä.
Ei tää voi olla näin vaikeeta! Pitää laihtua vanhoihin mennessä vielä 7 kiloa. Tällä ruokamäärällä en pääse sinne ikinä. Reeneihinkin olis kiva päästä, ennenkun ne loppuu kokonaan.