Liian vahva luovuttamaan, liian vahva luottamaan

Haluaisin kirjoittaa jotain, mutten tiedä mitä.

Kaikki on tavallaan hyvin, mutta samaan aikaan päin persettä. En tee muutakuin käyn töissä, syön ja nukun milloin kotona, milloin Tuukalla. Okei olin isostelemassa viikonlopun, se toi mukavaa vaihtelua elämään. En ymmärrä miksi minua väsyttää näin paljon, nukun öisin kuitenkin jopa 8 tuntia, toisinkuin silloin, kun on koulua, jolloin nukuin keskimäärin 6 tuntia yössä. Unilääkkeet loppuivat jo aikoja sitten, enkä saanut uusia koska koululääkäri perui ajan.

Olen jo yli viikon halunnut viiltää, mutta olen ollut aina joko Tuukalla tai leirillä, eli en ole pystynyt. Olen luvannut Tuukalle, etten viillä enää ikinä uudestaan. Hän ei pelkää tarkistaa reisiäni tai ranteitani, mutta luottaa siihen, että kerron hänelle, jos petän lupaukseni. Aion pysyä siinä. Ehkä tämä on juuri se kerta, kun oikeasti onnistun. En aio laskea kuinka kauan olen ollut ilman, koska se luultavimmin johtaa sortumiseen.

Syömishäiriön suhteen ei kuulu yhtä hyvää. Haluan taas laihtua. Tällä kertaa haluan kuitenkin tehdä sen liikunnan ja terveellisen syömisen kautta. En aio näännyttää itseäni nälkään tällä kertaa, tai olla niin heikossa kunnossa reeneissä, että olen vähällä pyörtyä. Siitä sain tarpeekseni. Aion alkaa harrastaa liikuntaa enemmän, latasin puhelimeeni 42 päivän vatsalihastreeniohjelman, jonka aion toteuttaa, kunhan selkäni vähän paranee (liikuntavamma). Aion parantaa lihaskuntoa, pudottaa pari kiloa ja saada pelastusrenkaat pois vatsan ja selän ympäriltä. Motivaattoreina ovat cheerleading ja ylppärimekko. En siis ole vielä mitään mekkoa ostanut, mutta haluan mennä ostamaan sitä sellaisessa kunnossa, että ei tarvitse miettiä mikä mekko piilottaisi parhaiten läskit mahassani.

Tää postaus oli varmaan yhtä sekava, kun ajatukset miun päässä tälä hetkellä. Ei niillä oikein ole päätä eikä häntää.

You never promised me this would be easy

Tuntuu että tää postaustauko on ollu joku tyyliin miljoona vuotta.
Elämä hymyilee, Tuukan kanssa menee paremmin, kun ikinä.
Se sano huomanneensa muutoksen, jonka tein tammikuussa.
En oo kuulemma enää niin poissaoleva.
Paitsi silloin, kun uniongelmat ovat vieneet yöuneni.

Leikkasin ja värjäsin hiukseni. Hiusten mukana lähti vanha asenne elämään.
En ole enää se pitkätukkainen tyttö, joka itki jatkuvasti.
Aloitan uudestaan lyhyemmillä, punaisilla hiuksilla varustettuna ilopillerinä.
Tietty kaikilla on joskus huonoja päiviä, mutta rajansa kaikessa!

Reeneissä tunnen itseni hyväksi, osaan jotain!

I don't wanna be perfect, I just wanna be me.

At least for now.

How can I sleep at night there's a war inside my head

Abien viimeinen koulupäivä.
Itkin viime ja toissayönä elämän tarkoituksettomuutta.
Nyt toistuu viime syksyn yksinolo,
kaikilla kavereilla on kirjoituset.
Onneksi tällä kertaa on Tuukka,
ainakin tällä hetkellä.

Kahdeksan tunnin yöunista nukuin ehkä kolme,
hyvin katkonaisesti herätessäni tunnin, joskus puolen välein.
Vanhat ovat perjantaina.
Viideltä lähtö kampaajalle ja
nukkumaan pääsee seuraavan kerran seuraavan päivän pikkutunneilla.
Jos siis noita abeja kiinnostaa viettää jatkoja, niin kuin sovittiin kauan sitten.

Kävin maanantaina kirkkain silmin ja hymy kasvoillani koululääkärillä.
Määräsi minut verikokeisiin ja sydänfilmiin,
vaikkei mitään erikoista vaikuttanut olevan.
Ehdotteli myös nuorten aikuisten poliklinikkaa,
tai jos on rahaa, voi mennä terapeutillekin,
tietty osittain Kelan maksamana.
Pakko ei ole vielä mennä minnekään,
jos tämä "hyvä kausi" jatkuu.

We can't back down,not right now!

Tulin taas reeneissä milloin miten päin alas, kyljissä on huomenna mustelmat takarin kiinniotto yritysten takia. No, parempi muutama mustelma kyljissä, kuin aivotärähdys tai murtunut jalka. Ensimmäinen oli kyllä aika lähellä tänään, kun tulin ilmeisesti heitosta alastullessani taaksepäin ja löin pääni takarin rintakehään. Myönnän, että päätä säree, mutta kyllä tämä tästä. Hyvin turvallisen lajin olen valinnut... Ehkä se vielä tästä, kunhan saadaan vakiutettua nostajat pareiksi, ettei tarvitse joka kerta hakea sitä nostotekniikkaa.
Loppuvenyttelyissä juttelin yhden kaverini kanssa. Yhtäkkiä hän vain katsoi minua hiljaa ja sanoi:

"sie oot niin pieni ja siro, ihan hyvä et sie oot meillä nostettavana."

Hämmennyin ja menin sanattomaksi, se tuli niin puskista. Lopulta sanoin naurahtaen kiitos, kommentoiden, että toinen nousijamme on oikeasti pieni ja siro, en minä.

Joulu pelottaa minua, koska edessä on mummola reissu ruokineen ja saunoineen. En ole vielä(kään) keksinyt mitään hyvää tekosyytä olla menemättä joulusaunaan. Kaikki muut menevät, joten syyn täytyy olla todella hyvä, että saan jäädä sisälle.

Kaikista odotuksista poiketen en olekaan lihonut joulukuun aikana, vaikka karkkia ja muuta turhaa on mennyt kurkusta alas. Joulun jälkeen alkavat onneksi heti reenit ja aion tiputtaa painoa vanhojen tansseihin mennessä (14.2). Päätin päästä pitkäaikaiseen tavoitteeseeni siihen mennessä. Haluan näyttää hyvältä mekossani, mitään ylimääräistä ei saa tulla yli mekon "reunojen yli". 

Koeviikko loppui viimeinkin. Ruotsin koe tänä aamuna meni aiva penkin alle, mutta mitä voisinkaan olettaa, kun en lukenut, ja nukuin huonosti.

Kuulet minutkin

Maalaan Tuukan joululahjataulua, se on pakko saada valmiiksi huomiseksi, koska en näe häntä enää huomisen jälkeen ennen joulua. Tässä kävi, niinkuin melkein aina, kun aloitan jonkin projektin. Minulla on päässäni idea, ja tiedän tarkalleen millainen taulusta tms pitäisi tulla. Lopputulos ei ole ikinä mitään, mitä olen halunnut. En ikinä osaa tehdä mitään, mitä haluaisin. Toivon, että tänkertainen aikaansaannokseni on tarpeeksi hyvä Tuukalle.

Voin kuvitella millainen tilanne tulee olemaan, kun menen seuraavan kerran heille. Hän on näyttänyt taulun äidilleen, joka tulee kohteliaisuudesta sanomaan, että se on hieno. Minä kiitän vaivalloisesti, itseäni vähätellen. Tuukka puuttuu keskusteluun tässä kohtaa ja yrittää vakuuttaa minua siitä, että hän pitää siitä ja että se on oikeasti hieno. Näin se on mennyt tähänkin asti, lukuunottamatta äiti-kohtaa. Sama kaava sopii valokuviini, maalauksiini, piirustuksiini (joita itse kutsun töherryksiksi), kaikkeen, mitä ikinä teenkään.

Olisi pitänyt mennä nukkumaan aikoja sitten, huomenna on vielä ruotsin koekin... 

Mutta ehei, järkevänä tyttönä olen kuunnellut alla olevaa biisiä repeatilla jo jonkin aikaa ja miettinyt, miten joku vain osasi tehdä juuri sellaisen biisin, johon voin samaistua yhä uudestaan ja uudestaan.

Turhaan edes yritän nukkua, ei tämä krooninen väsymys lähde, vaikka yrittäisinkin saada joka yö sen 8 tuntia. Herään kuitenkin keskellä yötä niin usein, etten loppujen lopuksi nukun, kuin 5-6 tuntia kunnolla.

Olen rikki elämään

Ajan kotiin isältäni, kyyneleet valuen pitkin kylmiä poskiani. Olen vain niin väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti, etten jaksa enää edes välittää, että joku voi nähdä. Onneksi joululoma tulee pian. Haluaisin soittaa Tuukalle ja vain itkeä, mutten kehtaa. Heillä on sukulaisia käymässä ja en halua viedä häneltä aikaa heidän kanssaan. Iltani ainoa ilo on pieni salmiakkirasia, joka samalla kylläkin muistuttaa pieleen menneestä paastosta.
Luulin asioiden menevän paremmin, mutta nyt olen palannut takaisin tänne kuopan pohjalle. Vai mikä syvänmeren hauta tämä pikkuhiljaa on. Kysyin koulussakin jo ryhmänohjaajalta, että voiko lukiosta periaatteessa olla pois vaikka yhden jakson ajan jos oma jaksaminen on tätä luokkaa kuin minulla. En tiedä kuinka tosissani olisin jäämässä pois, kun muuten saattaa käydä niin että valmistuminen venyy puolella vuodella. Johon en aio suostua. Eli kysymykseni oli siis vain hypoteettinen. Ryhmänohjaajani tietää ongelmistani, olinhan ykkösellä niin selvästi pohjalla, että sen huomasi.

Huomenna on lähtö leirille isoseksi klo 8.15, en ole antanut pakkaamiselle edes ajatusta. Olen innolla menossa leirille, mutten ole nukkunut viimeiseen kolmeen-neljään viikkoon kunnolla. Viikonloppu menee siis niillä viimeisillä jaksamisen hippusilla, joita keräsin lintsatessani koulusta torstaina. Ensi viikko saattaa mennä aivan pieleen koulun suhteen, mutten jaksa välittää. Koko tämä jakso on mennyt jonkinlaisessa kuplassa, joka puhkesi nyt. Huomaan, etten ole tehnyt mitään minkään kurssin eteen. Läksyt ovat hoitamatta, ruotsin esseestä sain 6-, kuuntelusta tuli 4½. Ensi perjantaina alkaa koeviikko, mutten tiedä jaksanko tehdä mitään projektitöitä siihen mennessä. En välitä.

Ps. Käden kanssa (katso edellinen postaus) ei ole enää mitään ongelmaa, selvisin vain säikähdyksellä! Onneksi.

"And you need to heal the hurt behind your eyes"

En muistanutkaan, kuinka kamalaa se on.
Kouluruokailut nimittäin. Kaikki katselevat toisiaan epäilevästi, ei missään nimessä puhuta kenellekään muulle, kuin omille kavereille. Me teemme ihan samoin. Olemme omassa porukassamme ja emme juttele muille.
Mie otan mahdollisimman vähän ruokaa, mutta kumminkin sen verran, etteivät he ala epäilemään. Ykkösellä nimittäin sain kuulla paljon tästä ruoan vähäisyydestä, samoin viime vuonna. Silti yritän pikkuhiljaa vähentää, niin ettei kukaan huomaisi.
En tiedä mitä teen, kun he lähtevät penkkareiden jälkeen lukulomalle ja mie jään tuonne yksin. Nykyisissä kakkosissa ei ole ainakaan vielä näkynyt ketään, jonka kanssa miulla olis juteltavaa. Minnuu pelottaa, että jään aivan yksin. Voisin kyllä olla menemättä syömään.
Pitää alkaa nukkumaan enemmän, että pysyn hereillä iltapäivän tunneillakin.

Lintsasin tänään aamutunnit ajotunnin takia,menin vasta kahteentoista. Meni paljon paremmin, kuin eilen. Ehkä mie joskus vielä saan sen kortin.
Anteeksi, on tosi sekava postaus. En saa laitettua asiaani kunnon tekstiksi. Mutten osaa olla hiljaakaan.

Summer, what's great about it???

Mökillä olo on aivan hirveää.
Nukun samassa mökissä äidin, veljen ja isäpuolen kanssa, sisko on kaverinsa kanssa teltassa.
Veli ja isäpuoli on molemmat tosi äänekkäitä nukkuessaan, kaiken lisäksi veli pyörii nukkuessaan. Ja kun nukumme kerrossängyssä, hän minun yläpuolellani, tärisee koko sänky.
Riitelin äidin kanssa eilen illalla pitkään, hän ei ymmärtänyt, kuinka voin suuttua siitä, että hän korjaa kaiken mitä sanon. Hän ei ymmärtänyt, että se satuttaa, kun aina sanotaan, että mie sanoin/tein kaiken väärin.
Nukuin sitten tänään koko päivän. Pitkin päivää äiti tuli kumminkin huutamaan korvaan, ettei koko päivää nukuta. Veli nukkui koko torstai-päivän, eikä hänelle sanottu mitään.
En jaksa enää tätä idyllisen mökkiviikonlopun leikkimistä.
Menen takaisin nukkumaan, kunhan äiti menee saunaan. Silloin ehdin nukahtaa rauhassa, ennen kuin hän tulee kiljumaan korvaani.

Haluan koulun alkavan, että saan muuta tekemistä ja ajateltavaa, kuin syöminen ja riiteleminen äidin kanssa

Here we go again

Tiistai aamu.

"Mikset oo jo bussissa?", kysyy äiti.

"Oon kipee, enkä oo menossa kouluun.", vastaan kunhan saan ajatukseni kasaan. Äiti herätti minut kysymyksellään.

"Taas?! Pitäiskö siut viedä johonkin lääkäriin, et ne testais että onko siun vastustuskyvyssä tms jotain vikaa.?", äiti täräyttää puoliksi nauraen. Ei ole todellakaan ensimmäinen kerta kun olen kipeä tänä lukuvuonna.

"En tiiä. Mee töihin, mie meen takas nukkumaan. Ja soita kouluun!"

Nukahdan välittömästi, kun äiti sulkee oveni. En herää edes siihen, kun veljeni rymistelee tavalliseen tapaansa portaissa. Näin kuulemma tapahtui taas, vaikka niin moneen kertaan olen hänelle asiasta huutanut. Olen ollut kipeä, viimeksi viime jakson koeviikolla. Mutten näin pahasti pitkään aikaan.

Aukaisen silmäni seuraavan kerran puoli kahdelta. Jokainen lihas on turtunut ja jo käden liikauttaminen vaatii viiden minuutin ponnistelun. Sängystä ylös pääsemiseen tarvitsen lähemmäs tunnin ja seinään nojaaminen helpottaa seisomista huomattavasti. Yritän päästä keittiöön asti, että voisin juoda vettä, 0 kaloria ja kello on jo melkein kolme, en halua rikkoa tätä onnistumisen mahdollisuutta. En ole ollut näin pahassa kunnossa kuukausiin. Viimeksi pystyin sentään syömään jopa 580 kaloria.

Rohajdan sohvalle raskaan urheilusuorituksen jälkeen; kävelin keittiön hanan luota noin 5 metriä sohvalle, napaten kaukosäätimen matkallani nojatuolin viereiseltä pöydältä. Tuntuu kuin olisin tehnyt 2 tunnin reenin ja juossut kotiin pysähtymättä.

En liikahda sohvan nurkasta ennen kolmea, jolloin siirryn takaisin sängyn pohjalle. Olen todella epäsosiaalinen kipeänä. Piiloudun huoneeseeni heti, kun oletan, että joku on kohta kotona. Pelaan Angry Birdsiä ja korttia Ipodillani kunnes äiti tulee neljän jälkeen kysymään sainko läksyjä kavereilta. Vastaan, etten ole koskenutkaan puhelimeeni tänään (koska unohdin sen huoneeseeni ja käveleminen sinne ja takaisin olisi vienyt viimeisetkin voimani). Saan myös luvan jäädä kotiin huomenna. Nukahdan vähän ennen puoli kuutta.

Seuraavana aamuna avaan silmäni yhdentoista jälkeen ja huomaan äitin soittaneen. Soitan takaisin kauniilla aamuäänelläni ja äiti kehottaa syömään jotain. Silloin tajuan, että eilinen meni aivan täydellisesti! En syönyt yhtään mitään, koska suurin osa päivästä meni nukkuessa, loput sohvalla vettä juoden. En kyllä liikkunut yhtään, ei edes hyöty liikuntaa, mutta nukkuminen polttaa tarpeeksi kaloreita. Ja hei, ensimmäinen oikeasti täysin onnistunut paastopäiväni! "Tänään voisin yrittää pysyä alle 300 kcal", ajattelen, mutta muistan, kuinka yleensä kipeänä ollessani saan ahmimiskohtauksen poikkeuksetta. Nostan rajaa 800, takaraivossani tietäen, että en tule onnistumaan.

Otan vesilasin, puhelimen ja tyynyn mukaan olohuoneeseen ja rojahdan taas sohvalle. Käveleminen on helpompaa kuin eilen, mutta silti tuskaista ja hidasta. Päässä huimaa jos nousen istumaan liian nopeasti. Selattuani kaikki kanavat läpi huomaan, etten halua enää katsella uusintoja. Sain niistä tarpeekseni eilen. Haen hyllystä Frendien kaikki kaudet ja aloitan maratonin.Kolmelta lopetan ja teen taktisen huoneeseen katoamisen taas. Tällä kertaa otan katselemattomat Frendit mukaan. Tuijotan niitä loppupäivän koneeni ruudulta. Harkitsen Facebookin ja bloggerin tarkistusta, mutta en jaksa tehdä mitään aivotoimintaa vaativaa. Nukahdan seitsemän jälkeen syötyäni omenan ja ruisleivän, jotka äiti toi huoneeseeni. Kysyi samalla, että olenko menossa seuraavana päivänä kouluun. Vastasin meneväni, koska en halua jäädä liikaa jälkeen.

But somewhere we went wrong

Kello lyö 23.40.

Miun piti mennä nukkumaan kymmeneltä.

Kunnes muistin historian esseen.

Miksen ikinä saa niitä valmiiksi, ennekuin vasta viimeisenä iltana?

Saamaton idiootti.

Opiskelusuunnitelma lenti roskiin kolmen viikon jälkeen.

"Kuka sellaisia tarvitsee?!"

Mie.

Kello on 00.50.

En edelleenkään jaksa kirjoittaa, blogit on kiinnostavampia tällä hetkellä.

Kun saa kirjoittaa ja lukea jostain, jolla on oikeasti merkitystä.

Ei mistään paatista joka uppos ekan maailmansodan alussa.

Ei se ketään kiinnosta.

Minnuu ainakaan.

Jos vaan palautan sen myöhässä?

Ei olisi ensimmäinen kerta...

Varmaan tulee kohta sekin opettaja kysymään, olenko ihan kunnossa, kun ennen olin aina ajoissa esseiden ja muiden tehtävien kanssa.

No en ole!

Olisi oikea vastaus.

Mutten sitä opettajalle saakeli kerro!

Kertoisi varmaan ryhmämohjaajalle.

Ja sille naiselle en kerro yhtään mitään!

Ei miun omat ongelmat opettajille kuulu.

Kunhan vaan läpäisen lukion hyvillä arvosanoilla, en usko että ketään kiinnostaa.

Palautan historian esseen myöhässä.

"look at this photograph, every time I do it makes me laugh"

Jos vain piiloutuisin?

Nukkuisin koko loppuelämäni?

Ei kukaan huomaisi

Ei kukaan ihmettelisi

Ei kukaan välittäisi

Viillän käteeni syvän viillon

Haluaisin huutaa

Ei kukaan kuulisi

Ei kukaan ihmettelisi

Ei kukaan välittäisi

Jos laihduttaisin itseni olemattomiin?

Paastoaisin ja oksentaisin

Ei kukaan huomaisi

Ei kukaan ihmettelisi

Ei kukaan välittäisi

"kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää"

Kamalin koulupäivä kuukausiin.
Pidättelin itkua koko päivän ja kuuntelin bussimatkat Chisun Sabotagea.
Kaikki kaatuu. En enää tiedä mitä aion tehdä lukion jälkeen, olin aina ennen varma mitä teen, jos vaihdoin suunnitelmia, miulla oli aina uusi odottamassa. Nyt en tiedä mitään.

Tajusin tänään olevani tajuton perfektionisti. Kaiken pitää olla järjestyksessä ja pitää miellyttää jokaista, jos joku suuttuu miulle saatan itkeä illalla itseni uneen miettien, miten voisin olla parempi ihminen. Tämän kohdistan myös vartalooni, kuten joku on varmaan huomannut. Kaikki on aina minun syytäni.
Selaan weheart.comia ja thinspo-blogia. Haaveilen shoppailusta, jota täytyy odottaa ens vuoteen, jotta olis kaikki joululahja rahat käytettävissä.
Tanssiin ja nukkumaan, ilman mitään perhe-aikaa ja toivon, etten ehdi/jaksa viiltää tänään.
Oon varmaan tulossa kipeeks, ainakin toivon näin, haluaisin vain nukkua kotona. Edes yhden päivän.

Päivän kalorit: 200, vaa´alla en oo käyny viikkoihin.

"Tahtoo empimättä heikkoutta toisen ymmärtää, empimättä tahtoo, virran ylittää"

Miulla on paha olla.
Haluaisin puhua jollekulle, mutten uskalla. He kertoisivat vanhemmilleni ja joutuisin kuoppaamaan kotoa muuttamis suunnitelmat ja laittaisivat minut johonkin hoitoon, jota tällainen valas ei todellakaan antaitse tai edes tarvitse. Haluan laittaa Jennille viestin, mutten uskalla.
Oon ihan sika väsyny, mut en voi mennä nukkumaan tässä melussa (meillä on paljon sukulaisia ja tuttuja kylässä...) Ystävät nukkuu ja ne ei herää niiden tekstariääniin... Eli oon ihan yksin, kun en haluu enää sosiaalistuu muiden kanssa. Itunes pittää miut hereillä, etten nukahtais päivävaatteet päällä sängynpäälle.
En uskalla viiltää, koska täällä on liian monta ihmistä, jotka voisivat huomata ja jos joku huomaa, kaikki tietää ja sit tulee iso keskustelu ja lopulta jokaikinen tässä kunnassa ja sukulaisten paikkakunnille tietää. Eli pidän ihan vaan matalaa profiilia...
Minulla on järjetön ikävä rakasta ystävääni, joka on maailman toisella puolen. Skypettäminen ei onnistunut tänä viikonloppuna ja viime kerrasta on aivan liian kauan. Haluaisin vain nähdä hänen hymynsä ja halata häntä. :"S
Teen itselleni liikunta/ateria suunnitelmaa, jonka aloitan heti, kun saan sen valmiiksi. Ensi vuonna aloitan ehkä Skinny Girl dieetin, kun pääsen muuttamaan omaan asuntooni, eikä kukaan vahdi syömisiäni!
Tämän hetken tavoite on 55 kg, BMI normaalipainon puolella, mutta sitten menen taas 50, 45... bmi 16 olis miun pituudella 44.4 kg <3
Kuulokkeet korville, Ipodista kaikki akku pois ja nukkumaan.

Sorry

Haluan kertoa niin paljon, mutten osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Mutta kuvat kertovat enemmän, kuin tuhat sanaa, eiks niin?

I´m angry ´cuz I´m fat

Istun yksin keittiönpöydän ääressä. Vihaan keittiönpöytiä. Ne on tuottanu miulle niin paljon ahdistusta ja edelleen tuottaa paniikkia ja jatkuvia numerosarjoja päässäni. Nyt kuitenkin vapaaehtoisesti istun sen ääressä. En tiedä onko kukaan muu kotona, iskä tekee ehkä jotain autotallissa, luulisin. Kukaan ei ainakaan sanonut lähtevänsä mihinkään.
Olen kipeä, ei tee mieli syödä tai tehdä yhtään mitään. Päätä särkee ja joutuu niistämään jatkuvasti. Tuntuu, kun pää olisi räjähtämässä. Haluisin vaan mennä nukkumaan, mut on liian aikasta siihen.
Selaan Facebookia ja huomaan, ettei mitään ole tapahtunut. Kyllästyn siihen ja alan selaamaan pitkää listaa lukemistani blogeista. Niitä on laidasta laitaan, uskosta, elämästä, kuvia, tekstiä, yleistä höpinää, syvällistä pohdiskelua, anoreksiaa, bulimiaa, parantumistarinoita, masennusta. Osa tuntemattomien, osa kavereiden/tuttujen. Tässä menee aina vähintään 30 minuuttia, riippuen kuinka paljon ihmiset on kirjottanu/postannu. Tänään siinä menee kokonainen tunti.
Olen nyt kirjoittanut tätä postausta monta tuntia, ilman mitään suurempaa pointtia.
En halua ajatella läskiahdistustani, joka päässäni silti edelleen on jatkuvasti, kun nyt olen normaalipainon puolella. Miksi? Miksi lihoin, minä läski saamaton arvoton sika?! En edes ollut missään hoidossa virallisesti. Miten tässä näin kävi? Mutta vanhan lukijani sanoin: "tästä on suunta vain kiloja alaspäin". Pikkuhiljaa, niin kukaan ei huomaa. En oksenna, siitä on liian vaikeata päästä eroon ja yritän olla viiltämättä. Teen parhaani.
Menen sittenkin nukkumaan.

PS. eikö ookkin söpö?!

Kunnes aamu jälleen silmiin sarastaa...

"hei söpöliini! mitä kuuluu? tää on ihan vaan kysymys, mut mitä sanoisit, jos pyytäisin sinnuu treffeille joskus?"
En voi, en pysty, en halua. Eikä hän lopeta tekstaamista!! Tavallaan ihana ja mukava poika, mutta haluaisin pitää hänet vain ystävänä. Hän ei edes tiedä tätä puolta miusta! Kuinka kukaan vois tykätä tästä kaikesta, mitä miun päässä liikkuu, jos ymmärrätte mitä yritän sanoa? Lupasin mennä yksille treffeille. Tasan yksille ja kahotaan sit mitä ajattelen. En oo ehkä valmis seurustelemaan, ainakaan tässä elämäntilanteessa (niin kliseiseltä, kun se kuulostaakin) liian paljon asioita meneillään samaan aikaan!! Oon imarreltu kaikesta siitä huomiosta ja niistä ihanista tekstareista, mut en vaan pysty. Oon ihan ymmälläni tästä kaikesta. Miulla ei oo edes mitään tunteita tätä poikaa kohtaan. Ja hän on nuorempi, kuin minä. Iällä ei siis niinkään oo väliä miulle, mutta hän myös käyttäytyy, kuin ikäisensä ja olen tähän mennessä ihastunut vain itseäni vanhempiin poikiin. Olen itse ikäistäni kypsempi ja en pysty seurustelemaan normaalien ikäisteni kanssa, miten voisin seurustella nuoremman kanssa?! Ymmärrättekö? Olemme niin eri tasoilla ja tällä hetkellä hän on ainoa, jolla on tunteita ja mie oon se, jota pittää suostutella.
En tiedä miten päästä pois tästä tilanteesta, en pysty nukkumaan ja olen itkenyt jo yhden yön. En kylläkään tämän takia, muutama muukin ahdistava asia meneillään ja kaikki samaan aikaan.

Haluan vain nukkua ja viiltää. Mutten halua tappaa perhosiani ja olen ollut jo puoli vuotta, PUOLI VUOTTA(?!?!), viiltelemättä, enkä halua rikkoa sitä!!

Who I am?