"I'm turning up the fire when you speak"

Mökkireissu, josta ei tullut hyvää.
Kaikki lähti jo heti aluksi käsistä, siskon kaveri tuli mukaan.
Hän on ihmisenä aivan ihana, muttakun tällaista syömisvammailijaa häiritsee se, että hän on niin ihanan siro ja pieni. Tai siis lähinnä se, että hän on ja mie en.
Kävin keskiviikkona juttelemassa Jennin kanssa, kuulostin varmaan siltä, että kaikki on hyvin. Sinä aamuna ne olikin.
Nyt ei ole enää. Vituttaa, oksettaa, masentaa. Ruokaa on tarjolla koko ajan ja sukulaisilta tulee kommentteja, kuinka on naiselliset muodot. No niin on, paitsi että "naiselliset muodot" on vain kiertävä ilmaisu sanalle läski. Ja sitä minä todellakin olen.
En jaksaisi tätä samanlaista oloa. Viime vuonna, kun oltiin about samoihin aikoihin täällä, oli aivan täysin samanlainen olo. Paitsi, että silloin tätä oli jatkunut vasta about 9 kuukautta. Nyt sitä on jatkunut vuosi ja se helvetin 9 kuukautta.

Miksen voi vain olla yhtä pieni?
 <-

Viime vuonna soitin Nooralle, mutta nyt en enää voi.

"Kun sie ymmärrät"

"Siulle on niin helppo puhua, kun ymmärrät, onhan siullakin ollu kaikkia noita juttuja elämässä. Niin kun masennusta ja syömishäiriötä siis"
Näin sanoi uusi ystäväni tänään miulle seurakunnan nuortenillassa, kun oltiin juteltu sen erosta poikaystävän kanssa, ja kuinka se on ajanut häntä syvemmälle masennukseen. Tykkään auttaa ihmisiä kuuntelemalla, jos niillä on jotain liian painavaa hartioilla. Mutta kysymys kuuluu, että mistä hän tiesi, että miulla on elämä tippunu raiteilta jo jonkin aikaa sitten?!?! Kun yritän sitä mahdollisuuksien mukkaan piilotella, ettei minnuun suhtauduttais sillai "toi on se tyttö, jolle ei saa puhua ruoasta" tms.

Pelkään myös sitä, että jotain kautta vanhempani tai siskoni saisivat tietää, kun asun näin pienellä paikkakunnalla, täällä kaikki tieto, joka päätyy vääriin käsiin tai suihin itseasiassa, kulkee koko kylän läpi viidessä minuutissa. Siksi en ole kertonut muille, kuin Nooralle, Eeville ja Jennille. Nooraan ja Eeviin luotan, että he eivät ole asiaa vuotaneet, ainakaan tahallaan ja Jennillä on vaitiolovelvollisuus. Kai joku on jossain kuullut ohikävellessään, kun ollaan juteltu Nooran tai Eevin kanssa. Se olisi ainoa selitys. Mutta jos näin on käynyt, nyt sitten tietää kaikki?!?! Ei vittu. En halluu mittään sääliviä katseita tai että ihmiset välttelee minnuu sen takia. En oo kertonu K:lle vielä, pelkään, että se säikähtää. (miellä on siis ilmeisesti enemmänkin yhteisiä ystäviä, lähinnä täällä miun paikkakunnalla) Sillekin piti kertoa vasta myöhemmin, mut nyt toivon, että tää juttu ei oo oikeesti kiertäny koko kyllää. Vittu.

Ollaan siis K:n kanssa jatkettu juttelua, eilen illalla se sano, ettei saa minnuu mielestään. Minnuu pelottaa. Tää liikkuu etteenpäin vähän noppeesti ja jos se ei tykkääkään tästä puolesta miussa?? Loppuuko se sit siihen. Kun ei miusta päällepäin näy yhtään mittään, niin en usko et se ossaa aavistaakaan että tällanen pommi miulla olis pudotettavana. Halluisin, että tää toimii, mutten uskalla vielä heittäytyä kunnolla mukkaan. Mie oon kumminkin se, jota sattuu. Ja jos heittäydyn tähän ja sit ei toimikaan, hajjoon taas. Mie en välttämättä ennää pysty nousemaan ennää sieltä pohjalta. Sanoin K:lle, etten oikeesti oo niin kiinnostava, että minnuu pittäis facessa odottaa, mut kuulemma oon.

                                    

Se lause, että jos et rakasta itteäs, niin kukkaan ei voi rakastaa sinnuu, on kyllä yks isoimmista valheista, mitä oon ikinä kuullu. Mie en rakasta itteäni sitten yhtään, mutta Noora ja Eevi jatkuvasti sannoo, kuinka niiden elämä ei olis samanlaista ilman minnuu ja muuta tällasta suomalaiseen tappaan kiertävää, yrittäen sannoo, että ne rakastaa minnuu ystävänä, ehkä enemmänkin siskona itseasiassa. Jos mie jostain oon kiitollinen, niin heistä kahdesta. En olis tässä ennää ehkä ilman heitä. 

PS. en muuten ikinä päässy siihen tavoitepainoon siinä ajassa, kun halusin. Halusin näyttää edes jotenkin kuin tuo kaunis nainen tuossa kuvassa, muttei sitten lähelläkään...Tiistaina on lähtö mummolaan, jossa lihotaan aina vähintään 3-5 kg. Hirveä ahdistus siitä jo valmiiksi. Niiden reissujen jälkeen tarvii aina kuntoilla tavallista enemmän, että pääsee ahdistuksesta eroon. Onneksi siellä korvessa peltojen keskellä ei tarvitse välittää miltä näyttää. Huomennakin pitäisi osata olla Raxissa koulukavereiden kanssa, ilman päällänäkyvää ahdistusta... Miksi helvetissä kaikkeen sosiaaliseen toimintaan pittää liittyä ruokaa?!

Mutta hyvää kesää kaikille miun ihanille lukijoille, yritän taas parantaa tapojani ja postata enemmän. Kesällä on aikaa, mutta sekin häviää aina johonkin;)

"I guess I'll go, I best be on my way out"

Kurssivalintoihin syventymisen yhteydessä vaihdoin vähän ulkoasua, olisin muuten räjähtäny niille äikän ja enkun kursseille, jotka ei halunnu sopia yhteen psykologian ja terveystiedon kanssa. Sain lopulta kaikki mahtumaan, huomenna vielä opolle, että se laittais miulle kolme kurssia, jotka mukamas on täynnä. Toivottavasti siellä ei oo hirveetä jonoa.
Muuten tässä vikaa koeviikkoa odotellessa. Neljän kurssin jakso, eli ei mikään paha. Vaikee uskoa että on jo toukokuu?! Mihin tää koulu vuosi oikein meni? Viiltelyyn ja epätoivoseen laihdutukseen, mut sen ootte kuullu jo vanhoissa teksteissä ;D

 Miusta tää kuva on aina ollu niin täydellinen.

PS. vaaka näytti aamulla ihan liikaa. Minä laiska paska.

You know that I'm ok

Rakastan anoreksiaa.

Rakastan sitä kontrollia, joka miulla on edes johonkin, kaikki muu on niin sekavaa.

Rakastan sitä, kun paino tippuu.

Rakastan sitä, kun mittanauha näyttää sentin pienemmän numeron vyötäröni ympärillä-

Rakastan sitä, kun osaan olla syömättä tuntikausia.

Rakastan sitä reenien jälkeistä tunnetta lihaksissa.

Rakastan niitö kommentteja, jotka kehuvat pienenevää kehoani.

Rakastan bmi:n laskemista.

Rakastan kalorilaksuri.fi:n koukuttavaa käyttöä.

Rakasta sitä, kun osaan suurimman osan ruokieni kalorit ulkoa.

Rakastan mennä nukkumaan nälkäisenä.

Rakastan mennä alle suunniteltujen kaloreiden.

Rakastan sitä tunnetta, että kuulun jonnekin;muiden samankaltaisten blogeihin.

Rakastan anoreksiaa.

Vihaan anoreksiaa.

Vihaan peilistä näkyvää tyttöä.

Vihaan jos menen yli suunniteltujen kaloreiden.

Vihaan ystävien saarnaavia puheita siitä, kuinka anoreksia on vaarallinen, tappava sairaus.

Vihaan itkeä itseni uneen sen takia, että söin sen karkkipussin kokonaan yksin.

Vihaan olla väsynyt jatkuvasti.

Vihaan olla ahdistunut jokaisesta leivästä.

Vihaan vahtia itseäni syömästä mitään kielletyltä listalta.

Vihaan olla koko ajan varuillani, ettei kukaan saisi tietää.

Vihaan valehdella parhaimmille ystävilleni ja perheelleni, kaikille vastaantulijoille.

Vihaan olla yksin ajatusteni kanssa.

Vihaan väsymyksen ja ahdistuksen aiheuttamaa itsetuhoisuutta.

Vihaan anoreksiaa.

En osaa päättää kummalla puolella pitäisi olla.

Ei kuulemma saa pudota sinne anoreksian syövereihin,

mutta kun en ole onnellinen lihavana pallona.

Onni kuulemma tulee muista ihmisistä, auringosta ja elämästä.

Minun onneni on pienentynyt vaa'an numero,

jonkun kommentti siitä, että olen pienentynyt,

nälkäisenä nukkumaan meneminen,

karkkihyllyn kiertäminen kaukaa kaupassa,

thinspon katseleminen herkkujen syönnin sijaan,

sheiverin terä ihollani,

uudesta haavasta valuva verivana.

Entä jos olen onnellinen tällaisena?

Grace Park

Tää jää ehkä ainoaksi thinspo-postaukseksi tän blogin osalta, mutta Los Angelesissa syntynyt Kanadalais näyttelijätär Grace Parkilla on täydellinen vartalo.
Amerikassa asuva ystäväni linkkasi minulle tuon ensimmäisen kuvan, kuinka ihana tuo mekko on ja ensimmäinen asia, jota katsoin, oli näyttelijättären laihaa ja täydellistä vartaloa. Suurin osa hänestä löydettäviä kuvia, on eroottisia mallikuvia, mutta nämä löysin näyttäen sen täydellisen vartalon.

Sorry

Haluan kertoa niin paljon, mutten osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Mutta kuvat kertovat enemmän, kuin tuhat sanaa, eiks niin?