Loppu hyvin kaikki hyvin

Olin tänään todella hyvällä tuulella,
kun joskus iltapäivällä heräsin.
Nukuin kellon ympäri ja olin silti väsynyt.
Onneksi wanhat ovat vain kerran elämässä.
Mutten voi sanoa etteikö olisi ollut hauskaa!
Tänään pidin krapulapäivän kaverin kanssa,
vaikkei kummallakaan ollut edes krapulaa.

Menin nuorteniltaan, vaikka tiesin etten sinne mentyäni ole kotona ennen yhtätoista
(enkä ole nukkumassa vieläkään).
Hartauden aikana tajusin,
ettei miulla ole enää suunnitelmaa.
Miulla oli kaikki suunniteltuna wanhojen päivään asti,
wanhoja varten ja sen päivän onnistumista ajatellen.
Nyt ei ole enää mitään mitä odotaa.
Paitsi yo-juhlia, mutta ne ovat liian kaukana.
"Olen ihan tyhjän päällä" oli lause,
joka sai miut itkemään.
Ensin pari kyyneltä,
mutta lopulta makasin ylävartalo Tuukan sylissä ja tärisin.
Muut ilmeisesti onneksi luulivat minun nukkuvan.
Moni tuli nimittäin kysymään,
että nukkuuko se Alina jo?
Tuukka ei kuitenkaan ehtinyt vastata,
kun käänsin aina pääni halutessani tietää kuka puhuu.
Naama punaisena ja silmät kyynelistä täynnä en voinut enää väittää kaiken olevan ok.
Muttei kukaan onneksi kysynyt sen tarkemmin mitään.
Yksi ystäväni sanoi naurahtaen halatessaan:
"siehän oot yleensä se, joka halaa ja lohduttaa".
Niin olenkin, nyt en vain enää jaksanut,
tai toisaalta halunnut enää peitellä.
Tuukka sai minut lopulta nauramaan vielä kaiken itkun jälkeen,
ja lähdin kotiin hymyillen.
Loppu hyvin kaikki hyvin.

My fingers are freezing and i shouldn't be awake

Joulu tuli ja meni. Niin myös joulun kilot. Niiden kasvattamiseen meni yhtä kauan, kuin niistä eroon pääsemiseen. Kahden ja puolen tunnin reenaamisen aikana ehtii kuluttaa vaikka ja mitä, mutta myös tippumaan stuntista lukemattomia kertoja. Vielä ei sstu pahemmin, mutta huomenna luultavasti huomaa olevansa flyeri(=cheerleadingissa siis se, jota nostetaan).

Löysin alennusmyynnistä paidan, joka oli kokoa 34 ja liian suuri. Liian suuri. Syy on pakko olla paidassa, sen koko on merkitty väärin. Eihän 34 pitäisi edes mahtua minulle! 38 on liian iso, 36 sopiva, mutta 34 on laihoille ihmisille. Samassa kaupassa oli 36 housut, jotka olivat liian isot. Sen kaupan kokomerkinnöissä on jotain vialla.

Kaverini totesi tänään matkalla reeneistä kotiin, ettei hän ikinä tiedä tilanteestani, koska olen niin mysteerinen. Hän on yksi niistä, jotka vuonna 2011 huomasivat, että jokin on pielessä ja on joskus saanut minut "puhumaan" jollekulle asioistani. Vastasin jotain ympäripyöreää ja tapani mukaan vedin keskustelun pois aiheesta nimeltä "Alinan ongelmat".

Huomenna alkaa 8 päivän leiriputki, jonka aikana saan nukkua yhden yön kotona. Leireilyn loputtua alkaa seuraavana päivänä iki-ihana koulu. Epäilen suuresti jaksamistani, mutten halua keventää, koska olen jo valmiiksi nelivuotinen. Jos olisin neljä ja puolivuotinen, olisin ainakin omasta mielestäni säälittävä luuseri, joka ei saa edes yhtä lukiota käytyä läpi alle neljässä vuodessa. Enkä halua olla omasta mielestäni niin säälittävä. Eihän minulla ole edes mitään ongelmaa tai syytä, jonka vuoksi pitäisi olla pois. Olen vain laiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja saada jotain aikaiseksi. Mutten jaksa, eikä motivaatiokaan ole huipussaan.

 I think you all know where this is going... But tonight, like many other times in the past, I don't really care. I wonder when was the last time I did?

Aurinko nousee omalle paikalleen

Minun tekisi mieli itkeä sekä ilostan että surusta. En tiedä kumpaa nämä kyyneleet edustavat, mutten välitä vaan annan niiden valua poskiani pitkin.
Tunsin tänään koulussa kuuluvani johonkin, kun koulukaverini olivat iloisia, kun tulin ruokalaan vähän heidän jälkeensä. Kaiken lisäksi Noora vastasi iltapäivällä, että hänellä on aikaa vaikka koko ilta miun reenien jälkeen! Tämä on ensimmäinen kerta kuukauteen, kun olemme kahdestaan, niinkuin aina ennen. Voimme taas nauraa, keksiä tyhmiä juttuja ja puhua kaikesta mahdollisesta syömishäiriöistämme vanhustenhoitoon Suomessa.

Ensin menen kuitenkin cheerleading-reeneihini. Olen aina innoissani menossa sinne ja odotan, että pääsen lentämään muiden heitto- ja koppaus-"nukkena". Alkuosa reeneistä meneekin normaalisti, alkulämmittelyssä ranteeni alkaa vaivata, mutten anna sen pysäyttää minua - onhan se ollut ongelma aiemminkin.
Alamme nostamaan ja koska nostajani ovat aivan pikkiriikkisen eripituisia, täytyy minun korjata ylhäällä seistessäni lantiollani asentoa, etten kaadu sieltä alas joko takamiehen (tai siis naisen) päälle tai eteen naamalleni lattiaan. Nostot sujuvat kuitenkin hyvin - aluksi.
Vaihdamme pian nostajaa, että saisimme samanpituiset nostajat. He saavat minut nostettua ylös, mutta tullessame takaisin alas tiettyyn asentoon, peruuttaa toinen nostajista ja en saakaan hänen hartiastaan tukea. Toinen nostaja kuitenkin osaa tehtävänsä ja pysyy paikoillaa, mutta toisen puolen hajotessa tuen itseni täysin toisen puolen kädelle, etten löytäisi itseäni maasta. Tällöin oikeasta olkapäästäni naksahtaa jotain. Se kipeytyy niin, etten enää nouse, vaan annan toisen flyerin (=nousijan) harjoitella lopputunnin. Haen valmentajalta jäätä, koska kipu yltyy ja en saa kättäni nostettua ylös normaalisti. En ajattele, että tässä olisi käynyt pahemmin, "se on vain lihasrevähdys, näitä sattuu koko ajan!".
Istun sivussa loppureenit "ihan vaan varmuuden vuoksi" ja katselen kateellisena, kun kaverini lentävät kauniissa kaaressa ylös yläilmoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Joku käy aina välillä kysymässä minulta, kävikö minulle pahasti. Vastaan, että ei tässä mitään, kyllä minä selviän.
Valmentaja käskee mennä näyttämään olkapäätä lääkäriin, jos se on vielä huomenna kipeä. Vakuutan hänellekin, että ei tässä mitään. Takin päälle laittaminen on silti yksi päivän haastavimpia asioita, en nimittäin saa kättäni ylös tai kunnolla sivulle.
Menen kotiin, siellä ei ole ketään. Missä lienevät. Noora tulee ja päätämme lähteä isälleni näyttämään olkapäätäni, ihan vain varmuuden vuoksi.
Hän ajaa, koska minä en saa vaihteita vaihdettua kunnolla.
Isäni ei ole aivan samaa mieltä, että se olisi vain lihasrevähdys. Hän vääntelee ja kääntelee kättäni, vertaillen sitä vasempaan, toimivaan käteeni. Minä irvistelen, koska jokainen pieni liike väärään suuntaan tuottaa armottoman kivun olkapäähän. Hän listaa latinankielisiä jänteiden, lihasten ja luiden nimiä, jotka ovat joko ok, tai revenneet. En muista muutakuin: "hommatkaa näytökseen joku siun tilalle."

Tunnen, kuinka maa vajoaa jalkojeni alta. Haluan huutaa kaikki tietämäni kirosanat kaikilla mahdollisilla kielillä ja mietin, miksi juuri nyt. Vanhoihin on pari kuukautta ja olen elänyt cheerin ja Tuukan takia viimeiset kaksi kuukautta. Katsahdan Nooraan ja hän viestii katseellaan empatiaa, hän tietää kuinka tämä saattoi juuri romahduttaa maailmani täysin. Isäni sanoo, ettei sano mitään varmaksi ennen magneettikuvia, joten en vielä tiedä pelkäänkö pahinta turhaan, vai pitääkö minun oikeasti taas maata sohvalla monta kuukautta sen takia, että kehoni ei kestä.
Lähdemme takaisin meille ja isäni ulko-oven sulkeutuessa kiroan muutaman minuutin yhtään miettimättä, onko pihassa taloyhtiön lapsia. Käymme kaupan kautta ja päätän, että tanssin vanhat, kipsi kädessä, "vaikka minulla olisi aivokasvain!"
Puran ärtymystäni tilanteeseen nauraen ja mietin, miksi loukkasin itseni (ehkä) ihan ok alastulossa. Olen tullut heitosta alas melkein suoraan lattialle, tippunut nostoista joka suuntaan milloin mikäkin kehon osa ensimmäisenä. Koskaan näinä kertoina ei ole tapahtunut mitään muuta, kuin pari-kolme mustelmaa. Nyt tälläisestä "pienestä" jutusta saatan jäädä sivuun koko jutusta. Jos tämä siis menee ortopedille ja sitä kautta leikattavaksi. Onneksi edes Noora tietää ja hänelle minun ei tarvitse selittää enää.
Hän yrittää piristää minua ja kääntää puheenaiheen Tuukkaan, jolloin saamme idean soittaa hänelle, laittaen puhelun kaiuttimelle. Puhelu kestää 43 minuuttia, jonka aikana hän saa kuunnella meidän hulluja juttujamme, mutta kerron hänelle silti olkapäästäni. Tunnen, että hänellä on tavallaan oikeus tietää.
Noora saa mielialani nousemaan, ihan vain olemassaolollaan. Vihdoin saamme viettää aikaa yhdessä. Lopulta hänen on kuitenkin lähdettävä, mutta näemme aamulla, koska en uskalla ajaa autoa joten hän lähtee kanssani heittämään veljeäni aamulla reeneihin.
Minulla on vihdoin taas ystävä.

If I wasn't here next time would you miss me?

Pitäisikö minun lopettaa nuortenilloissa käyminen, kun joka kerta sieltä tullessani mietin, karttavatko ihmiset minua. Tänään taas kaverini lähtivät keskenään jatkoille, minä menin nöyränä kotiin, koska ei kysytty. En kehtaa tuppautua heidän mukaansa, koska ovat tehneet selväksi, etten ole hauska tai ilmeisesti edes mukava.
Ennen minustakin pidettiin. Se oli silloin, kun olin aivan hajalla ihan julkisesti, tai siis etten peitellyt sitä yhtä paljon kuin nykyään. Minulla ei ollut minkäänlaista itsekunnioitusta, itsevarmuudesta ei ollut tietoakaan, enkä uskaltanut olla jotain mieltä asioista. Nykyään uskallan sanoa vastaan ja olen itsevarmempi. Miksi minua kartetaan yhä enemmän ja enemmän, nyt kun tavallaan uskallan olla enemmän minä? Eivätkö ihmiset enää pidäkkään ihmisistä, jotka uskaltavat olla omia itsejään? Vai olenko jotenkin mukavampi tai parempi ihminen, kun en arvosta itseäni milläänlailla? Pitäisikö minun palata siihen, että itkin jokaisen hartauden jälkeen ja elämäni vain lipui ohitseni, kun olin niin hajalla?
Vai onko syy siinä, että seurustelen? Olen yrittänyt parhaani mukaan jakaa aikaani ystävien ja Tuukan välillä, ettei minusta tule sellaista, joka ei seurustelun aloitettuaan ehdi sanomaan edes moi kavereilleen. Olen itse ollut tarpeeksi monta kertaa se kaveri, jolle ei ole enää aikaa poika/tyttöystävän takia, etten halua laittaa vahinkoa kiertämään enää.

Mene ja tiedä, mietin silti tulevaisuuttani aktiivisena seurakuntanuorena. En enää haluaisi itkeä itseäni uneen lauantaiöisin, kun mietin, kuinka huono ystävä ja ihminen voin vain olla.

Mutta oli tässä päivässä jotain positiivistakin! Tapasin Tuukan vanhemmat tänään ensimmäistä kertaa ja taisin antaa hyvän ensivaikutelman itsestäni! Selvisin jopa syömisestä siellä, olin yrittänyt valmistaa itseäni siihen, että saatan joutua syömään.
Stressasin tuota tapaamista koko viikon, ja nyt kun se on ohi onnistuneesti, voin unohtaa kaikki kauhuskenaariot, jotka kävin läpi mielessäni ajaessani Tuukalle. Keskiviikkona Tuukka tullee meille (äitelle) ja viikonloppuna aion kertoa isälleni, että ylipäänsä seurustelen...

I've got a fight today, to live another day

Olen yrittänyt elää, kuin normaalit ihmiset.
Yritin keskittyä koeviikkoon  ja lukea kerrankin kunnolla.
Luin psykologiaa jotenkin ja sen jälkeen en ole avannutkaan muun muassa historian kirjaa.
Perustelin itselleni, etten kuitenkaan kirjoita historiaa, niin ei sillä ole niin väliä.
Huomenna aamulla huomaan katuvani päätöstäni.

Yritän olla suhtautumatta ruokaan, kuin arkkiviholliseen.
Mutta en tiedä miten muuten siihen pitäisi suhtautua?
Se ei tee muuta, kuin pahaa,
miksi ihmiset niin rakastavat sitä?

Olen monta päivää miettinyt, mitä teen juuri tulleella tilillä.
Voisin säästää rahat, ja ostaa uuden tietokoneen, kun vanha hajoaa käsiin.
Tai voisin mennä ostamaan vaa'an.
Järki sanoo tietokone, syömishäiriö sanoo vaaka.
Meillä on kotona tasan yksi vaaka, joka on äitini ja isäpuoleni makuuhuoneessa.
En siis pysty käymään sillä joka aamu.
Eikä tässä vaa'assa ole elektronista näyttöä.
Haluaisin (tai sh haluaisi) oman vaa'an huoneeseeni,
mutta järki sanoo vastaan.

Yritin olla niin, kuin normaali 18-vuotias tyttö,
mutta;
En edes halua juoda, joten sen unohdin kokonaan.
En lue kirjoituksiin, koska olen nelivuotinen.
En pysty viettämään normaalisti tyttöjen iltaa, koska ajatukseni pyörivät syömisten ympärillä.
En osaa muutenkaan olla kavereiden kanssa, kun aina on jotain syötävää. Jos en syö, alkaa kysely, jos syön en pysty elämään ajatusteni kanssa.
En edes tiedä, mitä kaikkea normaalin 18-vuotiaan elämään kuuluu, omani pyörii lähinnä vanhojen viiltelyarpien piilottelun ja uusien tekemisen, sekä syömisten ympärillä.
Joskus 40-vuotiaana varmasti mietin, että olinpa tyhmä tuhlatessani kallisarvoisen nuoruuteni.
Tämä siis, jos elän vielä silloin.

Miten tämä meni taas näin?

Perjantaina olin koulussa todella väsynyt. Juuri ja juuri pysyin hereillä iltapäivän tunnit, takarivissä olisi sinänsä ollut helppo nukkua. Oli pakko mennä kouluruokailuun, koska yksi ystävistäni oli tullut Ruotsista ja hänellä oli tulijaisia. Hän oli tuonut meille karkkia, jotka söimme siinä hetkessä kaikki. Hän antoi ensin kaikille muille ja minulle viimeisenä, kysyi, että otatko. Sanoin, että otan. Hän perusteli kysymystään sitten, ettei tiennyt, olenko mie "taas jollain ihme dieetillä". Voi, kumpa se olisikin vain perus dieetti. Söin loppujen lopuksi kaksi karkkia koko pussista, ahdisti muutenkin tarpeeksi, enkä halunnut itkeä bussissa.

Illalla lähdin seurakunnan leirille. Olin odottanut sitä koko päivän, kuin kuuta nousevaa. Minua kuitenkin pelotti se ruokamäärä. Leirillä on onneksi helpompi syödä, kuin koulussa. Toinen ahdistava asia oli, etten tiennyt keitä sinne tulee. Jäänkö aivan yksin, vai onko siellä joku kaverini? Noora kun ei päässyt koulun takia.
Menin sinne kaverini kyydillä, jonka sain järjestettyä vähän viime tingassa. Siellä oli onneksi muitakin ystäviäni, kavereitani ja sit niitä hyvän päivän tuttuja. Leirin eka ilta meni hyvin, vähän väsytti koko ajan kouluviikon takia. Se oli kyllä odotettavissakin.
Toisen päivänä alkoi se ruoan määrä hirvittämään. Koko ajan oli jotain. Söimme siis sen 5 kertaa päivässä, niinkuin pitäisi, mutta olen tottunut itse syömään 2-3 kertaa päivässä. Siihen verrattuna viisi on aivan likaa.

Oikeat ongelmat alkoivat silti vasta illalla. Katselimme leffaa ja menimme hartaus rataa läpi kaikki vuorollamme. Jokainen näki silti koko leffan, en selitä nyt miten se toimii, se ei liity asiaan. Yhdellä rastilla oli sitten lappuja, joille piti kirjoittaa jokin asia, joka itseä kaduttaa tai lannistaa elämässä. Mie purskahdin itkuun ja kirjotitin maagisen sanan "syömishäiriö". Onneksi rataa mentiin siis yksin, niin kukaan ei nähnyt. Seuraavalla rastilla oli lappuja, joihin piti kirjoittaa rukous jonkun tai jonkin puolesta. Kirjoitin tytöstä, joka lukee blogiani, hän on minulle todella rakas, ja toivon, että hän vielä joskus voisi nähdä, kuinka paljon hänestä välitetään. Itkin siinäkin ja en vain voinut lopettaa. Kun olin menossa seuraavalle rastille tuli kaverini vastaan, mutta kävelin vain ohi katse lattiassa. En halunnut kertoa miksi itkin.
Ystäväni meni ennen minnuu sinne radalle ja kun tulin huoneeseen, jossa katseltiin sitä leffaa, hän juoksi syliini. Hän itki hihani märäksi, mutta sitä varten täällä olen. En sanonut mitään, että miulla on paha olla, olin hänelle se olkapää, jolle voi itkeä. Kuivasin nopeasti kyyneleeni, ettei hän huomaisi. Siinä hetkessä olin tajuttoman kiitollinen, että leffaa katsellaan pimeässä. Mie en olis kyenny selittämään pahaa oloani. Enkä osa selittää vieläkään, osaan vain kirjoittaa.

"Mua kantaa vielä maa, en tarvii siihen koskaan sua"

Istun bussissa,

katselen ikkunassa juoksevia vesipisaroita.

Ensimmäinen koulupäivä kesäloman jälkeen,

hyvä ja huono päivä yhtä aikaa.

On hyvä päästä johonkin rytmiin,

saan rutiineja elämääni.

Mutta samalla epäilen vahvasti omaa jaksamistani.

Saatan romahtaa milloin tahansa.

Netissä lukkee, että miulla on 39 kurssia tänä vuonna,

en tiedä miten jaksoin viime vuonna edes 30ntä?

Sain sunnuntaina kuulla huonoja uutisia.

Tanssisalini lopettaa toimintansa.

En todellakaan halua jäädä ilman säännöllistä liikuntaa,

mutten halua mennä isoon kaupunkiin reeneihin.

Täällä meidän pikku kunnassamme kun ei ole mittään.

Miulta loppuu harrastukset kesken.

Ajotunnilla tein harjotusinssin.
En olis todellakaan päässy läpi.
Ei mitään toivoa.
Tän kuun lopussa olis oikea inssi.
Jos pääsen ens viikolla teoriakokeesta läpi.
Jos...

Miksen voi mennä vaan nukkumaan nyt?
Voisin herätä aikasin huomenna ja olla ajoissa ajotunnilla.
Kouluun meen vasta kahteentoista,
aamutunnit lintsaan ajotunnin takia.
Koulussa pitäisi sitten olla innokkaana ja aktiivisena,
heti valmiina opiskelemaan.
Miulla oli motivaatiota,
mut sit se kaikki hävis kuin sormien napsautuksella,
kun kuulin tanssisalin kohtalosta.

Haluan vain viiltää,

mutta kello on vasta kuusi.

Täytyy odottaa, että muut menevät nukkumaan.

Eli yritän sinnitellä vielä neljä tuntia...

Syömisetkin meni tänään aivan puihin.

Olin valmistautunut kouluruokailuun,

tai siis ainakin yritin.

Kotiin tullessani söin aivan liikaa,

joka sekoitti kaiken.

"She's never good enough"

Nyt mie tiiän sen. Se ei oo ennää mikkään tunne, vaan fakta. Oon menettämässä Nooran, Eevin ja kaikki muut ystävät. Yhtä lukuunottamatta, mut en uskalla hänelle puhua mistään syömis- tai masennus ongelmista. Sillä on itellään niin paha olla just nyt. Miun kaveri jätti sen ja siinä on ilmeisesti tapahtunu jottain, mistä mie en tiiä.
Eli miulla ei oo kettään, kenelle purkaa pahaa oloani. Paitsi tää blogi. Oon sulkeutunu ihan sikana tässä nyt viime vuoden aikana. En uskalla kertoa kenellekään mittään miun pahasta olosta tai vaikeuksista löytää motivaatiota nousta sängystä joka ikinen aamu. Pelkään että huolestutan jotakuta. Kaikilla on jo valmiiks stressiä koulusta, parisuhteista jne. En mie kehtaa siihen mennä lissäämään, että miulla mennee tosi huonosti. Ei en kerjää huomiota, tarvitsen vain jonkun jolle purkaa päätäni, etten räjähdä tai pimahda tähän ajatusten sekavuuteen ja liiallisuuteen. Ilman sitä jotakuta, joka välittää, saatan päätyä ratkaisuun, joka ei ole millään lailla ratkaisu mihinkään.

Minnuu oikeasti pelottaa ens kouluvuosi. Miulla on niin paljon kursseja, että miulla mennee paljon aikaa niiden kanssa, joka aiheuttaa stressiä kun en pysty tekemään kaikkea yhtä hyvin kuin haluaisin joka johtaa totaaliseen uupumukseen. Sama oravanpyörä kuin kahtena viime vuonna lukiossa (olen siis nelivuotinen). Romahdan lopulta totaalisesti ja en jaksa panostaa mihinkään aineeseen, vaikka muutamaan pitäisi.

"Everybody said she was a winner
No one knew the secret kept within her
Starving for perfection
Hating her reflection 

She tries harder than the average teen
An over achiever with low self esteem
Wants to look like a star, but she takes it too far
She's Never Good Enough
Wants to be Mary-Kate
Perfect weight, eighty-eight
She's Never Good Enough

Now her friends know all about her problems
They all try their best to help her solve them
She feels like she's on trial
But she's still in denial 

She tries harder than the average teen
An over achiever with low self esteem
Wants to look like a star, but she takes it too far
She's Never Good Enough
Wants to be Mary-Kate
Perfect weight, eighty-eight
She's Never Good Enough

Who's in control now
Who's in control now! 

Everybody said she was a winner
No one knew the secret kept within her

She tries harder than the average teen
An over achiever with low self esteem
Wants to look like a star, but she takes it too far
She's Never Good Enough
Wants to be Mary-Kate
Perfect weight eighty-eight
She's Never Good Enough

She tries harder than the average teen
An over..."

Uskallanko?

Verisuonet olis ihan ihon pinnassa,

aivan kuin aina reenien jälkeen.

Uskallanko?

Sitten pitäisi käyttää pitkähihaista.

Mutta onhan niitä tuolla kaapissa.

Olisihan tuossa tuo reisikin.

Mutta siitä ei saa verisuonta rikki.

Vaikken kyllä uskaltaisi sellaista rikkoa kumminkaan.

Unelmoin vain.

Huomenna pitäisi mennä poliisille,

passikuvaan

ja vielä lääkärillekin.

Rahaa palaa autokouluun enenmmän,

kuin laki saisi sallia.

Ensi viikolla eka ajotunti,

kahotaan saanko sitä autoa edes käynnistettyä.

Saahan ajo-opettaja ainakin päivän naurut.

Onneksi se eka tunti on vain käsittelyä.

Juttelin tosi noppeesti Nooran kanssa,

mutta sekin jäi lyhyeen.

Noora lähti nukkumaan.

Ei se muuta, kun kysy miun synttäreistä.

Ens viikolla 18, vihdoin!

Voin ite allekirjoittaa passihakemukset ja niin päin pois.

Koulun poissaolot voin ite kuitata.

Aion kyllä yrittää päästä kaikki kurssit läpi,

osassa tähtään hyviin numeroihin,

mutta ruotsin numerot ei paljoa kiinnosta.

Sinne vaan muiden kutosten jatkoksi.

Mutta psykologiaan ta terveystietoon panostan.

Tuntemattoman sotilaan lukeminen pitäisi aloittaa jo elokuussa.

Ensi kesänä pitäisi tehdä 4 kurssia itsenäisenä...

Toivottavasti en romahtele pahasti ensi vuonna.

Don't tell me 'cause it hurts

Pelkään itseäni.

Päivisin olen se iloinen mie,

iltaisin romahdan täysin.

Viikonloppuna pitäisi olla tyttöjen ilta,

uskallanko lähteä?

Siellä on kumminkin aivan järkyttävä määrä ruokaa.

Eevi ja Noora ottavat asian puheeksi,

kun huomaavat kuinka vaikeaa se ruoan suuhun laittaminen on.

Pelkään sitä reaktiota.

Nooralla on äitini numero.

En selviä tästä viikonlopusta.

Lauantaina on kaverin 18-v synttärit,

sunnuntaina serkun 5-v synttärit.

Molemmissa on ruokaa vaikka muille jakkaa.

Sit sunnuntai-iltana luultavasti se tyttöjen ilta.

Miten yhdelle viikonlopulle voi sattua näin monta tapahtumaa,

joissa syödään aivan järkyttävästi?!

Mummolassa saadut 5,4 kiloakin ovat vielä taakkana.

Reenejäkään ei kesällä ole monia.

Jos vain olisin "normaali",

olisi elämä niin paljon helpompaa.

Mutta kun itse olen itseni tähän kuntoon päästänyt,

pitää nyt vain pystyä heräämään,

vetämään päivä hymy huulilla kunnialla loppuun asti romahtamatta,

sitten saa taas romahtaa.

Saa ajatella itsetuhoisia ajatuksia.

Kunhan ei kerro kenellekään.

Haluaisin puhua jonkun kanssa.

En selviä enää yksin.

En viitsi puhua Nooralle tai Eeville,

en kehtaa rasittaa heitä.

Omiahan ovat ongelmani.

Olisiko helpompi vain antaa olla?

Tai kuolla pois?

Ehkä olen vain väsynyt.

"look at this photograph, every time I do it makes me laugh"

Jos vain piiloutuisin?

Nukkuisin koko loppuelämäni?

Ei kukaan huomaisi

Ei kukaan ihmettelisi

Ei kukaan välittäisi

Viillän käteeni syvän viillon

Haluaisin huutaa

Ei kukaan kuulisi

Ei kukaan ihmettelisi

Ei kukaan välittäisi

Jos laihduttaisin itseni olemattomiin?

Paastoaisin ja oksentaisin

Ei kukaan huomaisi

Ei kukaan ihmettelisi

Ei kukaan välittäisi

"Like there´s nothing left of me"

Pyydän anteeksi taukoani, en ole vain jaksanut avata konetta tai ajatella kirjoittamista.

En ole oikeastaan jaksanut tehdä yhtään mitään. Mikään ei innosta ja ystävien kanssa ulos lähtemisestä ei meinaa tulla yhtään mitään. Ennen se oli helppoa ja en malttanut odottaa perjantai ja lauantai-iltoja, kun oli aikaa vain olla kavereiden ja ystävien kanssa, eikä tarvinnut huolehtia koulusta ja oli enemmän aikaa reenata. Nyt en jaksa tehdä mitään.

Tuntuu, ettei kukaan halua edes olla kanssani. Kaikilla on kiireiset elämät ja jos jollakulla on aikaa, miulla on jotain.

Luen miun, Nooran ja Eevin vanhoja keskusteluja ja mietin, että kuinka haluaisin viime kesän takaisin.

Vietän paljon aikaa weheartit.comissa katsellen kuvia hakusanoilla "thin" ja "summer".

Kuuntelen paljon Demi Lovatoa ja itken sanoituksille.

Haluaisin vain nukkua pitkään ja maata sängylläni kattoon tuijottaen, kuulokkeet korvilla. Mutta ei, pitää herätä aikaisin bussiin, että ehtii kouluun ja pitäisi keskittyä ja opiskella. Sitten pitäisi mennä reeneihin ja tehdä läksytkin.

En vain jaksa enää. En voi mennä aikaisin nukkumaankaan, äiti alkaisi epäillä jotain. "Et sie ikinä mee aikasin nukkumaan!?"

"Skies are crying, I am watching
Catching teardrops in my hands
Only silence, as it's ending, like we never had a chance.
Do you have to make me feel like there's nothing left of me?
You can take everything I have 
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper

As the smoke clears
I awaken and untangle you from me
Would it make you feel better to watch me while I bleed
All my windows still are broken but I'm standing on my feet
You can take everything I have 
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper

Go run run run I'm gonna stay right here
Watch you disappear yeah
Go run run run yeah it's a long way down
But I'm closer to the clouds up here

You can take everything I have
You can break everything I am
Like I'm made of glass
Like I'm made of paper
Ohh
Go on and try to tear me down
I will be rising from the ground
Like a skyscraper, like a skyscraper
Like a skyscraper, like a skyscraper
Like a skyscraper"

One of us, just a little bit different

"mua kiinnostas tosi paljo tietää miten anorektikot näkee toiset ihmiset?"

Sain tällasen kommentin ja vastaan siihen, kun kerran myönnän olevani anorektikko... Uskon, että suurin osa miun lukijoista tietää vastauksen ja että se vaihtelee vähän riippuen keneltä kysyy. Mutta tässä vastaus vähintää yhdelle ihmiselle:)

Eli kerron miten itse anorektikkona näen muut ihmiset, en voi sanoa muiden puolesta mitään, mutta oletan olevani aika lähellä sitä mitä muutki sanoo. 

En katso jokaista ihmistä sillai, että "toi on laiha, tollanen haluisin olla"/"olin joskus tollanen". Mutta usein kumminkin, kun näen laihan ihmisen ajattelen, että "aion vielä saavuttaa ton, aion olla yhtä laiha." Joskus enemmän, joskus vähemmän. Riippuen kuinka paha kausi on menossa. Joskus myös katson ihmisen kasvoja ja liikkeitä, miettien onko hän onnellinen juuri sillä hetkellä. Teen tätä varsinkin, kun itsellä on huono kausi menossa/muuten vaan huono päivä. Kadehdin niitä, jotka näyttää onnelliselta ja iloiselta. 

Jos kyse on ystävistä, siis oikeista ystävistä, jotka tietää tästä (miulla niitä on n. 10, mikä kuulostaa paljolta), heille yritän huonoina kausina esittää, että kaikki on hyvin, mutta en yleensä onnistu siinä, he tuntevat minut liian hyvin. Joskus olen valehdellut, niitä perusjuttuja; "joo, söin ennenkun tulin" tai "en oo viiltäny, kato vaikka miun rannetta"(kun ne viillot oli nilkassa). Joskus ne uskoo, mutta nykyään ne näkee läpi aika hyvin. Usein he kysyvät epäilevästi että mitä ja milloin jos sanon, että söin juuri. Eli näen ystäväni monella tapaa samaan aikaan. He ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minnuu laihtumasta mutta he ovat oikeita ystäviä, jotka ovat huolissaan ja välittävät.

"They passed me by, all of those great romances

You were I felt robbing me of my rightful chances

My picture clear, everything seemed so easy

And so I dealt you the blow, one of us had to go

Now it's different, I want you to know

One of us is crying, one of us is lying

In her lonely bed, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all

I saw myself as a concealed attraction

I felt you kept me away from the heat and the action

Just like a child, stubborn and misconceiving

That's how I started the show, one of us had to go

Now I've changed, and I want you to know

One of us is crying, one of us is lying

In her lonely bed, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all

Never left at all, staring at the ceiling

Wishing she was somewhere else instead

One of us is lonely, one of us is only waiting for a call

Sorry for herself, feeling stupid, feeling small

Wishing she had never left at all"

Ei-niin-läheiset ihmiset, eli toisinsanoen kaverit/tuttavat, jotka eivät tiedä/ehkä epäilevät, heille en sano mitään tästä. Jos saan kuulla kysymyksiä, kuten "ooks sä laihtunu(taas)?" tai "mikset syö enää niin paljon, kun ennen?" tai "ootko sählänny reeneissä kätes kanssa, kun se on ollu muutaman päivät paketissa?" tms. Heille keksin hätävalheita ja useimmiten he uskovat, elleivät heidän epäilynsä ole liian kovia.
Lukiossani on yksi opettaja, joka tietää. En kertonut hänelle, mutta minulla oli niin paljon hänen kurssejaan ykkösellä, joten hän näki joka kerta, kun käteni oli sidottuna (kuviksessa ei voinut aina pitää hihoja normaalisti...) ja hän näki minut laihimmillani, kun olin juuri siinä jaksossa hänen kurssillaan ja paljon poissaolevan oloinen (psyykkisesti, fyysisesti en missannut koulua), verrattuna lukion alkuun, jolloin olin puhelias ja iloinen. Sen yhden perjantai-iltapäivän jälkeen, kun olin koulun jälkeen ystäväni kanssa tekemässä yliaikaa, kun oli työt kesken. Opettaja sanoi ystäväni ollessa toisessa huoneessa, suunnilleen, että "olet laihtunut paljon ja et ole enää ihan niin pirteä, kuin olit ykkösjaksossa"... Tapahtui siis, kun olin laihimmillani, huonoimmillani jne. Olin siis todella pohjalla ja sitten yksi lempiopettajistani kysyy tuota ja haluaisin vain olla rehellinen ja sanoa, että olet oikeassa, minun pitäisi ehkä jutella jollekulle, mutta en pystynyt/kehdannut ja valehtelin vain, että koulu stressaa ja että on täydet jaksot ja painon putoaminen johtuu siitä, että olen herkkulakossa ja en syö niin paljon suklaata (vaikka oikeasti en syö sitä yhtään, koska se on pahaa) ja ystäväni sai minut koukutettua kanssaan tanssimaan. Totuus oli siis aivan toinen... Hänet näen ehkä vähän liian suojelevana, hän on ihana, mutta välttelen sitä, että jäisin hänen kanssaan kahdestaan mihinkään milloinkaan. Eli hän on ehkä sellainen, jolle en halua sanoa mitään, mutta en voi valehdellakaan, hän kerran vahingossa näki yhden tuoreen arven, kun kädessä ollut side oli liian löysällä ja liikkui ranteessani... Se oli virhe ikinä jättää sitä niin löysälle, koska hän ei enää usko valheitani....
Mutta yhteenvetona; näen tuntemattomat ihmiset yleensä joko tavoitteina laihdutukselle, tai kadehdittavina, kun ovat onnellisia, jos ovat. Läheiset ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minua olemasta laiha ja rakastavia ihmisiä, jotka välittävät, useimmiten molempia samaan aikaan.
Toivottavasti vastasin edes jonkun kysymykseen.

Friends and food, too much food

Kesän huono puoli on kaikenmaailam juhlat. Ensin juhlitaan juhannusta, sitten rippijuhlia, synttäreitä, taas synttäreitä. Ja kaikissa liikaa kiellettyä ruokaa. Kaiken tämän lisäksi olin Eevillä yötä, ja hän tietää laihdutuksestani, ja on sitä vastaan. Hän päätti sitten, että popcornit ovat normaaleja (ei light-versiota) ja että syödään muutenkin kaikkea mahdollsita, mikä löytyy kiellettyjen ruokien listaltani. (Hän tai kukaan muu ei tiedä listasta, mutta hän tietää, etten voi sietää juuri niitä ruokia suurten kalorimäärien takia)
Menin Eeviltä suoraan vanhan kaverini synttäreille, jossa oli sitten lisää ruokaa ja piti taas esittää, että syön normaalisti, eli ei kun taas ruokaa. Miksi juhlissa täytyy aina syödä?! 
Olen onnellinen siitä, että näen Iidan pitkästä aikaa! Näimme viimeksi jouluna ja se on aivan liian pitkä aika. Hänen kanssaan on ihanaa viettää aikaa, kun olemme aivan samalla aaltopituudella, ymmärrämme toisemme puolesta sanasta ja vaikka olisimme olleet vuoden erossa tuntuu kuin olisimme nähneet viimeksi eilen. 

Tommi sanoi äsken facebookissa, että minusta näki perjantaina, että kaikki ei ollut hyvin. Olin kuulemma omissa maailmoissani aina välillä ja hymyillessäni silmistäni puuttui tietty pilke. Mutta sen toivottavasti huomaa vain läheinen ystävä. Olen harjoitellut feikkihymyä kauan ja olen mielestäni aika hyvä siinä.
Tässä tulee nyt vähintään muutaman päivän postaus-tauko (ei sinänsä, en kirjoitakaan joka päivä, mutta jos kommentoitte, julkaisemisessa saattaa kestää). Taukoni voi venyäkin, riippuu vähän sukulaisista, siitä, kuinka paljon saan omaa aikaa. 

Ei miulla mitään asiaa ollu

"Reeneihin?! Nythän on kesäloma, kuka jaksaa reenata sillon?!"
Minä. Pakko, koska tänään söin syömishäiriön piilottelemiseksi sipsejä. Nyt on sellainen fiilis, että huomenna voisin olla syömättä, tai syödä korkeintaan 500 kcal. Koska torstaina on taas kaveriporukka meillä, ja sillon täytyy taas peitellä.
Katsoin reenisalilla itseäni peilistä. Hyi yäk, mitkä makkarat vatsassa, ja kuinka isot reidet?!
Lisäksi kesälomallahan on aikaa! Aikaa reenata ja aikaa olla syömättä, kun ei tarvitse tehdä mitään suurempia älyllisiä ponnistuksia :)
Paitsii ettei siellä reeneissä niin kivaa sitten ollutkaan. Oli koko ajan vetämätön olo ja päässä pyöri pahojen lihaskuntosarjojen jälkeen. Yhdessä vaiheessa olin aivan varma, etten pysy pystyssä ja tajuissani koko reenejä, mutta onneksi pysyin - tauot tulivat juuri oikeissä kohdissa, jolloin pääsin edes hetkeksi istumaan, ja pysyin taas hetken pystyssä.
Ei miulla mitään hirveän suurta asiaa ollut, halusin vain kirjoittaa :)

Kaunis biisi ja ihanat sanat <3 :)

Huomenna on uusi päivä ja tämä neiti menee aikaisin nukkumaan! (se laittaa ruoansulatuksen toimimaan eri lailla, jolloin laihtuu)

Onnistumisia ja ahdistuksia

Onnellisuuden ja onnistumisen fiiliksiä, samaan aikaan on fiilis, että olen syönyt kuin hevonen...
Juhannus perheen ja sukulaisten kanssa mökillä ei kuulosta kivalta, eikä se sitä olekaan. Onneksi sain puhuttua koneen mukaan matkaan, joten selviän luultavasti sunnuntai-iltaan asti. Missään ei saa rauhaa olla itsekseen. Ja ruokaa on koko ajan tarjolla, ja ei pysty reenaamaan mitenkään. Vähemmästäkin syntyy ahdistus!

Toinen asia, mikä häiritsee juhannuksessa on se, että haluaisin niin paljon mieluummin olla kavereiden kanssa siellä, missä Iirokin on. Olen kuunnellut rakkauslauluja koko juhannuksen ja ajatellut häntä <3 Aion keskustella hänen kanssaan ensi viikon perjantaina... Odotan sitä innolla ja samalla pelottaa aivan sairaasti! mutta uskon, että se on normaalia?

Pitäisi lähteä isän puolen sukulaisten mökille vähän ajan päästä, ei kuulosta yhtään houkuttelevalta. Mummo tyrkyttämässä ruokaa ja hokemassa : "et sinä tyttö kasva ikinä, jos et syö". Hän ei voi vain hyväksyä sitä, että olen jo 17, enkä ole kasvanut mihinkään pitkään aikaan. Kaikki muut perheestäni ovat yli 170 cm, minä en, mutta se ei tarkoita sitä, että mie kasvaisin vielä. Kasvan kyllä leveyttä, jos syön kaiken mitä hän työntää eteen. Onneksi siellä voi reenata paljon paremmin, kuin täällä. Onneksi voin ensi viikolla reenata koko viikon, ja äiti kertoi tänään, että ensi viikolla siivotaan koko talo (joka ei ole ainakaan pieni), niin siinäkin kuluu kaloreita, kun vain siivoaa kunnolla ja ilman turhia helpottavia apuvälineitä.
"Hae tyttö lisää ruokaa, sitä on siellä vielä, ei voi heittää pois!" Argh!
Liikaa kiellettyä ruokaa! Mutta jotain hyvää tässäki: meillä on paljon suklaata, ja en syö sitä, koska en pidä siitä, eli sitä ei tee edes mieli!!
Onnistumisen fiilikset tulivat siitä, kun laitoin aamulla vaatteita päälle ja suurin osa kesävaatteistani on miulle aivan liian isoja! Mutta ne olivatkin M-kokoisia... Sitten, kun S-kokoiset ovat isoja, olen onnellinen!
PS.ahdistustani lisää se, etten ole voinut käydä vaa´alla moneen päivään! Eli en tiedä painoani, muttä siitä olen varma, että olen kauempana tavoitteestani, kuin tänne lähtiessä!

Veitsi, ruokaa ja rakkautta

"AAAAAA, sekoan aivan täysin. En siis syömisten suhteen, koska kaikki meni tänään suunnitelman mukaan, mut olin just ihastukseni kyydissä ja se yhessä kohtaa, kun pysähdyttiin, niin se katto minnuu niillä ihanilla silmillään suoraan silmiin ja mie haluaisin vaan olla siinä hetkessä ikuisesti <3" -Näin eilen illalla

En sinänsä kattonu jaksoakaan The Voice of Finlandia, mut tää biisi vaan muistuttaa hänestä. Pitää kohta keksiä hänellekin koodonimi tuonne oikealle, koska puhun hänestä niin paljon... Okein hän on tästä lähtien Iiro. Mutta olen ollut koko viikon töissä ja lauleskellut koko viikon tätä biisiä, koska siitä tulee heti mieleen Iiro. Eli olen koko viikon ajatellut häntä <3 

"I´ve never felt this way before.

Everything that I do,

reminds me of you."

Toivon ja rukoilen todella, että hänellä oikesti olisi tunteita minua kohtaan, niinkuin on antanut vähän aina välillä ymmärtää. Haluaisin vain hänet, mutta ei hän voi tällaista tyttöähaluta, vaikka hän onkin osoittanut merkkejä ja viesteja, että pitäisi minusta muutenkin, kuin ystävänä... 

Mutten uskalla sanoa mitään, ainakaan sille.

Olin tänään kavereiden kanssa istumassa ABC:lla ja tajusin vasta sinne mennessä, että minun olisi pakko syödä, jotteivat he tajuaisi... Yäk yäk yäk!
Se kuiskii minulle outoja sanoja, pelottavia sanoja. Ruoka on vihollinen, ei sitä saa kuunnella. Se yrittää vain vietellä sinua.
Siellä istuessamme puhuimme jostain ja he keksivät yhtäkkiä jostain jotenkin, että olen ihastunut tähän ihastukseeni, joka on oikeasti totta, mutta mistä he sen keksivät? En sanonut sitä mitenkään, mutta näkeekö sen minusta tai siitä, miten puhun hänestä? 
Haluaisin vain sanoa siitä hänelle, kertoa kaiken. Sen miten haluaisin pitää häntä kädestä ja vain olla. Olisin onnellinen, jos vain saisin olla hänen kainalossaan...
Hyppään asiasta ihan toiseen: ruokaan. Olen siis tänäänKIN syönyt aivan liikaa.... ja se paino alkaa edelleen kuutosella, just ja just... Miksei se voi vaan alkaa vitosella?! 
Mietin muiden blogeja lukiessa, että kuinka "vapauttavaa" olisi osata oksentaa? Aina välillä haluaisin mutten uskalla aloittaa... kun siinä on niin paljon huonoja puolia. Ehkä en aloita, en halua joutua osastolle, kun ystäväni huomaavat kaiken, vaikka kuinka yritän piilotella asioita. 
Nyt on monena iltana peräkkäin (paitsi eilen, kun olin niin rakastunut ja nukahdin hymy huulilla ajatellen sitä <3)  ollu sellainen fiilis, että haluaisin viiltää. 

"Ja kohta nuolen haavoja,

syviä ja suolaisia.

Kun mikään ei tunnu miltään, 

kipu korvaa ystävää"

Sunnuntai 27.5.2012 klo 22.10

Luen leikisti äikkää. Huomenna ois koe jostain termeistä, mut se menee heittämällä läpi, jos jaksan hetken lukea. En vaan jaksais yhtään nyt. Päätä särkee, kaikki lihakset on jumissa, en pysty kääntämään päätä kun just ja just molempiin suuntiin tosi vähän. Jalat on ihan muusina ja käsiä en jaksa nostaa ylös. Onneks koneella kirjottaminen ei vie hirveesti voimia.

Oon tänään siis reenannu about  4 ja puoli tuntia. Aivan liian vähän siihen verrattuna mitä kaikkee oon syöny... Voi morjens. Tai no, kaikki meni ihan ok sitä jätskiä lukuun ottamatta.

Sain kuulla tänään taas nää ärsyttävän ihanat lauseet:

-”Sähän oot ihan sika laiha!”

-”Miks reenaat noi paljon? Kun ei sulla oo missään mitään ylimäärästä”

-”Sun päällä kaikki vaatteet varmaan näyttää hyvältä, kun ne ei ota kiinni mistään”

Ainoa asia, mistä pidän ittessäni on noi ihanan ulkonevat solisluut. Ja ehkä miun ranteetkin on ihan kivat, kun niissä ei oo hirveesti ylimäärästä. Mutta sitten toi miun vyötärö... Tai reidet... Tai kädet..... Tai selkä... Miun piti päästä kesäks kuntoon. Sellaseen rantakuntoon, et voisin mennä rannalle ja ei tarvis koko ajan vetää vatsaa sisään. Mut ehkä vielä ehin, jos nyt koeviikolla reenaisin ihan sikana, kun ei oo enää kun kaks koetta ja vapaa-aikaa ihan liikaa. Jään pysäkin aikasemmin kouluun mennessä ja 4 pysäkkiä aikasemmin kotiintullessa, meen pyörälenkille, käyn kaikissa mahdollisissa reeneissä ja teen kunnon lihaskunnot iltasin ja en syö mitään kiellettyä. Tein itse asiassa just äsken kunnon listan kielletyistä ruoista. En ehkä sais ja en kai sais laihduttaakaan. Kaikki on sitä vastaan. Miks? Onhan miulla vielä pudotettavaa, ja kuinka paljon! En haluu ees ajatella... Viimeks, kun laihduin kunnolla en jaksanut tehdä mitään, hiukset lähti, menkat loppu jne. Mut haluun vaan olla kaunis, oikeesti hoikka.

Otan nyt itteeni niskasta kiinni. Oon nyt muiden onneks syöny ”normaalisti” siis ehkä 1500 kaloria päivässä (hyi) mut nyt meen kunnolla alle 1000. Hitto miten isoja lukuja... Mikä minnuun on oiken menny? Vähän aika sitten, sillon kun se psykologi heitti miut pihalle, en voinu kuvitellakaan syöväni yli 800 kaloria päivässä, saatika yli 1000. Nyt oon oikeesti syöny ton 1500. Tai siis en oo uskaltanu laskee, koska oisin varmaan tarttunu veitseen ja tehny pahat jäljet siinä vaiheessa.

Olin viikonloppuna käymässä iskällä. En nykyään käy siellä kauhean usein, koska siellä on aina pakko syödä aivan liikaa. Ja rasvaista ja kiellettyä ruokaa. Se ei ikinä osta muuta kun voita, kermaa, karkkia, juustoo.... Jouduin sit syömään, koska se olis muuten epäilly. Iskä on ehkä viiminen ihminen, jolle haluan kertoa tästä. Onneks se asuu muutaman kilsan päässä, joten siitä tuli ees-taas matkoista pieni lenkki. Silti tuli taas enemmän, kun meni.

En oo kertonu itse asiassa, kun ehkä kolmelle ihmiselle syömishäiriöstä. Silti miun ystävistä lähes kaikki Tommia lukuun ottamatta on sitä mieltä, että miulla on anoreksia ja et miulle pitää laittaa ruokaa suuhun aina kun vaan pystyy. Miulla on kesällä yks ”tapaaminen” kaveriporukan kanssa. Siihen porukkaan kuuluu Tommi, Eevi, Noora, kaks muuta poikaa ja mie. Kaikki muut paitsi Tommi yrittää saada mua syömään aina vaan enemmän. Tiiän, et ne tekee sen kaikesta rakkaudesta, mut se ahdistaa silti. Ja myö pidetään ne juhlat nyyttäri-meiningillä, joten en yhtään tiiä, kuinka paljon kaloreita tulee, koska ne aikoo leipoa ite, eikä kerro miulle mitä ne siihen pisti. Mutta suklaata en syö. Piste. Huomaan jos jossain on suklaata. Siinä on paljon kaloreita, mut se ei oo se syy miks en syö sitä. En vaan pidä siitä. Olen ehkä ainoa nainen maailmassa, joka ei oikeesti tykkää suklaasta. Siks ostan kavereille suklaata lahjaks, kun ei yhtään tee mieli syödä sitä ite, vaikka se kuinka kauan lojuis miulla. Oon kuulemma onnekas, kun en oo koukussa suklaaseen J

Kävin lauantaina kotona vaa´alla ja se näyttää 2 kiloa enemmän kun iskällä 20 minuuttia aikasemmin. Hämmentävää. Iskällä on elektroninen vaaka ja kotona ”normaali”. Tykkään enemmän siitä iskän vaa´asta, koska se on tarkempi. Kotona sitä muutosta ei ihan heti huomaa.

Oon tässä viikonlopun aikana huomannu olevani hyttysten lemppareita, miun selkä on täynnä sellasia järkyttävän kokoisia puremia ja lisäks niitä on jaloissa ja käsissä, päässäkin muutama. Miks just mie? En ennen oo ollu hirveesti niitten suosiossa, miks nyt sitten oon? Liittyykö sekin tähän laihdutukseen?

Mut nyt on jäljellä enää 4 koulupäivää. Sit alkaa loma! Paljon aikaa reenata, olla pois kotoa syömästä. Paitsi, että meen ekaks viikoks leirille, jossa syödään paljon ja nukutaan vähän. Vaikka en kyllä muutenkaan nuku ihan hirveesti. Viime yökin meni puoli kolmeen asti, kun suunnittelin yhtä maalausta.

Äh, se alko taas. Miun vatsaa ja selkää on nyt särkeny muutamana iltana, mut en halua mennä sanomaan vanhemmille, koska tää liittyy kumminkin jotenkin siihen laihdutukseen. Enkä terkkarillekaan halua, koska joutuisin taas sen ” valvontaan”. Eli joutuisin käymään siellä koko ajan, kun sen vastaanotto on auki juhannukseen asti. En mee sanomaan sille, siitä seuraa vaan lisää ahdistusta.

"Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa"

Huom! Lue edellinen postaus, jotta ymmärrät  mistä puhun!

Ei helvetti!

Menin sinne syömään, kun lupasin. En voinut kieltäytyä, kun viimeksi, kun meidän piti mennä tuolla porukalla uimaan, peruin, koska oli jotain muuta menoa. Päätin sitten kaikkea paniikkia, ahdistusta, päässä pyöriviä numeroita ja muuta vastaan syödä. Liikaa. HYI HYI HYI! 

En ole ikinä oksentanut tämän sairauden puitteissa, mutta tuon jälkeen oli sellainen olo, että olisin mielelläni oksentanut! Jos olisin ollut yksin kotona, tai liikkeellä ystävän kanssa, joka tietää tästä, olisin, mennyt oksentamaan. Nyt en kehdannut. 

Kävin onneksi reenaamassa kunnolla ja nyt on jäljellä enää lihaskuntoliikkeet. Ja huomenna kyllä kulutan ja kunnolla tuota kaloriläjäystä! Huomenna reenaan raivokkaasti, kauan ja paljon, koska tänään en oikein ehtinyt. (mikä tekosyy...)

Mutta positiivinen asia: ne ei huomannut. Kukaan niistä ei edes epäillyt tai sanonut mitään, tai luonut miuhun mitään "katsetta". 

Päädyttiin jossain vaiheessa puhumaan laihdutuksesta, ja miun teki oikeasti mieli sanoa, et ei kannata edes aloittaa, koska se voi päätyä tähän, missä mie nyt olen. Onneksi pidin pääni kiinni ja kuuntelin vaan sitä, kuinka henkilö X on lihava ja mie olen laiha. Tai itse asiassa henkilöt X ja Y ovat mielestään lihavia, ja henkilö Z haluaisi olla lihavampi... Onneksi pidin pääni kiinni. 

Tulin kotiin ja löysin ihanan biisin. En tästä bändistä niinkään tykkää, tämä biisi on vaan kolahti.

"Oletko lintu, upea joutsen vai siipirikko?

Oletko vahva kuin vanhempi sisko vaiko sittenkin lapsi?

Oletko laivan neitsytmatka vai haaksirikko?

Onkohan aina pakko toisten toiveet täyttää?

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?

Hei, kaikki laskee sun varaasi aivan helvetin paljon

Susta odotetaan jotain kuningatarta tai pelastajaa

Annetaan sun olla vielä nuori, vähän aikaa

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko pelkäävät?

Ja mitä tekevät muut, rakastavatko vaiko hylkäävät?

Jos mokaat!

Tyttö epäkunnossa

siltäkö tuntuu sinusta?

Epäkunnossa"

"Jotain sydämessään, tyttö epäkunnossa

Ei sun pidä kantaa huolta, huolehdimme sinusta

Tyttö epäkunnossa... Siltäkö tuntuu sinusta?"

 KYLLÄ! Kyllä olen epäkunnossa, mutta en tiedä haluanko edes olla kunnossa. Jos en laihdu olen epäonnistunut, itsekuriton. En halua olla epäonnistunut, en enää uudestaan. Olen ollut sitä tarpeeksi monta kertaa laihduttamiseen liittyen. 

Haluan olla laiha, kuin keijukainen. Aion tehdä paljon töitä sen eteen. Se tarkoittaa paljon työtä ja vähemmän ruokaa, mutta pystyn siihen. Pystyn vastustamaan mielihalujani. En vain haluaisi alkaa valehdella...

PS. Opin terveystiedon 1. Kurssilla, että nukkuminen ”laihduttaa”. Lopetan nämä yökirjoittelut (kello on nytkin 0.14) ja alan nukkua kunnolla!