En oo ikinä ollu näin onnellinen ja masentunut samaan aikaan.
Löysin itelleni poikaystävän, tai ehkä hän löysi miut enemmänkin. Oltiin ensin ihan kavereita, mut yhen yhteisen psykan kurssin ja leirin jälkeen ollaan paljon enemmän, kun vaan kavereita. Ennenkun oltiin virallisesti yhdessä, miun yks kaveri tuli sanomaan miulle, kuinka söpöjä mie ja Tuukka (nimi muutettu) ollaan yhdessä.
En kaikesta tästä onnesta huolimatta osaa olla onnellinen. Varsinkin, kun Noora oli myöntänyt poikaystävälleen, että hänellä on syömishäiriö. Olemme Eevin kanssa pitkään jo epäilleet sitä, mutta nyt Nooran poikaystävä kertoi Eeville. Miulle kerrottiin tästä, kun olin koulussa tunnilla. Sain Facebookissa viestin Eeviltä, että hänen on pakko puhua miun kanssa. Meidän välitunnit ei mene yksiin, koska ollaan eri lukioissa, joten Eevi kirjoitti Facebookiin. Jouduin lievään paniikkiin enkä pystynyt keskittymään yhtään siihen, mitä tunnilla puhuttiin. Tiesin tästä, mutten kai halunnut uskoa sitä. Koko loppu päivän olen syyttänyt itseäni asiasta. Mie oon aina ollu niin itsekäs ja jääräpäinen, etten ole tajunnu että käytökselläni voi olla näin hirveitä seurauksia. Noora on viimeinen ihminen, jonka olisin kuvitellut sairastuvan, mutta nyt kävi näin. Eevin kansaa yritetään saada se tunnustamaan asia myös meille ja parhaamme mukaan auttaa Nooraa. Se on vähintä, mitä myö voidaan tehdä. Ilman Nooraa en välttämättä olis enää tässä.
Netissä lukkee, että miulla on 39 kurssia tänä vuonna,
en tiedä miten jaksoin viime vuonna edes 30ntä?
Sain sunnuntaina kuulla huonoja uutisia.
Tanssisalini lopettaa toimintansa.
En todellakaan halua jäädä ilman säännöllistä liikuntaa,
mutten halua mennä isoon kaupunkiin reeneihin.
Täällä meidän pikku kunnassamme kun ei ole mittään.
Miulta loppuu harrastukset kesken.
Ajotunnilla tein harjotusinssin.
En olis todellakaan päässy läpi.
Ei mitään toivoa.
Tän kuun lopussa olis oikea inssi.
Jos pääsen ens viikolla teoriakokeesta läpi.
Jos...
Miksen voi mennä vaan nukkumaan nyt?
Voisin herätä aikasin huomenna ja olla ajoissa ajotunnilla.
Kouluun meen vasta kahteentoista,
aamutunnit lintsaan ajotunnin takia.
Koulussa pitäisi sitten olla innokkaana ja aktiivisena,
heti valmiina opiskelemaan.
Miulla oli motivaatiota,
mut sit se kaikki hävis kuin sormien napsautuksella,
kun kuulin tanssisalin kohtalosta.
"Siulle on niin helppo puhua, kun ymmärrät, onhan siullakin ollu kaikkia noita juttuja elämässä. Niin kun masennusta ja syömishäiriötä siis"
Näin sanoi uusi ystäväni tänään miulle seurakunnan nuortenillassa, kun oltiin juteltu sen erosta poikaystävän kanssa, ja kuinka se on ajanut häntä syvemmälle masennukseen. Tykkään auttaa ihmisiä kuuntelemalla, jos niillä on jotain liian painavaa hartioilla. Mutta kysymys kuuluu, että mistä hän tiesi, että miulla on elämä tippunu raiteilta jo jonkin aikaa sitten?!?! Kun yritän sitä mahdollisuuksien mukkaan piilotella, ettei minnuun suhtauduttais sillai "toi on se tyttö, jolle ei saa puhua ruoasta" tms.
Pelkään myös sitä, että jotain kautta vanhempani tai siskoni saisivat tietää, kun asun näin pienellä paikkakunnalla, täällä kaikki tieto, joka päätyy vääriin käsiin tai suihin itseasiassa, kulkee koko kylän läpi viidessä minuutissa. Siksi en ole kertonut muille, kuin Nooralle, Eeville ja Jennille. Nooraan ja Eeviin luotan, että he eivät ole asiaa vuotaneet, ainakaan tahallaan ja Jennillä on vaitiolovelvollisuus. Kai joku on jossain kuullut ohikävellessään, kun ollaan juteltu Nooran tai Eevin kanssa. Se olisi ainoa selitys. Mutta jos näin on käynyt, nyt sitten tietää kaikki?!?! Ei vittu. En halluu mittään sääliviä katseita tai että ihmiset välttelee minnuu sen takia. En oo kertonu K:lle vielä, pelkään, että se säikähtää. (miellä on siis ilmeisesti enemmänkin yhteisiä ystäviä, lähinnä täällä miun paikkakunnalla) Sillekin piti kertoa vasta myöhemmin, mut nyt toivon, että tää juttu ei oo oikeesti kiertäny koko kyllää. Vittu.
Ollaan siis K:n kanssa jatkettu juttelua, eilen illalla se sano, ettei saa minnuu mielestään. Minnuu pelottaa. Tää liikkuu etteenpäin vähän noppeesti ja jos se ei tykkääkään tästä puolesta miussa?? Loppuuko se sit siihen. Kun ei miusta päällepäin näy yhtään mittään, niin en usko et se ossaa aavistaakaan että tällanen pommi miulla olis pudotettavana. Halluisin, että tää toimii, mutten uskalla vielä heittäytyä kunnolla mukkaan. Mie oon kumminkin se, jota sattuu. Ja jos heittäydyn tähän ja sit ei toimikaan, hajjoon taas. Mie en välttämättä ennää pysty nousemaan ennää sieltä pohjalta. Sanoin K:lle, etten oikeesti oo niin kiinnostava, että minnuu pittäis facessa odottaa, mut kuulemma oon.
Se lause, että jos et rakasta itteäs, niin kukkaan ei voi rakastaa sinnuu, on kyllä yks isoimmista valheista, mitä oon ikinä kuullu. Mie en rakasta itteäni sitten yhtään, mutta Noora ja Eevi jatkuvasti sannoo, kuinka niiden elämä ei olis samanlaista ilman minnuu ja muuta tällasta suomalaiseen tappaan kiertävää, yrittäen sannoo, että ne rakastaa minnuu ystävänä, ehkä enemmänkin siskona itseasiassa. Jos mie jostain oon kiitollinen, niin heistä kahdesta. En olis tässä ennää ehkä ilman heitä.
PS. en muuten ikinä päässy siihen tavoitepainoon siinä ajassa, kun halusin. Halusin näyttää edes jotenkin kuin tuo kaunis nainen tuossa kuvassa, muttei sitten lähelläkään...Tiistaina on lähtö mummolaan, jossa lihotaan aina vähintään 3-5 kg. Hirveä ahdistus siitä jo valmiiksi. Niiden reissujen jälkeen tarvii aina kuntoilla tavallista enemmän, että pääsee ahdistuksesta eroon. Onneksi siellä korvessa peltojen keskellä ei tarvitse välittää miltä näyttää. Huomennakin pitäisi osata olla Raxissa koulukavereiden kanssa, ilman päällänäkyvää ahdistusta... Miksi helvetissä kaikkeen sosiaaliseen toimintaan pittää liittyä ruokaa?!
Mutta hyvää kesää kaikille miun ihanille lukijoille, yritän taas parantaa tapojani ja postata enemmän. Kesällä on aikaa, mutta sekin häviää aina johonkin;)
Luin Jasminin blogia tänään ja hän oli linkittänyt tällaisen blogin:
http://halfanorexia.blogspot.fi/
Ensiksi osanottoni, vaikkei kukaan hänen läheisensä luekaan. Rukoilen heille paljon voimia. RIP kaunis tyttö. </3
Itse en tyttöä tuntenut tai hänen blogiaan aktiivisesti lukenut, mutta nyt luin jotain hänen postauksiaan. Tämän vuoden alusta on tällainen pätkä:
"En ole tainnut vielä kirjoittaa Joulustani tai uudesta vuodesta. Ne molemmat vietin täällä sairaalassa, elämäni kammottavimmat Joulu, sekä uudenvuodenaatto. Jouluna heräsin kun tonttulakkinen hoitaja tuli huoneeseeni. Aamupalan kanssa ja se meni normaaliin tapaan, söin sen noin 1½ tunnissa. Katselin telkkarista jouluohjelmia ja kuuntelin musiikkia. Itkin, koska mietin entisaikojeni Jouluja.
Äitini tulisi herättämään minut huoneeseen ja menisimme koko perhe yhdessä aamiaiselle. Glögiä, pipareita, joulupuuroa ja luumukeittoa aamiaiseksi. Koristellaan kuusi ja katsotaan telkkaria yhdessä. Käydään päiväsaunassa, lauletaan joululauluja ja nauretaan kaikki. Sitten laitamme hienoimmat päälle ja istumme joulukynttilän valaisemaan pöytään. Kinkkua, laatikoita ja jälkkäriksi isän tekemä jouluhalko. Illalla kokoonnumme kynttilän valoon ja availemme yhdessä lahjoja.
Sillon kun minulla vielä oli kavereita, soitin heille ja kerroimme mitä olimme saaneet lahjaksi.
Illalla ennen nukkumaan menoa toivotamme kaikki Hyvää Joulua, halaamme ja painumme pehkuihin.
Makaan sairaalasängyssä, tyhjässä huoneessa heikkona ja yksin. Ei Joulu voi mennä näin, eihän? Saan isältäni kuvaviestin, jossa hän ja äiti hymyilevät kameralle tonttulakit päässä ja alla lukee "Hyvää Joulua!"
Tänä Jouluna sain yhden lahjan, hoitajan antaman Joululaulu cd:n. En tahdo olla itsekäs, mutta olisin vähän ajatellut saavani isältä jonkin lahjan, mutta enhän voi valittaa moisesta.
Sain kyllä myös yhden kortin. "
Se pysäytti minut. Tämä tyttö oli alkanut harkita parantumista noin kolme päivää ennen kuolemaansa.
Kaikki, jotka miun tilanteesta tietää sanoo, että anoreksia tappaa. Oon ohittanu about kaikki tollaset kommentit tähän saakka, mutta nyt joku oikeasti kuoli siihen.
Mitä jos miulle käy noin? Entä jos löydän itseni tuolta sairaalasängystä, yksin, ilman ystäviä tai perhettä?
En ole laittanut Jennille viestiä pitkään aikaan, enkä ole puhunut kenellekään. Vaihdoin blogin osoitteenkin muutama kuukausi sitten, kun en halunnut enää kertoa kenellekään mitään. Nyt luulisin että hän on huolestunut ja epäilee jotain...
Siksi hän laittoi minulle sähköpostin. Avasin sähköpostini tänään ja näin saapuneen viestin lähettäjältä Jenni Xxxxx. Hän kysyy, että mitä kuuluu ja miten on mennyt kaiken sen kanssa jonka sanoin jättäneeni taakseni. Tarkoittaen viiltelyä ja laihdutusta. Ups... Nyt en tiedä mitä vastata. Haluan kertoa totuuden, mutta en halua joutua ongelmiin.
Edit 22.12: Laitoin Jennille viestin ja kirjotin aika pitkästi, mutten sanonut oikein mitään. Toivon, ettei se epäile mitään...
"hei söpöliini! mitä kuuluu? tää on ihan vaan kysymys, mut mitä sanoisit, jos pyytäisin sinnuu treffeille joskus?"
En voi, en pysty, en halua. Eikä hän lopeta tekstaamista!! Tavallaan ihana ja mukava poika, mutta haluaisin pitää hänet vain ystävänä. Hän ei edes tiedä tätä puolta miusta! Kuinka kukaan vois tykätä tästä kaikesta, mitä miun päässä liikkuu, jos ymmärrätte mitä yritän sanoa? Lupasin mennä yksille treffeille. Tasan yksille ja kahotaan sit mitä ajattelen. En oo ehkä valmis seurustelemaan, ainakaan tässä elämäntilanteessa (niin kliseiseltä, kun se kuulostaakin) liian paljon asioita meneillään samaan aikaan!! Oon imarreltu kaikesta siitä huomiosta ja niistä ihanista tekstareista, mut en vaan pysty. Oon ihan ymmälläni tästä kaikesta. Miulla ei oo edes mitään tunteita tätä poikaa kohtaan. Ja hän on nuorempi, kuin minä. Iällä ei siis niinkään oo väliä miulle, mutta hän myös käyttäytyy, kuin ikäisensä ja olen tähän mennessä ihastunut vain itseäni vanhempiin poikiin. Olen itse ikäistäni kypsempi ja en pysty seurustelemaan normaalien ikäisteni kanssa, miten voisin seurustella nuoremman kanssa?! Ymmärrättekö? Olemme niin eri tasoilla ja tällä hetkellä hän on ainoa, jolla on tunteita ja mie oon se, jota pittää suostutella.
En tiedä miten päästä pois tästä tilanteesta, en pysty nukkumaan ja olen itkenyt jo yhden yön. En kylläkään tämän takia, muutama muukin ahdistava asia meneillään ja kaikki samaan aikaan.
Haluan vain nukkua ja viiltää. Mutten halua tappaa perhosiani ja olen ollut jo puoli vuotta, PUOLI VUOTTA(?!?!), viiltelemättä, enkä halua rikkoa sitä!!
"mua kiinnostas
tosi paljo tietää miten anorektikot näkee toiset ihmiset?"
Sain tällasen kommentin ja vastaan siihen, kun kerran myönnän olevani anorektikko... Uskon, että suurin osa miun lukijoista tietää vastauksen ja että se vaihtelee vähän riippuen keneltä kysyy. Mutta tässä vastaus vähintää yhdelle ihmiselle:)
Eli kerron miten itse anorektikkona näen muut ihmiset, en voi sanoa muiden puolesta mitään, mutta oletan olevani aika lähellä sitä mitä muutki sanoo.
En katso jokaista ihmistä sillai, että "toi on laiha, tollanen haluisin olla"/"olin joskus tollanen". Mutta usein kumminkin, kun näen laihan ihmisen ajattelen, että "aion vielä saavuttaa ton, aion olla yhtä laiha." Joskus enemmän, joskus vähemmän. Riippuen kuinka paha kausi on menossa. Joskus myös katson ihmisen kasvoja ja liikkeitä, miettien onko hän onnellinen juuri sillä hetkellä. Teen tätä varsinkin, kun itsellä on huono kausi menossa/muuten vaan huono päivä. Kadehdin niitä, jotka näyttää onnelliselta ja iloiselta.
Jos kyse on ystävistä, siis oikeista ystävistä, jotka tietää tästä (miulla niitä on n. 10, mikä kuulostaa paljolta), heille yritän huonoina kausina esittää, että kaikki on hyvin, mutta en yleensä onnistu siinä, he tuntevat minut liian hyvin. Joskus olen valehdellut, niitä perusjuttuja; "joo, söin ennenkun tulin" tai "en oo viiltäny, kato vaikka miun rannetta"(kun ne viillot oli nilkassa). Joskus ne uskoo, mutta nykyään ne näkee läpi aika hyvin. Usein he kysyvät epäilevästi että mitä ja milloin jos sanon, että söin juuri. Eli näen ystäväni monella tapaa samaan aikaan. He ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minnuu laihtumasta mutta he ovat oikeita ystäviä, jotka ovat huolissaan ja välittävät.
"They passed me by, all of those great romances
You were I felt robbing me of my rightful chances
My picture clear, everything seemed so easy
And so I dealt you the blow, one of us had to go
Now it's different, I want you to know
One of us is crying, one of us is lying
In her lonely bed, staring at the ceiling
Wishing she was somewhere else instead
One of us is lonely, one of us is only waiting for a call
Sorry for herself, feeling stupid, feeling small
Wishing she had never left at all
I saw myself as a concealed attraction
I felt you kept me away from the heat and the action
Just like a child, stubborn and misconceiving
That's how I started the show, one of us had to go
Now I've changed, and I want you to know
One of us is crying, one of us is lying
In her lonely bed, staring at the ceiling
Wishing she was somewhere else instead
One of us is lonely, one of us is only waiting for a call
Sorry for herself, feeling stupid, feeling small
Wishing she had never left at all
Never left at all, staring at the ceiling
Wishing she was somewhere else instead
One of us is lonely, one of us is only waiting for a call
Sorry for herself, feeling stupid, feeling small
Wishing she had never left at all"
Ei-niin-läheiset ihmiset, eli toisinsanoen kaverit/tuttavat, jotka eivät tiedä/ehkä epäilevät, heille en sano mitään tästä. Jos saan kuulla kysymyksiä, kuten "ooks sä laihtunu(taas)?" tai "mikset syö enää niin paljon, kun ennen?" tai "ootko sählänny reeneissä kätes kanssa, kun se on ollu muutaman päivät paketissa?" tms. Heille keksin hätävalheita ja useimmiten he uskovat, elleivät heidän epäilynsä ole liian kovia.
Lukiossani on yksi opettaja, joka tietää. En kertonut hänelle, mutta minulla oli niin paljon hänen kurssejaan ykkösellä, joten hän näki joka kerta, kun käteni oli sidottuna (kuviksessa ei voinut aina pitää hihoja normaalisti...) ja hän näki minut laihimmillani, kun olin juuri siinä jaksossa hänen kurssillaan ja paljon poissaolevan oloinen (psyykkisesti, fyysisesti en missannut koulua), verrattuna lukion alkuun, jolloin olin puhelias ja iloinen. Sen yhden perjantai-iltapäivän jälkeen, kun olin koulun jälkeen ystäväni kanssa tekemässä yliaikaa, kun oli työt kesken. Opettaja sanoi ystäväni ollessa toisessa huoneessa, suunnilleen, että "olet laihtunut paljon ja et ole enää ihan niin pirteä, kuin olit ykkösjaksossa"... Tapahtui siis, kun olin laihimmillani, huonoimmillani jne. Olin siis todella pohjalla ja sitten yksi lempiopettajistani kysyy tuota ja haluaisin vain olla rehellinen ja sanoa, että olet oikeassa, minun pitäisi ehkä jutella jollekulle, mutta en pystynyt/kehdannut ja valehtelin vain, että koulu stressaa ja että on täydet jaksot ja painon putoaminen johtuu siitä, että olen herkkulakossa ja en syö niin paljon suklaata (vaikka oikeasti en syö sitä yhtään, koska se on pahaa) ja ystäväni sai minut koukutettua kanssaan tanssimaan. Totuus oli siis aivan toinen... Hänet näen ehkä vähän liian suojelevana, hän on ihana, mutta välttelen sitä, että jäisin hänen kanssaan kahdestaan mihinkään milloinkaan. Eli hän on ehkä sellainen, jolle en halua sanoa mitään, mutta en voi valehdellakaan, hän kerran vahingossa näki yhden tuoreen arven, kun kädessä ollut side oli liian löysällä ja liikkui ranteessani... Se oli virhe ikinä jättää sitä niin löysälle, koska hän ei enää usko valheitani....
Mutta yhteenvetona; näen tuntemattomat ihmiset yleensä joko tavoitteina laihdutukselle, tai kadehdittavina, kun ovat onnellisia, jos ovat. Läheiset ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minua olemasta laiha ja rakastavia ihmisiä, jotka välittävät, useimmiten molempia samaan aikaan.
Toivottavasti vastasin edes jonkun kysymykseen.
"Syömishäiriö on ihan perseestä. On oikeesti ihan turhaa yrittää olla 42 kilonen, jos on 170 cm pitkä. Se vie vaan ilon ja onnellisuuden elämästä ja haittaa kaikkea, mitä yritätä ikinä tehdä."
Olen tätä miekltä melkein kaksi tuntia, mutta nyt minulta kysyttiin, että minkä pitsan haluan syödä sunnuntaina. Sekosin ja romahdin ja en haekaan yltiö vähä-sokerista kiisseliäni. En haluaisi vastata mitään, mutta sitten herättäisin epäilyksiä ja sitten joutuisin keksimään hätävalheita (vaihteeksi) ja peittelemään tätä kaikkea. Kaikki odottavat vastaustani ja en osaa vastata, koska en halua syödä pitsaa, siinä on liikaa rasvaa, liikaa kaloreita. AAAAAAAAAAAA!!!!!!!! Päätän vastata vasta sitten, kun on oikeasti pakko.
"Siipiinsä keijupölyä hän hieroi aamuisin,
että vastatuulessakin lentää jaksaisi.
Kovat oli ajat ollu hällä takana.
Mut kuka uskois, et on olemassa surullisia keijuja?
Pää painuksissa mainitsi hän kerran murheistaan.
Fauni hymähti ei ottanut tosissaan.
”Kuinka muka siivekäs niin maassa olla vois?”
Vakavasti otti vasta, kun tuo pieni keiju nukkui pois.
On paratiisi meillä täällä näin,
vaan ei aina kaikki koe sitä näin.
Sillä faunin, peikon, keijunkin,
suru joskus kiinni saa ja vie mukanaan.
Yksinäisen keijun tarina kosketti kaikkia,
peikot lohdutteli keijuja, haltijat fauneja.
Kaikkialla huokausten kera toistettiin:
”Miksi se yhden hengen vaati ennen kuin me muistettiin”:
En pääse reenaan yhtään. Jalkoja särkee niin pahasti joka kohdasta, että pystyin just ja just kävelemään koulupäivän ajan, josta onneks suurin osa oli kokeessa istumista. Joka askeleella mietin miks ees nousin aamulla sängystä. Nilkat väänty reeneissä, polvista särkee niitä jo kauan sitten rikkimenneitä nivelsiteitä, jotka ei ikinä tuu enää olemaan kunnossa ja reisi- ja pohjelihakset on kipeet ja jumissa.
En viitti nousta tästä tuoliltakaan, koska särkee.
Millonkohan pääsen reeneihin? Ahdistus x 100 jos en pääse enää tällä viikolla ollenkaan!
Nyt on ollu tota sunnuntai-iltaa lukuunottamatta hyviä päiviä. (tajusin siis vasta eilen illalla mitä kaikkee oon syöny) Mut oon hymyilly lähes koko ajan, koska ..... oon ihastunut. Taas...ja vielä samaan poikaan, kun muutama kuukausi sitten. Sillon ajattelin, ettei tästä tuu mitään ja hautasin tunteeni. Mut nyt ne tuli takasin. Ja ei tässä vielä kaikki.... Tää poika on nimittäin miun ystävä. Oikein kunnon Demin keskustelupalsta-ongelma. Mut nyt haluisin vaan sanoo tän sille. Viimeks melkein sanoin sen, mut en sit sanonukkaan. Miulla oli ehkä 3 hyvää, itseasiassa täydellistä tilaisuutta, mut en vaan saanu aikaseks. Miulla oli sunnuntainakin hyvä hetki, kun se kävi meillä. Mut en vaan sanonu mitään. Ei tästä taida tälläkään kertaa tulla mitään. Ehkä oon vaan ihan hiljaa.
Anteeks tää ei liity mitenkään blogin aiheeseen, mut oli pakko saada kirjottaa :)
PS. oon kuunnellu tätä samaa biisiä koko eilisen ja tän päivän!
Luen leikisti äikkää. Huomenna ois koe jostain termeistä,
mut se menee heittämällä läpi, jos jaksan hetken lukea. En vaan jaksais yhtään nyt. Päätä särkee,
kaikki lihakset on jumissa, en pysty kääntämään päätä kun just ja just
molempiin suuntiin tosi vähän. Jalat on ihan muusina ja käsiä en jaksa nostaa
ylös. Onneks koneella kirjottaminen ei vie hirveesti voimia.
Oon tänään siis
reenannu about 4 ja puoli tuntia. Aivan
liian vähän siihen verrattuna mitä kaikkee oon syöny... Voi morjens. Tai no,
kaikki meni ihan ok sitä jätskiä lukuun ottamatta.
Sain kuulla tänään
taas nää ärsyttävän ihanat lauseet:
-”Sähän oot ihan
sika laiha!”
-”Miks reenaat noi
paljon? Kun ei sulla oo missään mitään ylimäärästä”
-”Sun päällä kaikki
vaatteet varmaan näyttää hyvältä, kun ne ei ota kiinni mistään”
Ainoa asia, mistä pidän ittessäni on noi ihanan ulkonevat
solisluut. Ja ehkä miun ranteetkin on ihan kivat, kun niissä ei oo hirveesti
ylimäärästä. Mutta sitten toi miun vyötärö... Tai reidet... Tai kädet..... Tai selkä...
Miun piti päästä kesäks kuntoon. Sellaseen rantakuntoon, et voisin mennä
rannalle ja ei tarvis koko ajan vetää vatsaa sisään. Mut ehkä vielä ehin, jos
nyt koeviikolla reenaisin ihan sikana, kun ei oo enää kun kaks koetta ja
vapaa-aikaa ihan liikaa. Jään pysäkin aikasemmin kouluun mennessä ja 4 pysäkkiä
aikasemmin kotiintullessa, meen pyörälenkille, käyn kaikissa mahdollisissa
reeneissä ja teen kunnon lihaskunnot iltasin ja en syö mitään kiellettyä. Tein
itse asiassa just äsken kunnon listan kielletyistä ruoista. En ehkä sais ja en
kai sais laihduttaakaan. Kaikki on sitä vastaan. Miks? Onhan miulla vielä pudotettavaa, ja kuinka paljon! En haluu ees ajatella... Viimeks, kun laihduin kunnolla en jaksanut tehdä
mitään, hiukset lähti, menkat loppu jne. Mut haluun vaan olla kaunis, oikeesti
hoikka.
Otan nyt itteeni
niskasta kiinni. Oon nyt muiden onneks syöny ”normaalisti” siis ehkä 1500
kaloria päivässä (hyi) mut nyt meen kunnolla alle 1000. Hitto miten isoja
lukuja... Mikä minnuun on oiken menny? Vähän aika sitten, sillon kun se
psykologi heitti miut pihalle, en voinu kuvitellakaan syöväni yli 800 kaloria
päivässä, saatika yli 1000. Nyt oon oikeesti syöny ton 1500. Tai siis en oo
uskaltanu laskee, koska oisin varmaan tarttunu veitseen ja tehny pahat jäljet
siinä vaiheessa.
Olin viikonloppuna
käymässä iskällä. En nykyään käy siellä kauhean usein, koska siellä on aina
pakko syödä aivan liikaa. Ja rasvaista ja kiellettyä ruokaa. Se ei ikinä osta
muuta kun voita, kermaa, karkkia, juustoo.... Jouduin sit syömään, koska se
olis muuten epäilly. Iskä on ehkä viiminen ihminen, jolle haluan kertoa tästä.
Onneks se asuu muutaman kilsan päässä, joten siitä tuli ees-taas matkoista
pieni lenkki. Silti tuli taas enemmän, kun meni.
En oo kertonu itse
asiassa, kun ehkä kolmelle ihmiselle syömishäiriöstä. Silti miun ystävistä
lähes kaikki Tommia lukuun ottamatta on sitä mieltä, että miulla on anoreksia
ja et miulle pitää laittaa ruokaa suuhun aina kun vaan pystyy. Miulla on
kesällä yks ”tapaaminen” kaveriporukan kanssa. Siihen porukkaan kuuluu Tommi,
Eevi, Noora, kaks muuta poikaa ja mie. Kaikki muut paitsi Tommi yrittää saada
mua syömään aina vaan enemmän. Tiiän, et ne tekee sen kaikesta rakkaudesta, mut
se ahdistaa silti. Ja myö pidetään ne juhlat nyyttäri-meiningillä, joten en
yhtään tiiä, kuinka paljon kaloreita tulee, koska ne aikoo leipoa ite, eikä
kerro miulle mitä ne siihen pisti. Mutta suklaata en syö. Piste. Huomaan jos
jossain on suklaata. Siinä on paljon kaloreita, mut se ei oo se syy miks en syö
sitä. En vaan pidä siitä. Olen ehkä ainoa nainen maailmassa, joka ei oikeesti
tykkää suklaasta. Siks ostan kavereille suklaata lahjaks, kun ei yhtään tee
mieli syödä sitä ite, vaikka se kuinka kauan lojuis miulla. Oon kuulemma
onnekas, kun en oo koukussa suklaaseen J
Kävin lauantaina
kotona vaa´alla ja se näyttää 2 kiloa enemmän kun iskällä 20 minuuttia
aikasemmin. Hämmentävää. Iskällä on elektroninen vaaka ja kotona ”normaali”.
Tykkään enemmän siitä iskän vaa´asta, koska se on tarkempi. Kotona sitä
muutosta ei ihan heti huomaa.
Oon tässä
viikonlopun aikana huomannu olevani hyttysten lemppareita, miun selkä on täynnä
sellasia järkyttävän kokoisia puremia ja lisäks niitä on jaloissa ja käsissä,
päässäkin muutama. Miks just mie? En ennen oo ollu hirveesti niitten suosiossa,
miks nyt sitten oon? Liittyykö sekin tähän laihdutukseen?
Mut nyt on jäljellä
enää 4 koulupäivää. Sit alkaa loma! Paljon aikaa reenata, olla pois kotoa
syömästä. Paitsi, että meen ekaks viikoks leirille, jossa syödään paljon ja
nukutaan vähän. Vaikka en kyllä muutenkaan nuku ihan hirveesti. Viime yökin
meni puoli kolmeen asti, kun suunnittelin yhtä maalausta.
Äh, se alko taas.
Miun vatsaa ja selkää on nyt särkeny muutamana iltana, mut en halua mennä
sanomaan vanhemmille, koska tää liittyy kumminkin jotenkin siihen
laihdutukseen. Enkä terkkarillekaan halua, koska joutuisin taas sen ”
valvontaan”. Eli joutuisin käymään siellä koko ajan, kun sen vastaanotto on
auki juhannukseen asti. En mee sanomaan sille, siitä seuraa vaan lisää
ahdistusta.
Huom! Lue edellinen postaus, jotta ymmärrät mistä puhun!
Ei helvetti!
Menin sinne syömään, kun lupasin. En voinut kieltäytyä, kun
viimeksi, kun meidän piti mennä tuolla porukalla uimaan, peruin, koska oli
jotain muuta menoa. Päätin sitten kaikkea paniikkia, ahdistusta, päässä
pyöriviä numeroita ja muuta vastaan syödä. Liikaa. HYI HYI
HYI!
En ole ikinä oksentanut tämän sairauden puitteissa, mutta
tuon jälkeen oli sellainen olo, että olisin mielelläni oksentanut! Jos olisin
ollut yksin kotona, tai liikkeellä ystävän kanssa, joka tietää tästä, olisin, mennyt
oksentamaan. Nyt en kehdannut.
Kävin onneksi reenaamassa kunnolla ja nyt on jäljellä enää
lihaskuntoliikkeet. Ja huomenna kyllä kulutan ja kunnolla tuota kaloriläjäystä!
Huomenna reenaan raivokkaasti, kauan ja paljon, koska tänään en oikein ehtinyt.
(mikä tekosyy...)
Mutta positiivinen asia: ne ei huomannut. Kukaan niistä ei edes
epäillyt tai sanonut mitään, tai luonut miuhun mitään
"katsetta".
Päädyttiin jossain vaiheessa puhumaan laihdutuksesta, ja
miun teki oikeasti mieli sanoa, et ei kannata edes aloittaa, koska se voi
päätyä tähän, missä mie nyt olen. Onneksi pidin pääni kiinni ja kuuntelin vaan
sitä, kuinka henkilö X on lihava ja mie olen laiha. Tai itse asiassa henkilöt X
ja Y ovat mielestään lihavia, ja henkilö Z haluaisi olla lihavampi... Onneksi
pidin pääni kiinni.
Tulin kotiin ja löysin ihanan biisin. En tästä bändistä
niinkään tykkää, tämä biisi on vaan kolahti.
"Oletko lintu, upea joutsen vai siipirikko?
Oletko vahva kuin vanhempi sisko vaiko sittenkin lapsi?
Oletko laivan neitsytmatka vai haaksirikko?
Onkohan aina pakko toisten toiveet täyttää?
Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa
Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa
Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?
Hei, kaikki laskee sun varaasi aivan helvetin paljon
Susta odotetaan jotain kuningatarta tai pelastajaa
Annetaan sun olla vielä nuori, vähän aikaa
Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa
Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?
Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa
Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa
Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?
Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?
Ja mitä tekevät muut,
rakastavatko vaiko hylkäävät?
Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?
Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?
Jos mokaat!
Tyttö epäkunnossa
siltäkö tuntuu sinusta?
Epäkunnossa"
"Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa
Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta
Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?"
KYLLÄ! Kyllä olen epäkunnossa, mutta en tiedä haluanko edes
olla kunnossa. Jos en laihdu olen epäonnistunut, itsekuriton. En halua olla
epäonnistunut, en enää uudestaan. Olen ollut sitä tarpeeksi monta kertaa
laihduttamiseen liittyen.
Haluan olla laiha, kuin keijukainen. Aion tehdä paljon töitä
sen eteen. Se tarkoittaa paljon työtä ja vähemmän ruokaa, mutta pystyn siihen.
Pystyn vastustamaan mielihalujani. En vain haluaisi alkaa valehdella...
PS. Opin terveystiedon 1. Kurssilla, että nukkuminen
”laihduttaa”. Lopetan nämä yökirjoittelut (kello on nytkin 0.14) ja alan nukkua
kunnolla!
Tänään pitäisi nähdä vanhoja koulukavereita. Pitäisi mennä
niiden kanssa syömään. Pelottaa. Pelottaa se, että ne näkee, kuinka en syö enää
läheskään niin paljon kuin silloin joskus. En halua, että ne huomaa jotain.
Tiiän, että ne näkee sen muutoksen miussa. Sen 15 kilon muutoksen. Sen
muutoksen miun ulkoisessa ja sisäisessä olemuksessa. Ne on nähnyt miut
sellaisena lihavana, enkä kaikkia niitä ole nähnyt ollenkaan ysin loppumisen
jälkeen. Mua pelottaa se reaktio.
Oon (ainakin muiden mielestä) muuttunut hurjasti ulkoisesti,
mutta se muutos miun sisällä on vielä suurempi. Sen sisäisen muutoksen näen
itsekin. En ole enää niin ujo, ja uskallan oikeasti olla oma itseni. Uskallan
näyttää ystävilleni, että olen heikko, epävarma ja että kaikki ei olekaan hyvin
(tämä tietysti vain läheisimpien, tärkeimpien ja rakkaimpien ystävien kanssa).
Ennen pehmonalleni oli ainoa, joka tiesi kaikesta kaiken. En kirjoittanut
tuolloin niin paljon päiväkirjaa, kuin nykyään. Mutta nekin sieltä säilyneet
ovat olleet masentavia. Olen kirjoittanut muun muassa 28.4.2010 näin:
”oon
läski ja ruma, enkä siitä muuksi muutu vaikka kuka sanois mitä!”
Tuolloin olin sen about 74 kg ja toi on ensimmäinen
päiväkirjamerkintä, jossa haukun itseäni. Tuosta alkoi ne laihdutusyritykset,
liian monet epäonnistumiset. Suljin kaiken pahan tuolloin syvälle sisälleni,
enkä kertonut kenellekään mistään mitään. Minulla ei ollut tuolloin sellaista
ystävää, jolle voisin kertoa vaikeita asioita. Jäin yksin. Minulla oli paljon
kavereita ja muutama ystävä, muttei ketään niin läheistä. En tietoisesti
päättänyt sulkea tunteitani, mutta se oli suojautumiskeinoni. En tuolloin edes
tajunnut sitä. Olen ymmärtänyt toimiani vasta myöhemmin.
En ymmärrä enää, miten joku voi elää ilman ihmistä, joka
tietää sinusta kaiken, ymmärtää sinua, ja jolle voit kertoa kaiken ja joka voi
kertoa sinulle kaiken, ja joka rakastaa sinua kaikista virheistäsi ja
epäonnistumisistasi huolimatta. Lyhennettynä, miten kukaan voi elää ilman oikeaa
hyvää ystävää? En ymmärrä miten olen itse pystynyt. Joo, juttelin kavereideni
kanssa lähes kaikesta, mutta en voinut jutella heidän kanssaan vaikeista
tunteista, laihdutusyrityksistä, haukkumisesta, vanhempien erosta jne. He ovat
kavereitani. Ja tärkeitä sellaisia, mutta ystävä on jotain astetta enemmän.
Noora on ihminen, jonka kanssa voin puhua mistä tahansa maan
ja taivaan välillä. Jos juttelemme ”normaaleista” asioista, puhumme joskus
kilpaa, koska molemmat puhuvat paljon ja nopeasti ja molemmilla on paljon
asiaa. Mutta jos jommallakummalla on jotain huolia, pystymme kumpikin
vuorollamme olemaan hiljaa ja kuuntelemaan toisiamme. Emme häpeä sanoa mitään.
Hän tietää minusta kaiken ja minä tiedän hänestä kaiken.
Mutta palatakseni alun ongelmaani, joka minulla on edessä.
Samaan aikaan haluan, ettei kukaan kavereistani huomaa mitään syömishäiriöön
viittaavaa, mutta samalla, en oikeasti voi syödä niin paljoa, etten aiheuttaisi
epäilyksiä anoreksiasta. En vain voi! Joutuisin tekemään järkyttävän määrän vatsalihaksia
ja hyppimään hyppynarulla ja mitä kaikkea, jos söisin ”tarpeeksi”. En uskalla
mennä vaa´alle tuon reissun jälkeen! Yritän silti selvitä. Kyllä minä selviän.
Toinen ongelma on vaatetus. Jos laitan liian tiukat
vaatteet, he näkevät sen muutoksen selkeämmin. Ja pitäisi piilottaa nuo
viiltelyjäljetkin... Mutta en tiedä jaksanko laittaa niitä löysiä vaatteita
taas. Vaikka niitä on varmaan kaapissa enemmän, kuin tiukkoja vaatteita.
Paitojen osalta varsinkin.
Ehkä peitän itseni taas. Lähinnä itse asiassa mietin
housuja, sillä en aio julkisesti näyttää läskivatsaani. Se on aina piilossa. Kirjoitan myöhemmin, miten selvisin tuosta.
.jpg)
.png)
.jpg)
.jpg)
