Luulet että tästä on mahdotonta toipuu

Saanko tehdä yhden pienen viillon?
Sellaisen ihan pienen, joka paranee nopeasti.
Ei sellainen yksi pieni viilto haittaa.
Eihän?
Ei kukaan sitä huomaa.
En halua viiltää, olenhan ollut vähän niinkuin ilman koko vuoden.
Eli kokonaiset 9 päivää.
Kaivan Youtubesta soittolistan "sappy",
keskittymällä laulujen sanoihin yritän saada ajatukseni pois viiltelystä.

Olen menossa maanantaina kouluterveydenhoitajalle.
En yksin, Jenni tulee mukaan.
En muuten puhuisi sanaakaan totta.
Nyt on pakko olla rehellinen,
Jennille en ole valehdellut joten hän tietää jos valehtelen terkkarille.
Nyt kaduttaa, että olin ystävilleni rehellinen uutena vuotena.
Jos olisin vain sanonut olevani ok
ja vaihtanut vaivihkaa puheenaihetta olisin säästynyt kaikelta tältä.
Samalla tuntuu vapauttavalta.
Voin olla oma itseni heidän seurassaan,
enää minun ei tarvitse peitellä kun sattuu.
Oli kipu sitten henkistä tai fyysistä.

Katsoin itseäni peilistä tänään illalla.
"Hyi!", oli ensireaktioni.
Miten tällainen valas voi väittää itseään laihuushäiriötä sairastavaksi.
Koomista tämä lähinnä on.
Mietin enemmän ja enemmän oman vaa'an ostoa.
Nyt se alkaa kuulostaa hyvältä idealta.

Pitäisikö minun laihduttaa jollain keinolla maanantaihin mennessä?
Se on kyllä aivan toivotonta.
Viikonloppuna on leiri.
Mutta perjantaina on reenit
ja sunnuntaina voin olla iltapäivästä lähtien syömättä ja liikkua.
Onneksi terkkarikäynti on aamulla,
jolloin paino on alhaisempi kuin iltapäivällä.
Yritän epätoivoisesti olla syömishäiriöinen terkkarin silmissä.
En tiedä miksi.
Ehkä minua pelottaa, että hän vain nauraa.
"Eihän tuollaisella läskillä voi olla syömishäiriötä!"
En itsekään oikein tajua ajatuksenkulkuani.

My fingers are freezing and i shouldn't be awake

Joulu tuli ja meni. Niin myös joulun kilot. Niiden kasvattamiseen meni yhtä kauan, kuin niistä eroon pääsemiseen. Kahden ja puolen tunnin reenaamisen aikana ehtii kuluttaa vaikka ja mitä, mutta myös tippumaan stuntista lukemattomia kertoja. Vielä ei sstu pahemmin, mutta huomenna luultavasti huomaa olevansa flyeri(=cheerleadingissa siis se, jota nostetaan).

Löysin alennusmyynnistä paidan, joka oli kokoa 34 ja liian suuri. Liian suuri. Syy on pakko olla paidassa, sen koko on merkitty väärin. Eihän 34 pitäisi edes mahtua minulle! 38 on liian iso, 36 sopiva, mutta 34 on laihoille ihmisille. Samassa kaupassa oli 36 housut, jotka olivat liian isot. Sen kaupan kokomerkinnöissä on jotain vialla.

Kaverini totesi tänään matkalla reeneistä kotiin, ettei hän ikinä tiedä tilanteestani, koska olen niin mysteerinen. Hän on yksi niistä, jotka vuonna 2011 huomasivat, että jokin on pielessä ja on joskus saanut minut "puhumaan" jollekulle asioistani. Vastasin jotain ympäripyöreää ja tapani mukaan vedin keskustelun pois aiheesta nimeltä "Alinan ongelmat".

Huomenna alkaa 8 päivän leiriputki, jonka aikana saan nukkua yhden yön kotona. Leireilyn loputtua alkaa seuraavana päivänä iki-ihana koulu. Epäilen suuresti jaksamistani, mutten halua keventää, koska olen jo valmiiksi nelivuotinen. Jos olisin neljä ja puolivuotinen, olisin ainakin omasta mielestäni säälittävä luuseri, joka ei saa edes yhtä lukiota käytyä läpi alle neljässä vuodessa. Enkä halua olla omasta mielestäni niin säälittävä. Eihän minulla ole edes mitään ongelmaa tai syytä, jonka vuoksi pitäisi olla pois. Olen vain laiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja saada jotain aikaiseksi. Mutten jaksa, eikä motivaatiokaan ole huipussaan.

 I think you all know where this is going... But tonight, like many other times in the past, I don't really care. I wonder when was the last time I did?

We can't back down,not right now!

Tulin taas reeneissä milloin miten päin alas, kyljissä on huomenna mustelmat takarin kiinniotto yritysten takia. No, parempi muutama mustelma kyljissä, kuin aivotärähdys tai murtunut jalka. Ensimmäinen oli kyllä aika lähellä tänään, kun tulin ilmeisesti heitosta alastullessani taaksepäin ja löin pääni takarin rintakehään. Myönnän, että päätä säree, mutta kyllä tämä tästä. Hyvin turvallisen lajin olen valinnut... Ehkä se vielä tästä, kunhan saadaan vakiutettua nostajat pareiksi, ettei tarvitse joka kerta hakea sitä nostotekniikkaa.
Loppuvenyttelyissä juttelin yhden kaverini kanssa. Yhtäkkiä hän vain katsoi minua hiljaa ja sanoi:

"sie oot niin pieni ja siro, ihan hyvä et sie oot meillä nostettavana."

Hämmennyin ja menin sanattomaksi, se tuli niin puskista. Lopulta sanoin naurahtaen kiitos, kommentoiden, että toinen nousijamme on oikeasti pieni ja siro, en minä.

Joulu pelottaa minua, koska edessä on mummola reissu ruokineen ja saunoineen. En ole vielä(kään) keksinyt mitään hyvää tekosyytä olla menemättä joulusaunaan. Kaikki muut menevät, joten syyn täytyy olla todella hyvä, että saan jäädä sisälle.

Kaikista odotuksista poiketen en olekaan lihonut joulukuun aikana, vaikka karkkia ja muuta turhaa on mennyt kurkusta alas. Joulun jälkeen alkavat onneksi heti reenit ja aion tiputtaa painoa vanhojen tansseihin mennessä (14.2). Päätin päästä pitkäaikaiseen tavoitteeseeni siihen mennessä. Haluan näyttää hyvältä mekossani, mitään ylimääräistä ei saa tulla yli mekon "reunojen yli". 

Koeviikko loppui viimeinkin. Ruotsin koe tänä aamuna meni aiva penkin alle, mutta mitä voisinkaan olettaa, kun en lukenut, ja nukuin huonosti.

Milloin tämä loppuu?

Väsyneen viikonlopun jälkeen lintsasin koulussa tunnin ja vietin aikaani kuvisluokassa.

En tuntenut edes huonoa omaa tuntoa siitä, että lintsasin - taas. Perjantainakin olin vain yhdellä tunnilla ja lähdin kymmeneltä kotiin.

Olen vain niin väsynyt. Sekä fyysisesti, että henkisesti. Motivaatiosta en ole kuullut kuukauteen, minne lie juossut. Kaadun sänkyyn joka ilta entistä väsyneempänä, vaikka yritän nukkua kunnolla.

Jotain pitäisi tehdä, mutten jaksa laittaa tikkuakaan ristiin. Mikään ei kiinnosta, en innostu mistään. Joululomaan on vielä kuukausi, enkä usko selviäväni sinne asti. Siihen kestää liian kauan ja se on ohi aivan liian nopeasti. Kaiken lisäksi joulu sukulaisten luona on syömistä, sosiaalistumista, syömistä, joulusauna (johon en voi mennä viiltoarpien takia) ja vielä vähän lissää syömistä. Eikä minkäänlaista mahdollisuutta tehdä lihaskuntoa iltaisin, koska meitä odottaa siskonpeti siskon ja serkkujen kanssa.

Pidän tämän kaiken itselläni, en uskalla kertoa kenellekään läheiselleni. Olen kaiken lisäksi laihtunut jonkin verran. (Jess!)

Vihaan tätä aikaa vuodesta ja tämän sanottuani lauantaina ystäväni muistutti missä oltiin pari vuotta sitten: minua väsytti ja mikään ei kiinnostanut. Laihduin kovaa tahtia ja elimistöni oli jatkuvasti aliravitsemus tilassa, olin usein vähällä pyörtyä harjoituksissa.

Niin, missä mentiin silloin ja missä mennään nyt on aivan sama. En kehdannut tätä kuitenkaan lauantaina tunnustaa, vaan naurahdin ja sanoin: "onneksi siitä ollaan päästy jo eroon"

Niin, jos oltaisiinkin...

Dancing through the fire

Heti tunnin alussa opettaja ilmoittaa aiheeksi syömisen biologisena ja psykososiaalisena motiivina. Mietin että miksi ikinä aloin lukea psykologiaa. Mieleeni hiipii ajatus pois pääsemisestä. Pakotietä ei kuitenkaan ole. Minun on pakko istua puolitoista tuntia opiskellen miksi ihmiset syövät.

Tunnin edetessä huomaan huijanneeni kehoani jo kauan, koska en tunnista itsessäni puoliakaan asioista, jotka opettaja määrittelee normaaleiksi. Lopputunnista pääsemme lempiaiheseeni; anoreksiaan ja muihin syömishäiriöihin. 

Tässä vaiheessa vieressäni istuva Tuukka alkaa vaikuttaa hätääntyneeltä. Hänen kasvoistaan näkee, kuinka tieto on hänelle uutta.  Mietin, miten selittäisin hänelle tunnin jälkeen, etten minä ole noin pahassa kunnossa. Mutta tajuan, että hän alkaa yhdistää asioita päässään. 

Juuri ennen tunnin loppua opettaja pääsee siihen, kuinka syömishäiriöinen valehtelee salaillakseen ongelmiaan ja laihdutustaan. Luovutan ja päätän vain pyytää anteeksi tunnin jälkeen.

I've got a fight today, to live another day

Olen yrittänyt elää, kuin normaalit ihmiset.
Yritin keskittyä koeviikkoon  ja lukea kerrankin kunnolla.
Luin psykologiaa jotenkin ja sen jälkeen en ole avannutkaan muun muassa historian kirjaa.
Perustelin itselleni, etten kuitenkaan kirjoita historiaa, niin ei sillä ole niin väliä.
Huomenna aamulla huomaan katuvani päätöstäni.

Yritän olla suhtautumatta ruokaan, kuin arkkiviholliseen.
Mutta en tiedä miten muuten siihen pitäisi suhtautua?
Se ei tee muuta, kuin pahaa,
miksi ihmiset niin rakastavat sitä?

Olen monta päivää miettinyt, mitä teen juuri tulleella tilillä.
Voisin säästää rahat, ja ostaa uuden tietokoneen, kun vanha hajoaa käsiin.
Tai voisin mennä ostamaan vaa'an.
Järki sanoo tietokone, syömishäiriö sanoo vaaka.
Meillä on kotona tasan yksi vaaka, joka on äitini ja isäpuoleni makuuhuoneessa.
En siis pysty käymään sillä joka aamu.
Eikä tässä vaa'assa ole elektronista näyttöä.
Haluaisin (tai sh haluaisi) oman vaa'an huoneeseeni,
mutta järki sanoo vastaan.

Yritin olla niin, kuin normaali 18-vuotias tyttö,
mutta;
En edes halua juoda, joten sen unohdin kokonaan.
En lue kirjoituksiin, koska olen nelivuotinen.
En pysty viettämään normaalisti tyttöjen iltaa, koska ajatukseni pyörivät syömisten ympärillä.
En osaa muutenkaan olla kavereiden kanssa, kun aina on jotain syötävää. Jos en syö, alkaa kysely, jos syön en pysty elämään ajatusteni kanssa.
En edes tiedä, mitä kaikkea normaalin 18-vuotiaan elämään kuuluu, omani pyörii lähinnä vanhojen viiltelyarpien piilottelun ja uusien tekemisen, sekä syömisten ympärillä.
Joskus 40-vuotiaana varmasti mietin, että olinpa tyhmä tuhlatessani kallisarvoisen nuoruuteni.
Tämä siis, jos elän vielä silloin.

Miten tämä meni taas näin?

Perjantaina olin koulussa todella väsynyt. Juuri ja juuri pysyin hereillä iltapäivän tunnit, takarivissä olisi sinänsä ollut helppo nukkua. Oli pakko mennä kouluruokailuun, koska yksi ystävistäni oli tullut Ruotsista ja hänellä oli tulijaisia. Hän oli tuonut meille karkkia, jotka söimme siinä hetkessä kaikki. Hän antoi ensin kaikille muille ja minulle viimeisenä, kysyi, että otatko. Sanoin, että otan. Hän perusteli kysymystään sitten, ettei tiennyt, olenko mie "taas jollain ihme dieetillä". Voi, kumpa se olisikin vain perus dieetti. Söin loppujen lopuksi kaksi karkkia koko pussista, ahdisti muutenkin tarpeeksi, enkä halunnut itkeä bussissa.

Illalla lähdin seurakunnan leirille. Olin odottanut sitä koko päivän, kuin kuuta nousevaa. Minua kuitenkin pelotti se ruokamäärä. Leirillä on onneksi helpompi syödä, kuin koulussa. Toinen ahdistava asia oli, etten tiennyt keitä sinne tulee. Jäänkö aivan yksin, vai onko siellä joku kaverini? Noora kun ei päässyt koulun takia.
Menin sinne kaverini kyydillä, jonka sain järjestettyä vähän viime tingassa. Siellä oli onneksi muitakin ystäviäni, kavereitani ja sit niitä hyvän päivän tuttuja. Leirin eka ilta meni hyvin, vähän väsytti koko ajan kouluviikon takia. Se oli kyllä odotettavissakin.
Toisen päivänä alkoi se ruoan määrä hirvittämään. Koko ajan oli jotain. Söimme siis sen 5 kertaa päivässä, niinkuin pitäisi, mutta olen tottunut itse syömään 2-3 kertaa päivässä. Siihen verrattuna viisi on aivan likaa.

Oikeat ongelmat alkoivat silti vasta illalla. Katselimme leffaa ja menimme hartaus rataa läpi kaikki vuorollamme. Jokainen näki silti koko leffan, en selitä nyt miten se toimii, se ei liity asiaan. Yhdellä rastilla oli sitten lappuja, joille piti kirjoittaa jokin asia, joka itseä kaduttaa tai lannistaa elämässä. Mie purskahdin itkuun ja kirjotitin maagisen sanan "syömishäiriö". Onneksi rataa mentiin siis yksin, niin kukaan ei nähnyt. Seuraavalla rastilla oli lappuja, joihin piti kirjoittaa rukous jonkun tai jonkin puolesta. Kirjoitin tytöstä, joka lukee blogiani, hän on minulle todella rakas, ja toivon, että hän vielä joskus voisi nähdä, kuinka paljon hänestä välitetään. Itkin siinäkin ja en vain voinut lopettaa. Kun olin menossa seuraavalle rastille tuli kaverini vastaan, mutta kävelin vain ohi katse lattiassa. En halunnut kertoa miksi itkin.
Ystäväni meni ennen minnuu sinne radalle ja kun tulin huoneeseen, jossa katseltiin sitä leffaa, hän juoksi syliini. Hän itki hihani märäksi, mutta sitä varten täällä olen. En sanonut mitään, että miulla on paha olla, olin hänelle se olkapää, jolle voi itkeä. Kuivasin nopeasti kyyneleeni, ettei hän huomaisi. Siinä hetkessä olin tajuttoman kiitollinen, että leffaa katsellaan pimeässä. Mie en olis kyenny selittämään pahaa oloani. Enkä osa selittää vieläkään, osaan vain kirjoittaa.

"She's never good enough"

Nyt mie tiiän sen. Se ei oo ennää mikkään tunne, vaan fakta. Oon menettämässä Nooran, Eevin ja kaikki muut ystävät. Yhtä lukuunottamatta, mut en uskalla hänelle puhua mistään syömis- tai masennus ongelmista. Sillä on itellään niin paha olla just nyt. Miun kaveri jätti sen ja siinä on ilmeisesti tapahtunu jottain, mistä mie en tiiä.
Eli miulla ei oo kettään, kenelle purkaa pahaa oloani. Paitsi tää blogi. Oon sulkeutunu ihan sikana tässä nyt viime vuoden aikana. En uskalla kertoa kenellekään mittään miun pahasta olosta tai vaikeuksista löytää motivaatiota nousta sängystä joka ikinen aamu. Pelkään että huolestutan jotakuta. Kaikilla on jo valmiiks stressiä koulusta, parisuhteista jne. En mie kehtaa siihen mennä lissäämään, että miulla mennee tosi huonosti. Ei en kerjää huomiota, tarvitsen vain jonkun jolle purkaa päätäni, etten räjähdä tai pimahda tähän ajatusten sekavuuteen ja liiallisuuteen. Ilman sitä jotakuta, joka välittää, saatan päätyä ratkaisuun, joka ei ole millään lailla ratkaisu mihinkään.

Minnuu oikeasti pelottaa ens kouluvuosi. Miulla on niin paljon kursseja, että miulla mennee paljon aikaa niiden kanssa, joka aiheuttaa stressiä kun en pysty tekemään kaikkea yhtä hyvin kuin haluaisin joka johtaa totaaliseen uupumukseen. Sama oravanpyörä kuin kahtena viime vuonna lukiossa (olen siis nelivuotinen). Romahdan lopulta totaalisesti ja en jaksa panostaa mihinkään aineeseen, vaikka muutamaan pitäisi.

"Everybody said she was a winner
No one knew the secret kept within her
Starving for perfection
Hating her reflection 

She tries harder than the average teen
An over achiever with low self esteem
Wants to look like a star, but she takes it too far
She's Never Good Enough
Wants to be Mary-Kate
Perfect weight, eighty-eight
She's Never Good Enough

Now her friends know all about her problems
They all try their best to help her solve them
She feels like she's on trial
But she's still in denial 

She tries harder than the average teen
An over achiever with low self esteem
Wants to look like a star, but she takes it too far
She's Never Good Enough
Wants to be Mary-Kate
Perfect weight, eighty-eight
She's Never Good Enough

Who's in control now
Who's in control now! 

Everybody said she was a winner
No one knew the secret kept within her

She tries harder than the average teen
An over achiever with low self esteem
Wants to look like a star, but she takes it too far
She's Never Good Enough
Wants to be Mary-Kate
Perfect weight eighty-eight
She's Never Good Enough

She tries harder than the average teen
An over..."

Don't tell me 'cause it hurts

Pelkään itseäni.

Päivisin olen se iloinen mie,

iltaisin romahdan täysin.

Viikonloppuna pitäisi olla tyttöjen ilta,

uskallanko lähteä?

Siellä on kumminkin aivan järkyttävä määrä ruokaa.

Eevi ja Noora ottavat asian puheeksi,

kun huomaavat kuinka vaikeaa se ruoan suuhun laittaminen on.

Pelkään sitä reaktiota.

Nooralla on äitini numero.

En selviä tästä viikonlopusta.

Lauantaina on kaverin 18-v synttärit,

sunnuntaina serkun 5-v synttärit.

Molemmissa on ruokaa vaikka muille jakkaa.

Sit sunnuntai-iltana luultavasti se tyttöjen ilta.

Miten yhdelle viikonlopulle voi sattua näin monta tapahtumaa,

joissa syödään aivan järkyttävästi?!

Mummolassa saadut 5,4 kiloakin ovat vielä taakkana.

Reenejäkään ei kesällä ole monia.

Jos vain olisin "normaali",

olisi elämä niin paljon helpompaa.

Mutta kun itse olen itseni tähän kuntoon päästänyt,

pitää nyt vain pystyä heräämään,

vetämään päivä hymy huulilla kunnialla loppuun asti romahtamatta,

sitten saa taas romahtaa.

Saa ajatella itsetuhoisia ajatuksia.

Kunhan ei kerro kenellekään.

Haluaisin puhua jonkun kanssa.

En selviä enää yksin.

En viitsi puhua Nooralle tai Eeville,

en kehtaa rasittaa heitä.

Omiahan ovat ongelmani.

Olisiko helpompi vain antaa olla?

Tai kuolla pois?

Ehkä olen vain väsynyt.

"Kun sie ymmärrät"

"Siulle on niin helppo puhua, kun ymmärrät, onhan siullakin ollu kaikkia noita juttuja elämässä. Niin kun masennusta ja syömishäiriötä siis"
Näin sanoi uusi ystäväni tänään miulle seurakunnan nuortenillassa, kun oltiin juteltu sen erosta poikaystävän kanssa, ja kuinka se on ajanut häntä syvemmälle masennukseen. Tykkään auttaa ihmisiä kuuntelemalla, jos niillä on jotain liian painavaa hartioilla. Mutta kysymys kuuluu, että mistä hän tiesi, että miulla on elämä tippunu raiteilta jo jonkin aikaa sitten?!?! Kun yritän sitä mahdollisuuksien mukkaan piilotella, ettei minnuun suhtauduttais sillai "toi on se tyttö, jolle ei saa puhua ruoasta" tms.

Pelkään myös sitä, että jotain kautta vanhempani tai siskoni saisivat tietää, kun asun näin pienellä paikkakunnalla, täällä kaikki tieto, joka päätyy vääriin käsiin tai suihin itseasiassa, kulkee koko kylän läpi viidessä minuutissa. Siksi en ole kertonut muille, kuin Nooralle, Eeville ja Jennille. Nooraan ja Eeviin luotan, että he eivät ole asiaa vuotaneet, ainakaan tahallaan ja Jennillä on vaitiolovelvollisuus. Kai joku on jossain kuullut ohikävellessään, kun ollaan juteltu Nooran tai Eevin kanssa. Se olisi ainoa selitys. Mutta jos näin on käynyt, nyt sitten tietää kaikki?!?! Ei vittu. En halluu mittään sääliviä katseita tai että ihmiset välttelee minnuu sen takia. En oo kertonu K:lle vielä, pelkään, että se säikähtää. (miellä on siis ilmeisesti enemmänkin yhteisiä ystäviä, lähinnä täällä miun paikkakunnalla) Sillekin piti kertoa vasta myöhemmin, mut nyt toivon, että tää juttu ei oo oikeesti kiertäny koko kyllää. Vittu.

Ollaan siis K:n kanssa jatkettu juttelua, eilen illalla se sano, ettei saa minnuu mielestään. Minnuu pelottaa. Tää liikkuu etteenpäin vähän noppeesti ja jos se ei tykkääkään tästä puolesta miussa?? Loppuuko se sit siihen. Kun ei miusta päällepäin näy yhtään mittään, niin en usko et se ossaa aavistaakaan että tällanen pommi miulla olis pudotettavana. Halluisin, että tää toimii, mutten uskalla vielä heittäytyä kunnolla mukkaan. Mie oon kumminkin se, jota sattuu. Ja jos heittäydyn tähän ja sit ei toimikaan, hajjoon taas. Mie en välttämättä ennää pysty nousemaan ennää sieltä pohjalta. Sanoin K:lle, etten oikeesti oo niin kiinnostava, että minnuu pittäis facessa odottaa, mut kuulemma oon.

                                    

Se lause, että jos et rakasta itteäs, niin kukkaan ei voi rakastaa sinnuu, on kyllä yks isoimmista valheista, mitä oon ikinä kuullu. Mie en rakasta itteäni sitten yhtään, mutta Noora ja Eevi jatkuvasti sannoo, kuinka niiden elämä ei olis samanlaista ilman minnuu ja muuta tällasta suomalaiseen tappaan kiertävää, yrittäen sannoo, että ne rakastaa minnuu ystävänä, ehkä enemmänkin siskona itseasiassa. Jos mie jostain oon kiitollinen, niin heistä kahdesta. En olis tässä ennää ehkä ilman heitä. 

PS. en muuten ikinä päässy siihen tavoitepainoon siinä ajassa, kun halusin. Halusin näyttää edes jotenkin kuin tuo kaunis nainen tuossa kuvassa, muttei sitten lähelläkään...Tiistaina on lähtö mummolaan, jossa lihotaan aina vähintään 3-5 kg. Hirveä ahdistus siitä jo valmiiksi. Niiden reissujen jälkeen tarvii aina kuntoilla tavallista enemmän, että pääsee ahdistuksesta eroon. Onneksi siellä korvessa peltojen keskellä ei tarvitse välittää miltä näyttää. Huomennakin pitäisi osata olla Raxissa koulukavereiden kanssa, ilman päällänäkyvää ahdistusta... Miksi helvetissä kaikkeen sosiaaliseen toimintaan pittää liittyä ruokaa?!

Mutta hyvää kesää kaikille miun ihanille lukijoille, yritän taas parantaa tapojani ja postata enemmän. Kesällä on aikaa, mutta sekin häviää aina johonkin;)

any better then?

Oon ollu todella epäaktiivinen blogin kanssa.
En tiedä miksi, en usko että ketään edes kiinnostaa.
Valehtelin Nooralle suoraan päin naamaa, että anoreksian (tai mitä tää pelleily nyt ikinä onkaan) oireet olis vähentyny. Paskan marjat, ei miun parantuminen oo mihinkään menny. Noora ja Eevi lupas soittaa ihan varmasti Jennille, miun äitille ja meidän kouluterkkarille, jos meen alle 58 kilon tai näytän taas siltä, et viiltelen tai laihdutan. Vittu, ne varmaan laittaa miut vaa'alle, kun meen jommallekummalle. Se olis silti normaalipainon puolella, eikä miulla menkkojakaan ole ollu pitkään aikaan. Miun motivaatiomekko ja -farkut mennee melkein päälle! En luovuta nyt.
Muuten, oon löytäny ihanan pojan, joka tykkää miusta ihan minuna, eikä minään muuna. En oo vielä uskaltanu kertoa tästä puolesta miusta, muutakun lyhyesti pääpiirteittäin, et 2011-2012 talvena oli tosi vaikeeta. viiltelystä ja syömisistä hän ei siis tiedä. Kutsun häntä nyt vaikka nimellä K. K:lla on ollu tosi vaikea lapsuus, ja ollaan tavattu meidän yhteisen ystävän kautta, asutaan eri paikkakunnilla, muttei kumminkaan eri puolilla Suomea. Haluaisin olla yhtä avoin kuin K ja heittäytyä mukkaan tähän ja nähä, että tulisko tästä mittään, mutta pelkään liikaa. Pelkään, että miut rikotaan vaan taas.

Anna pois itkuista puolet, hetkeks vielä tänne jää

10 kuukauden peittelylle saattaa kohta tulla loppu. En oo hirveästi laihduttanut ja viilllelly oon vaan reiteen, että ranteet pysyis puhtaina. Mutta kohta kaikki nää kulissit tippuu.

Mitään ei ole tapahtumassa, paitsi kesäloma. En vain pysty enää peittelemään tätä kaikkea. Haluaisin päivittäin vain totaalisesti romahtaa ja itkeä silmäni turvoksiin, mutten kehtaa.

En ole siis menossa kertomaan jokaiselle vastaantulijalle kuinka vaikeaa minulla on juuri nyt, en huomionhakuinen ole kumminkaan. Haluan vain olla rehellinen edes joidenkin kanssa, eli Nooran ja Eevin. Heillä on oikeus tietää.

"Handle with care, say you'll be there"

Bussissa ei ollut iltapäivällä juuri ketään. Yksi, kaksi mummoa ja joku toinen minun ikäiseni, opiskelija luultavasti. Katselen ikkunasta pilvistä taivasta ja mietin; "antaisitko anteeksi jos kuolisin huomenna?".
En mieti kysymystä kenellekään suunattuna, en siskolleni, äidilleni, ystävälleni tai entiselle psykolgilleni. Antaisiko kukaan heistä anteeksi?
Ipodistani soi Demi Lovaton kappale Lightweight. "I'm a lightweight, easy to fall, easy to break..."
Bussi pysähtyy pari pysäkkiä myöhemmin, poimien mukaansa yläasteaikaisen kiusaajani. Ei hän suoraan minun kiusaajani ollut, ainakaan aluksi, mutta ystäväni koulunkäynnin hän ja ystävänsä tekivät hirveäksi. Minä sain osan siitä paskasta, koska olin ystäväni tukena ja puolustin häntä.
"Tunnistiko hän minua?", mietin kun poika oli kävellyt ohitseni bussin perälle. Olen muuttunut parin vuoden takaisesta jonkin verran.
Minkäänlaista intoa ei minulla ollut jäädä miettimään, pitäisikö sanoa moi, kun hän jää yhden pysäkin minua aikaisemmin. "Mummo opetti, että jotkut ihmiset pitää jättää omaan arvoonsa", ajattelen.
Katselen nämä samat maisemat päivittäin. Ohitamme hautausmaan, jolla on hautakivi, jossa on sama sukunimi, kuin minulla. Muistan taas mitä olin miettimässä aikaisemmin. Päädyn ajatuksissani siihen, ettei Noora antaisi itselleen anteeksi, enkä halua tuottaa hänelle sitä tuskaa.
Tuo pari penkkiriviä takanani istuva poika antaisi anteeksi, kun ei edes välitä. En syytä häntä siitä, ihmiset eivät yleensä pidä toisista, jotka heittävät heitä koulun jälkeen kengällä päähän.
Ohitamme huoltoaseman, jonka kohdalla painan nappia. Neljä pysäkkiä oikeaa pysäkkiäni aikaisemmin. Kulutan ylimääräiset 48 kaloria.
Pääsen kotiin ja istun kirjoittamaan terveystiedon esseetä. TT2, esseen aiheena erilaisten syömishäiriöiden leviäminen nuorten keskuudessa. Saisin aiheesta monen sivun kirjoitelman, mutta silloin kuulostaisin liian asiantuntevalta ja pääsisin varmasti uudestaan terveystiedon opettajan ja terveydenhoitajan keskusteluun, tällä kertaa varmasti kerrottaisiin ryhmänohjaajalle, joka ottaisi yhteyttä vanhempiin. Päädyn kirjoittamaan parin artikkelin ja oppikirjan tietoon perustuen ja yritän välttää liikaa pikkutietoa mitä syömishäiriöisen päässä voisi liikkua. Tiedän varsin hyvin mitä siellä liikkuu, mutta jos haluan pitää asiat niinkuin ne ovat, pidän suuni kiinni. Saan esseen valmiiksi nopeammin kuin oletin.
Katseeni hairahtaa veitseen, kun käyn keittiössä. Viiltely halut kasvavat sekunneissa.
Huomaan kumminkin että kello on puoli 5, pitää vaihtaa vaatteet ja lähteä reeneihin. Anoreksia on voimakkaampi, kuin viilteleminen, johon olen jäänyt taas koukkuun. Antaisin itselleni anteeksi jos kuolisin huomenna.

You know that I'm ok

Rakastan anoreksiaa.

Rakastan sitä kontrollia, joka miulla on edes johonkin, kaikki muu on niin sekavaa.

Rakastan sitä, kun paino tippuu.

Rakastan sitä, kun mittanauha näyttää sentin pienemmän numeron vyötäröni ympärillä-

Rakastan sitä, kun osaan olla syömättä tuntikausia.

Rakastan sitä reenien jälkeistä tunnetta lihaksissa.

Rakastan niitö kommentteja, jotka kehuvat pienenevää kehoani.

Rakastan bmi:n laskemista.

Rakastan kalorilaksuri.fi:n koukuttavaa käyttöä.

Rakasta sitä, kun osaan suurimman osan ruokieni kalorit ulkoa.

Rakastan mennä nukkumaan nälkäisenä.

Rakastan mennä alle suunniteltujen kaloreiden.

Rakastan sitä tunnetta, että kuulun jonnekin;muiden samankaltaisten blogeihin.

Rakastan anoreksiaa.

Vihaan anoreksiaa.

Vihaan peilistä näkyvää tyttöä.

Vihaan jos menen yli suunniteltujen kaloreiden.

Vihaan ystävien saarnaavia puheita siitä, kuinka anoreksia on vaarallinen, tappava sairaus.

Vihaan itkeä itseni uneen sen takia, että söin sen karkkipussin kokonaan yksin.

Vihaan olla väsynyt jatkuvasti.

Vihaan olla ahdistunut jokaisesta leivästä.

Vihaan vahtia itseäni syömästä mitään kielletyltä listalta.

Vihaan olla koko ajan varuillani, ettei kukaan saisi tietää.

Vihaan valehdella parhaimmille ystävilleni ja perheelleni, kaikille vastaantulijoille.

Vihaan olla yksin ajatusteni kanssa.

Vihaan väsymyksen ja ahdistuksen aiheuttamaa itsetuhoisuutta.

Vihaan anoreksiaa.

En osaa päättää kummalla puolella pitäisi olla.

Ei kuulemma saa pudota sinne anoreksian syövereihin,

mutta kun en ole onnellinen lihavana pallona.

Onni kuulemma tulee muista ihmisistä, auringosta ja elämästä.

Minun onneni on pienentynyt vaa'an numero,

jonkun kommentti siitä, että olen pienentynyt,

nälkäisenä nukkumaan meneminen,

karkkihyllyn kiertäminen kaukaa kaupassa,

thinspon katseleminen herkkujen syönnin sijaan,

sheiverin terä ihollani,

uudesta haavasta valuva verivana.

Entä jos olen onnellinen tällaisena?

Sometimes I wish she was you

Äiti kysy tänään, että oonko huomannu siskon käytöksessä jotain masennukseen liittyvää.
Sanoin, että joo ja että haluutko että hankin sille salakavalasti apua.
Äiti sano, ettei vielä, että se seuraa sen käytöstä ja syömistä.
Meillä on talossa vain yksi vaaka; äidin ja isäpuolen makkarin viereisessä vessassa. Siellä käymisestä jää helposti kiinni, ellei osaa ajoittaa sitä oikein. Tai siis näin muut luulee. Miun kaapissa on toinen, ostin sen joskus kun olin yksin shoppailemassa. Sokokselta joku 20 e, tarpeeksi hyvä.
Mutta pääpointtini on siis se, että tunnen itseni tavallaan syylliseksi siskoni tilanteesta. Myö ollaan läheisiä ja se tietää jonkin verran miun tilanteesta. Tiiän että ite persoonana syytän itteeni millon mistäkin, kaikki on aina miun syytä, mut tällä kertaa oon ihan oikeesti syyllinen siskon tilanteeseen. Tuntuu pahalta.
En halua kuulostaa itsekkäältä, mutta toisen asiana miulla oli, että miksei äiti kysyny miusta ikinä mitään? Vahingossa sille joskus sanoin meneväni psykologille koulussa, mut siitä ei sen jälkeen vaihdettu sanaakaan. Ei sitä varmaan kiinnosta, onhan miun sisko se täydellinen, suunniteltu lapsi, joka on lahjakas sekä musiikissa että urheilussa ja on aina niin kiltti, ja yrittäähän se lukion jälkeen pyrkiä yliopistoon lääketiedettä lukemaan, toisinkun mie... Miksei kukaan vaan sano ääneen, että sisko on täydellinen, eikä ketään kiinnosta vaikka muuttaisin toiselle paikkakunnalle tai tappaisin itteni? Ei miulla oo mitään todellisia tavoitteita elämässä. Toki haluisin yliopistoon tai ammattikorkeeseen opiskelemaan valokuvaamista, mutta en mie sinne tuu ikinä pääsemään. Since I´m a total failure.
Ps. ootteko joskus yrittäny lakata kynsiänne, niinkun niissä nail tutorialseissa tehdään, mut epäonnistunu täysin? Täällä ilmoittautuu yksi...

One step closer

Miulla oli tänään suurimmaksi osaksi hyvä päivä.
Heräsin joskus kymmenen aikaan, menin suihkuun ja iskä kysyi halusinko tehdä jotain. Sanoin, että olin sopinut meneväni kaverin kanssa shoppailemaan, sain kyydin kaupunkiin. Löysin vaatteita ja kahdet uudet kengät :) Syy miksi menimme, oli se että halusin uudet kengät illan kuvauksiin.
Kyllä, suostuin kameran eteen. Kaverini tarvitsi mallin kuvauksiin ja uskalsin luvata itseni, kun hän oli niin pitkään kysellyt.
Aloitimme kuvakset vähän ennen auringonlaskua läheisellä pellolla. Olin hermostunut aluksi, että näyttäisin lihavalta ja rumalta, onhan ystäväni kaunis, meidän pitäisi oikeasti olla toisinpäin kameran kanssa. Anyways, kaikki meni hyvin, enkä saanut mitään "älä ota kuvaa, kun oon jotain jotain jotain" kohtausta, jota meleki jopa odotin, kun ystäväni tietää. Loppujen lopuksi se oli ihan kivaa olla ulkona hänen kanssaan.
Sitten tulin kotiin. Täysin erilainen tarina. Veli sai taas kuulla kunniansa mistä lienee syystä, en jaksa enää kuunnella näitä keskusteluja. Pesin meikit pois ja astuin vaa´alle - 62.4 - edelleen. Olen ollut samassa painossa viime kesästä asti. Masennus ja koulustressi on ottanu niin suuren otteen, etten jaksa enää tehdä lihaskuntoliikkeitä iltaisin, kaadun vain sänkyyni ja nukahdan. En myöskään jaksa aina lähteä reeneihin. Ohjaaja on ihmetellyt miksi olen niin paljon poissa, ennen olin joka ikisissä reeneissä, oli ne minkälaisia tahansa tai minä päivänä tahansa. Olen aina keksinyt jonkin valheen ja sen päälle vilauttanut hyvin harjoitellun tekohymyn. "Ei syytä huoleen, miulla on kaikki ok"-vaikutelma.

But somewhere we went wrong

Kello lyö 23.40.

Miun piti mennä nukkumaan kymmeneltä.

Kunnes muistin historian esseen.

Miksen ikinä saa niitä valmiiksi, ennekuin vasta viimeisenä iltana?

Saamaton idiootti.

Opiskelusuunnitelma lenti roskiin kolmen viikon jälkeen.

"Kuka sellaisia tarvitsee?!"

Mie.

Kello on 00.50.

En edelleenkään jaksa kirjoittaa, blogit on kiinnostavampia tällä hetkellä.

Kun saa kirjoittaa ja lukea jostain, jolla on oikeasti merkitystä.

Ei mistään paatista joka uppos ekan maailmansodan alussa.

Ei se ketään kiinnosta.

Minnuu ainakaan.

Jos vaan palautan sen myöhässä?

Ei olisi ensimmäinen kerta...

Varmaan tulee kohta sekin opettaja kysymään, olenko ihan kunnossa, kun ennen olin aina ajoissa esseiden ja muiden tehtävien kanssa.

No en ole!

Olisi oikea vastaus.

Mutten sitä opettajalle saakeli kerro!

Kertoisi varmaan ryhmämohjaajalle.

Ja sille naiselle en kerro yhtään mitään!

Ei miun omat ongelmat opettajille kuulu.

Kunhan vaan läpäisen lukion hyvillä arvosanoilla, en usko että ketään kiinnostaa.

Palautan historian esseen myöhässä.

"Look for the girl with the broken smile"

"Siun ajatukset on sairaita! Et ikinä voi saavuttaa onnellisuutta ja rakkautta sillä, että laihdutat ittes olemattomiin!! Ei myö siun ystävät kahota onko siun maha litteä tai reidet irrallaan toisistaan. Myö rakastettaan sinnuu ihan vaan tollasena, tuon kokosena ja ihanana Alinana."
Nooralla oli tänään asiaa tanssitunnin jälkeen, kuten huomaatte...
Se sai miut melkein itkemään, mutta koska oltiin julkisella paikalla, pidättelin kyyneleeni ja halasin sitä. Haluisin vaan saada hänet ja monet muut uskomaan, että en aio laihduttaa sairaalloisen laihaksi. En aio saavuttaa bmi 16 (joka olis miun painolla 44 kg), haluun vaan olla kaunis ja laiha. Saavutan sen 55, sitten 50 ja oon iloinen. Trust me.
Oon keikkunu samassa painossa tässä nyt jo monta kuukautta. Oon ollu liian masentunu tehdäkseni mitään asian eteen... Miulla on ihan liikaa lukiokursseja neljän vuoden suorittamiselle ja liikaa reenejä ja muuta vapaa-ajan hommaa. Syön tosi huonosti, tarkoittaen siis, että syön vähän, mut se mitä syön ei oo mitenkään sallittujen ruokien listalta. Vähän epäselkeetä, mut ymmärsitte kai?

Edelliseen postaukseen viitaten, en siis edelleenkään ole tappamassa itseäni, vaikka se ehkä siltä vaikuttikin.  Miulla on ihan liian pitkä Bucket list, ennenkun voin tehdä niin. Eli sen jälkeen, kun oonn naimisissa, ja ONNELLINEN vanhempi, Los Angelesin, Vegasin, Chicagon ja New Yorkin, Lontoon ja monen muun paikan ja unelman jälkeen en varmaan enää halua tappaa itseäni. Laskimpas hyvin, että en sorru lääkkeiden yliannostukseen. Sillon, kun olin vielä harkitsemassa itsemurhaa, tein siis suunnitelman, ettö miten ja millon ja aloin kirjottaan kirjettäkin, mut sit halusin kirjottaa kaikille ihmisille erikseen ja en vaan pystyny. Poltin raapustukseni ja en oo sen jälkeen asiaa enää vakavasti harkinnut.

"Beauty queen of only eighteen
She had some trouble with herself
He was always there to help her
She always belonged to someone else

I drove for miles and miles
And wound up at your door
I've had you so many times but somehow
I want more

I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain
Look for the girl with the broken smile
Ask her if she wants to stay awhile
And she will be loved
She will be loved

Tap on my window knock on my door
I want to make you feel beautiful
I know I tend to get so insecure
It doesn't matter anymore

It's not always rainbows and butterflies
It's compromise that moves us along, yeah
My heart is full and my door's always open
You can come anytime you want
I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain
Look for the girl with the broken smile
Ask her if she wants to stay awhile
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved

I know where you hide
Alone in your car
Know all of the things that make you who you are
I know that goodbye means nothing at all
Comes back and begs me to catch her every time she falls

Tap on my window knock on my door
I want to make you feel beautiful

I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain
Look for the girl with the broken smile
Ask her if she wants to stay awhile
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved
And she will be loved

Please don't try so hard to say goodbye
Please don't try so hard to say goodbye

Yeah
I don't mind spending everyday
Out on your corner in the pouring rain

Try so hard to say goodbye"

Uusivuosi

Uudenvuodenbileet = vatsa sisään ja feikkihymy naamalle. Toivotaan, etten törmää edellisessä tekstissä mainittuun poikaan. Vähän ruokaa ja 1.1 alkaa herkkulakko ja lisään liikuntaa. Aivan niinkuin viime vuonnakin.
Viime vuoden bileissä sain kuulla ystävältäni, joka tietää ongelmistani, että "Ihanaa tietää ja kuulla, että sulla menee jo paremmin ja oot päässy yli viiltelystä". Refleksinä sanoin kiitos ja että toivon, etten sorru siihen takaisin. Hänen lähdettyään aloin miettimään, että keneltä hän on sellaista kuullut? Onko Jenni kertonut hänelle, että minulla mene ejo paremmin, jos hän on kysynyt? En edelleenkään tiedä vastausta, koska en uskaltanut kysyä...

Hyvää uuttavuotta kaikille lukioilleni ja anonyymeille!! :)

Joulu

Joulu ei menny erityisen huonosti, mutten voi sanoa, että se oli hyväkään. Ei tunnu oikein miltään.

Sain kivoja lahjoja ja kukaan ei epäillyt, vaikka söin vähemmän, kuin ennen. Olin tämän joulun äidin suvun kanssa, kun viime jouluna olin isän suvun kanssa (vanhempani erosivat kun olin 13). Söin vähemmän, kuin viime jouluna, mutta siitähän ei kukaan tiedä, edes siskoni, joka oli isän suvun kanssa. Olimme siis äiti, mie ja isäpuoli kolmestaan suurimman osan joulusta. Aattona tätini, jonka kanssa olen todella läheinen (hän ei kuitenkaan tiedä ahdistuksesta ja laihdutuksesta eikä viiltelystä) tuli kylään serkkujeni kanssa ja pääsin taas esittämään, että pukki tuli sillä, välin, kun olimme saunassa...
Ensi vikkolla pääsen ostamaan itselleni uuden puhelimen ja yritän selvitä ostamatta mitään muuta.

PS. Jenni vastasi juuri ennen joulua ja yrtin hänelle vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Hän todellakin epäilee ja koska kerroin hänelle vuosi sitten kaiken, hän tietää aivan liikaa....