old stuff, osa 2

Hei, päätin postata tän heti, etten unohda:)
Kirjoitettu 23.5 2012 klo 0.48

Minua on sanottu sisukkaaksi ja vahvaksi, siis että jos oikeasti haluan jotain, niin voin saavuttaa sen, eikä tule välttämättä edes ongelmia... En kylläkään ole ihan samaa mieltä. Melkein päinvastoin. Miten voin olla sisukas ja vahva, jos olen epäonnistunut niin monta kertaa, vaikka tahto on ollutkin kova? Tunnustan, että jos oikeasti haluan kätkeä tunteeni ja elää, kuin mitään pahaa ei olisikaan ja esittää vahvaa onnistun siinä. Se on varmaan ainoa asia elämässäni, jossa olen onnistunut. Kätkin ne ”väärät” tunteet, eli kivun, vihan, surun, hämmennyksen jne. taidokkaasti yli 3 vuotta. En sitten tiedä mikä minuun meni, kun en enää halunnut tunteitani padota. On hyvin mahdollista, että olin pitänyt niitä niin kauan sisälläni ja niitä oli kasaantunut niin paljon, etten enää vaan pystynyt.

En ensiksi uskaltanut kertoa kenellekään, koska ne olivat ”vanhoja juttuja”, eli asioita, jotka olivat tapahtuneet aikoja sitten, ja joista en vain silloin puhunut sanaakaan. Sitten kun kerroin sille psykologille, hän katsoi minua hetken ja kysyi: ”Miksi vatvot noin vanhoja juttuja vieläkin? Unohda ne vain ja keskity tähän hetkeen.” Voikun se olisikin noin helppoa. En todellakaan vatvoisi näitä asioita, ellei niissä olisi jotain vatvomista.

Ei sitä voi vain unohtaa sitä jäätävää hämmennystä, surua, vihaa ja kipua, kun kuulet omien vanhempiesi haukkuvan toisiaan ties millä sanoilla ja mietit vieressä istuvaa pikkusiskoasi ja haluaisit vain peittää hänen korvansa ja pelastaa hänet siltä huudolta. Eikä asiaa helpottanut mitenkään se tosiasia, että tätä samaa menoa oli ilta toisensa perään. Kunnes lopulta, niin monien rikkinäisten ja rakkaiden tavaroiden (muun muassa isäni lempimuki, jonka hän itse heitti lattialle, niin, että siitä on edelleen jälki lattiassa ja niin tyhmältä kuin kuulostaakin, niin minun tekemäni magneetti, joka on edelleen rikkinäisenä jossain laatikossa) ja pahojen sanojen ja syytösten jälkeen  vanhemmat tyynen rauhallisesti aloittivat keskustelun erosta meidän kanssamme. Tämäkin keskustelu päättyi siskoni itkuun, minun raivariini, jota menin käsittelemään yksikseni ja niihin järjettömiin syytöksiin kaiken maailman jutuista, joita isäni oli kehitellyt kännipäissään. Tästä päädyttiin mummolle yöksi. Yö, jolloin en nukkunut minuuttiakaan. Vaikka vihasin isääni sillä hetkellä, mietin koko yön sitä, että missä hän on, onko hän kunnossa, lähtikö hän baariin, polttaako hän talomme. Viimeinen kysymys oli kaikkein pahin ja yritin itselleni vakuuttaa, että hän rakastaa meitä liikaa polttaakseen talomme. Silti pelkäsin. Ja vielä enemmän pelkäsin mennä seuraavana päivänä kotiin. En onneksi muista tuosta päivästä muuta, kuin äitini sanat isälleni: ”Oliko pakko? Sait lapsetkin itkemään!”. Ja tuo minun pitäisi unohtaa noin vain, ilman, että pystyn sitä kenellekään sanomaan? Olin kehityspsykologisesti vielä kaikkein pahimmassa vaiheessa tuollaiselle. Siksi varmaan olen perheemme lapsista ainoa, jolla on traumat tuosta muutaman viikon kestäneestä jaksosta ja sen jälkeisestä talon etsintä-rumbasta ja raha-asioista tappelusta.

Entä pitäisikö minun unohtaa kaikki ne huutelut, puheet, osoittelut ja katsokaa-tuota-lihavaa-katseet ? Pitäisi unohtaa, mutta noinko että ping-unohdettu? Ei sitä pysty unohtamaan, kun kuulet omalta äidiltäsi että sinulla on hieman tuota painoa liikaa. Ei sitä voi unohtaa. Sitten kun veljesi kertoo sen saman sinulle päivittäin. Tai kun saat koulussa nuo katseet ja osoittelut osaksesi. Ei sitä voi unohtaa. Voin antaa anteeksi ja päästä sen yli, mutten unohtaa.

Katselen henkarissa roikkuvaa mekkoani. Se on kokoa  42. Hävettää. Koko 42? Olin hei 14?! Voi morjens. Pitäisi pienentää se kesän juhlia varten. Kuinkakohan monta senttiä lähtee tuosta vyötärön kohdasta? Odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen leikkelemään ja ompelemaan nuo sivuetu-saumat uudestaan! Siinä tulee sellainen voittaja-fiilis. Olen nimittäin pienentänyt puolet vaatteistani (ne joita en heittänyt menemään aivan liian isoina) ja joka kerta, kun vedät ihan mistä saumasta tahansa sisään 4 cm tuntuu hyvältä. Ne ovat ainoita hetkiä, jolloin koen onnistuneeni. Sitten kun luon katseeni alas, jalkoihini ja vatsaani, muistan taas, miksi hyppään bussista aina 2 pysäkkiä aikaisemmin, kuin pitäisi. Ja miksi reenaan päivittäin. Ja miksi pitää taas yrittää syödä vähemmän, vaikka kuinka vatsa tai kuka tahansa huutaisi muuta.

Tänäänkin oli reeneissä sellainen tunne, että kohta polvi sanoo itsensä irti, niin kuin se on tehnyt sen seitsemäntoista (kertaa kymmenen) kertaa. Vedin silti reenit loppuun asti, ja kyllä se pysyi ihan kiltisti paikallaan loppuun asti, ja vielä kotimatkankin. Vaikka kyllä se ikuisesti rikkinäinen nivelside muistutti itsestään koko reenin ajan. Joka kyykky-hypyssä ja askel-kyykyssä vihlaisi inhottavasti ja tanssi biiseissäkin välillä sellaisina jäätävinä kipukohtauksina tuli muistutus liian reenaamisen vaarallisuudesta. Vielä kotonakin vihloo portaissa, joka askelmalla. Taitoin nilkkanikin tänään samoissa reeneissä. Taitaa huomenna tulla mielenkiintoinen juokseminen kerrosten välillä koulussa. Huomennakin on tietysti vielä reenit. Onneksi x on siellä, hän tietää, mitä pitää tehdä jos huudan ja kaadun maahan. Ennenkin ollut paikalla kun olen onnistunut saamaan jalan konkkaus-kuntoon. Ei olisi huomenna ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun istun avuttomana katselemassa muiden reenaamista."

PS. voin postata näitä vanhoja juttuja myöhemminkin, jos joku haluaa ja uskallan.

En valita

Hei sinä, joka luet tätä. Tiedän, että blogini on lähes pelkästään sitä, että mie valitan millon mistäkin. Isosta vattastani, lihavista reisistäni, siitä etten edisty, millon mistäkin. Mutta on miun elämässä hyviäkin asioita ja ihan vaan vaihtelun vuoksi ajattelin listata muutaman, joista osa voi rikkoa "koodin" millainen on oikea anorektikko:)

Minulla on ihania, rakastavia ystäviä. He pysyvät rinnallani vaikka mikä tulisi, kyllä testattu on, he pysyivät rinnallani, kun olin aivan pohjalla ja kaukana hyvästä, oikeasta ystävästä. Mutta nyt osaan arvostaa heitä entistä enemmän ja tiedän, että kaksi heistä lukevat tätä (ehkä) ja toivon että he tietävät tämän. Aion olla parempi ystävä heille. I love you guys so much that there´s no words for that!<3

Minulla on usko tulevaisuuteen. Vaikken juuri nyt seurustele, uskon että vielä joku päivä löydän juuri sen miehen, joka on tarkoitettu minulle. Ja vaikkei mielialani juuri nyt ole edes polvenkorkeudella, uskon, että se vielä nousee, vielä joskus hymyilen aidosti ja nauran.

Nautin liikunnasta. Tiedän, että tämä rikkoo ainakin perus/"normaali-anorektikon kaavan, ellei jo heti ensimmäinen kohta tehnyt sitä. Vaikka pääni sisällä on laiskuuden iskiessä ääni, joka kertoo, että on mentävä, nautin tanssitunneistani JOKA IKINEN KERTA, kun menen sinne, mikä on aika usein. Rakastan liikuntaa, olen aina ollut urheilullinen, kokeiltu on jalkapallosta balettiin. Se on kuin terapiaa, kun antaa musiikin viedä ja osaa koreografiat. Joskus uppoudun niin paljon, että huomaan tunnin kaksi menneen ohi ja olen vain hymyillyt ja tanssinut. (lisäksi tunnin/tuntien jälkeen oikeasti tuntee tehneensä jotain!

Ajattelen joskus, että olen kaunis kasvoistani. Aina välillä katson peiliin ja hymyilen itselleni. 

Minulla on ihminen, jolle voin suoranaisesti "oksentaa kaikki ajatukseni" ystävääni lainatakseni. Jennille voin kertoa kaiken ilman, että hän syyllistää minua mistään tai pakottaa tekemään mitään liian nopeasti. Voin olla rehellinen, enkä yleensä pelkää sanoa asioita ääneen hänelle. Tietty ensimmäinen kerta, kun juttelin hänen kanssaan, olin aluksi hiljainen ja jännitin aivan järkyttävästi. En tiedä huomasiko hän, mutta tärisin koko ajan. Ja tietty kun ensimmäisen kerran kerroin itsemurha-ajatuksista, en aluksi halunnut sanoa ääneen mitä ajattelin. Mutta hän ymmärtää nykyään jo puolesta sanasta, koska tietää niin paljon. Hän ei myöskään antanut periksi ja todennut, että olisin toivoton tapaus. Mielestäni psyykkisissä sairauksissa ei saisi olla luokittelua/ sanaa "krooninen", itse ainakin vajoaisin niin pohjalle, että isoinkaan nosturi ei pääsisi niin alas. Se olisi kuin minulle sanottaisi, että "olet toivoton tapaus, mutta älä tapa itseäsi ja nähdään säännöllisesti koko loppuelämäsi ajan". Jenni on aina uskonut minuun ja siihen että vielä joskus esim. lopetan viiltelyn:) Toivon, ettei hän nyt suutu, mutta tykkään puhua hänelle, koska tunnen, että hän välittää eikä ole psykologian ammattilainen. Sanon tämän kaiken, koska se on HYVÄ asia. Kävin joskus psykologilla enkä voinut olla täysin rehellinen hänelle, koska tiesin etten ole yli 18 ja hän on liian ammattilainen ja osa "hoitohenkilökuntaa", eikä viiltelyni/syömiseni muuttunut mihinkään suuntaan tuona aikana. Tiedän, että Jenni lukee tätä blogia ja haluan sanoa KIITOS<3

Pystyn nykyään pukemaan ajatukseni sanoiksi. Minulla on ollut kausi, jolloin en pystynyt kuvailemaan kuinka suunnattoman pahalta minusta tuntui. Osasin vain viiltää ja laihduttaa.

Toivon, että en enää vaikuta yhtä ärsyttävän valittavalta ja masentuneelta ihmiseltä. Mutta tämä ei muuta sitä faktaa, että edelleen kamppailen itseni kanssa, etten viiltelisi ja monen kohdan kirjoittaminen oli vaikeaa. Varsinkin tämä lause:"Minulla on ihania, rakastavia ystäviä." oli vaikeaa kirjoittaa, vaikka onkin periaatteessa jono kirjaimia, mutta merkitsee niin paljon enemmän. Ja edelleen haluan laihtua, ja aion onnistua siinä, vaikka ymmäränkin, että ne ovat anorektisia ajatuksia ja mihin se voi johtaa jne. Aion onnistua olemaan tyytyväinen itseeni, ja bmi alle 20, vaikka niin moni yrittää estää minua.

Sunnuntai 27.5.2012 klo 22.10

Luen leikisti äikkää. Huomenna ois koe jostain termeistä, mut se menee heittämällä läpi, jos jaksan hetken lukea. En vaan jaksais yhtään nyt. Päätä särkee, kaikki lihakset on jumissa, en pysty kääntämään päätä kun just ja just molempiin suuntiin tosi vähän. Jalat on ihan muusina ja käsiä en jaksa nostaa ylös. Onneks koneella kirjottaminen ei vie hirveesti voimia.

Oon tänään siis reenannu about  4 ja puoli tuntia. Aivan liian vähän siihen verrattuna mitä kaikkee oon syöny... Voi morjens. Tai no, kaikki meni ihan ok sitä jätskiä lukuun ottamatta.

Sain kuulla tänään taas nää ärsyttävän ihanat lauseet:

-”Sähän oot ihan sika laiha!”

-”Miks reenaat noi paljon? Kun ei sulla oo missään mitään ylimäärästä”

-”Sun päällä kaikki vaatteet varmaan näyttää hyvältä, kun ne ei ota kiinni mistään”

Ainoa asia, mistä pidän ittessäni on noi ihanan ulkonevat solisluut. Ja ehkä miun ranteetkin on ihan kivat, kun niissä ei oo hirveesti ylimäärästä. Mutta sitten toi miun vyötärö... Tai reidet... Tai kädet..... Tai selkä... Miun piti päästä kesäks kuntoon. Sellaseen rantakuntoon, et voisin mennä rannalle ja ei tarvis koko ajan vetää vatsaa sisään. Mut ehkä vielä ehin, jos nyt koeviikolla reenaisin ihan sikana, kun ei oo enää kun kaks koetta ja vapaa-aikaa ihan liikaa. Jään pysäkin aikasemmin kouluun mennessä ja 4 pysäkkiä aikasemmin kotiintullessa, meen pyörälenkille, käyn kaikissa mahdollisissa reeneissä ja teen kunnon lihaskunnot iltasin ja en syö mitään kiellettyä. Tein itse asiassa just äsken kunnon listan kielletyistä ruoista. En ehkä sais ja en kai sais laihduttaakaan. Kaikki on sitä vastaan. Miks? Onhan miulla vielä pudotettavaa, ja kuinka paljon! En haluu ees ajatella... Viimeks, kun laihduin kunnolla en jaksanut tehdä mitään, hiukset lähti, menkat loppu jne. Mut haluun vaan olla kaunis, oikeesti hoikka.

Otan nyt itteeni niskasta kiinni. Oon nyt muiden onneks syöny ”normaalisti” siis ehkä 1500 kaloria päivässä (hyi) mut nyt meen kunnolla alle 1000. Hitto miten isoja lukuja... Mikä minnuun on oiken menny? Vähän aika sitten, sillon kun se psykologi heitti miut pihalle, en voinu kuvitellakaan syöväni yli 800 kaloria päivässä, saatika yli 1000. Nyt oon oikeesti syöny ton 1500. Tai siis en oo uskaltanu laskee, koska oisin varmaan tarttunu veitseen ja tehny pahat jäljet siinä vaiheessa.

Olin viikonloppuna käymässä iskällä. En nykyään käy siellä kauhean usein, koska siellä on aina pakko syödä aivan liikaa. Ja rasvaista ja kiellettyä ruokaa. Se ei ikinä osta muuta kun voita, kermaa, karkkia, juustoo.... Jouduin sit syömään, koska se olis muuten epäilly. Iskä on ehkä viiminen ihminen, jolle haluan kertoa tästä. Onneks se asuu muutaman kilsan päässä, joten siitä tuli ees-taas matkoista pieni lenkki. Silti tuli taas enemmän, kun meni.

En oo kertonu itse asiassa, kun ehkä kolmelle ihmiselle syömishäiriöstä. Silti miun ystävistä lähes kaikki Tommia lukuun ottamatta on sitä mieltä, että miulla on anoreksia ja et miulle pitää laittaa ruokaa suuhun aina kun vaan pystyy. Miulla on kesällä yks ”tapaaminen” kaveriporukan kanssa. Siihen porukkaan kuuluu Tommi, Eevi, Noora, kaks muuta poikaa ja mie. Kaikki muut paitsi Tommi yrittää saada mua syömään aina vaan enemmän. Tiiän, et ne tekee sen kaikesta rakkaudesta, mut se ahdistaa silti. Ja myö pidetään ne juhlat nyyttäri-meiningillä, joten en yhtään tiiä, kuinka paljon kaloreita tulee, koska ne aikoo leipoa ite, eikä kerro miulle mitä ne siihen pisti. Mutta suklaata en syö. Piste. Huomaan jos jossain on suklaata. Siinä on paljon kaloreita, mut se ei oo se syy miks en syö sitä. En vaan pidä siitä. Olen ehkä ainoa nainen maailmassa, joka ei oikeesti tykkää suklaasta. Siks ostan kavereille suklaata lahjaks, kun ei yhtään tee mieli syödä sitä ite, vaikka se kuinka kauan lojuis miulla. Oon kuulemma onnekas, kun en oo koukussa suklaaseen J

Kävin lauantaina kotona vaa´alla ja se näyttää 2 kiloa enemmän kun iskällä 20 minuuttia aikasemmin. Hämmentävää. Iskällä on elektroninen vaaka ja kotona ”normaali”. Tykkään enemmän siitä iskän vaa´asta, koska se on tarkempi. Kotona sitä muutosta ei ihan heti huomaa.

Oon tässä viikonlopun aikana huomannu olevani hyttysten lemppareita, miun selkä on täynnä sellasia järkyttävän kokoisia puremia ja lisäks niitä on jaloissa ja käsissä, päässäkin muutama. Miks just mie? En ennen oo ollu hirveesti niitten suosiossa, miks nyt sitten oon? Liittyykö sekin tähän laihdutukseen?

Mut nyt on jäljellä enää 4 koulupäivää. Sit alkaa loma! Paljon aikaa reenata, olla pois kotoa syömästä. Paitsi, että meen ekaks viikoks leirille, jossa syödään paljon ja nukutaan vähän. Vaikka en kyllä muutenkaan nuku ihan hirveesti. Viime yökin meni puoli kolmeen asti, kun suunnittelin yhtä maalausta.

Äh, se alko taas. Miun vatsaa ja selkää on nyt särkeny muutamana iltana, mut en halua mennä sanomaan vanhemmille, koska tää liittyy kumminkin jotenkin siihen laihdutukseen. Enkä terkkarillekaan halua, koska joutuisin taas sen ” valvontaan”. Eli joutuisin käymään siellä koko ajan, kun sen vastaanotto on auki juhannukseen asti. En mee sanomaan sille, siitä seuraa vaan lisää ahdistusta.

Tarina

Kirjoitettiin äikän tunnilla tarinoita, joissa on vain päälauseita. Innostuin ja kirjoitin kotona vielä vähän arkaluontoisemmasta aiheesta uuden.

Tyttö oli ujo. Hän oli onnellinen. Hän ei tiennyt mikä on anoreksia. Tyttö söi ja liikkui normaalisti.

Tyttö lihoi. Hän yritti laihduttaa. Hän yritti uudestaan. Tyttö onnistui  43:lla kerralla. Hän laihtui silmissä. Tyttö oli tyytyväinen.

Tyttö halusi jatkaa laihduttamista. Hän viilteli lähes päivittäin. Ystävä raahasi psykologille. Psykologi suututti tyttöä. Tyttö viilteli lisää. Hän söi 400 kaloria päivässä. Psykologi heitti pihalle. ”Ei ollut enää mitään asiaa”. Tyttö laihtui lisää. Ystävät huolestuivat. Tyttö viilsi, laski kalorit ja yritti oksentaa. Ei kertonut ystäville. Ystävä soitti syömishäiriöliiton auttavaan puhelimeen. Tyttö ei enää osannut laihduttaa. Tyttö lihoi. Hän suuttui itselleen. Päätti laihduttaa 55 kiloon. ”Näytän vielä niille läskiksi haukkuneille”. Tyttö haluaa olla kevyt kuin keijukainen. Hän tulee olemaan laiha ja hento. Hän haluaa olla kaunis.

Äiti aloitti laihdutuskuurin. Tyttö tekee saman. Hän laihtuu vielä paljon. Sitten hän on onnellinen.

Hänen ei pitänyt päätyä tähän.

Olin ujo vielä viime vuoden toukokuuhun asti. Silloin tapahtui niin paljon, että tulin ulos kuorestani ja olin se oikea minä. Esitin koko yläaste-ajan jotain muuta kuin itseäni. Esitin vahvaa ihmistä, jota eivät satuta ilkeät sanat ja jota ei haittaa oma ulkonäkö. Lihoin kasvun hidastuttua järkyttävän kokoiseksi (74 kg ja 166 cm) ja yritin laihduttaa liian monta kertaa ja epäonnistuin joka kerta. Paitsi silloin ratkaisevalla kerralla. Sitten lähti ja kunnolla. Laihduin muutamassa kuukaudessa yli 15 kiloa. Ei kukaan sitä silloin pelännyt, saatika epäillyt mitään syömishäiriötä.

Sitten tulivat ongelmat. Kaikki se patoutunut paha olo, joka sisälläni oli monta vuotta purkautui. Aloin viiltelemään. Ensin pieniä jälkiä ranteeseen, vähän ajan päästä ranne oli paketissa jatkuvasti, koska en voinut näyttää niin järkyttävässä kunnossa olevaa kättäni. Nilkkanikin joutui uhriksi kerran. Pelkäsin jatkuvasti reeneissä, että joku niistä viilloista vielä repeää ja alkaa vuotaa. Kerran niin kävikin. Olin edellisenä iltana viiltänyt pahasti ja ranteessa oli taas side (valehtelin kaikille, että siinä olisi rasitusvamma, vain lähimmät ystäväni tiesivät mitä siinä oikeasti oli). Tunsin yhtäkkiä jäätävän kivun ranteessani ja tunsin, kuinka edellisyönä muotoutunut kudos haavan päällä repesi. Vedin silti reenit loppuun jäätävä kipu ranteessani.

Toi psykologi-juttu on kyllä ihan naurettava. En uskaltanut sinne mennä yksin. En itse asiassa ajatellut olevani ammattiavun tarpeessa. Ensin oli ihan mukavaa mennä juttelemaan vaikeista asioista. Sitten minua alkoi ärsyttämään ja pidin itseäni säälittävänä, kun kerroin jollekin aivan tuntemattomalle ihmiselle ongelmistani. Kerroin silti kaiken. Lopetin viiltelyn jossain vaiheessa. Siitä psykologini tykkäsi, näin hänet vielä pari kertaa sen jälkeen ja toiseksi viimeiselle kerralla hän kysyi onko minulla muita vaikeuksia elämässä. Kerroin hänelle sitten tästä syömisvammailusta ja hän päätti, että varataan vielä yksi aika. Viimeisellä kerralla hän totesi, että en tarvitse häntä enää, kun ei minulla kuulemma ollut enää mitään ongelmia tai vaikeuksia. Söin tuolloin 400 kaloria päivällä, ja kerroin sen hänellekin. Hän totesi; ”Okei, mutta et enää viiltele?”. Nyt jälkeenpäin tuostakin pelleilystä seurasi yksi hyvä asia; tajusin olevani aika syvällä tässä.

Tuon muutaman kuukauden jälkeen jatkoin laihduttamista kovemmin kuin pitkään aikaan. Tässä vaiheessa lähimmät ystäväni huolestuivat kunnolla.

Sitten tuli stoppi. Paino jäi 60 kiloon pitkäksi aikaa. Sitten se nousi. Vihaan itseäni niin paljon, että yritin oksentaa muutaman kerran ja liikun kuin hullu. Saan järjettömiä morkkiksia, jos en ole liikkunut tarpeeksi tai jos olen syönyt liikaa. Esimerkiksi muutama päivä sitten söin mokkapalan, joita siskoni oli tehnyt ja tein 100 ylimääräistä vatsalihasta. Kierrän kaupoissa karkkihyllyn kaukaa.

Tarinan viimeinen lause viittaa siihen, että ajattelin joskus, että miksi kukaan haluaisi piinata itseään kaloreiden laskemisella, pakkoliikunnalla, järjettömillä lihakuntosarjoilla jne. Nyt, kun itse teen tuon kaiken, tiedän millaista se on.  Mutta ajattelin joskus, ettei minusta ikinä tule sellaista. Tulipahan sittenkin.