Liian vahva luovuttamaan, liian vahva luottamaan

Haluaisin kirjoittaa jotain, mutten tiedä mitä.

Kaikki on tavallaan hyvin, mutta samaan aikaan päin persettä. En tee muutakuin käyn töissä, syön ja nukun milloin kotona, milloin Tuukalla. Okei olin isostelemassa viikonlopun, se toi mukavaa vaihtelua elämään. En ymmärrä miksi minua väsyttää näin paljon, nukun öisin kuitenkin jopa 8 tuntia, toisinkuin silloin, kun on koulua, jolloin nukuin keskimäärin 6 tuntia yössä. Unilääkkeet loppuivat jo aikoja sitten, enkä saanut uusia koska koululääkäri perui ajan.

Olen jo yli viikon halunnut viiltää, mutta olen ollut aina joko Tuukalla tai leirillä, eli en ole pystynyt. Olen luvannut Tuukalle, etten viillä enää ikinä uudestaan. Hän ei pelkää tarkistaa reisiäni tai ranteitani, mutta luottaa siihen, että kerron hänelle, jos petän lupaukseni. Aion pysyä siinä. Ehkä tämä on juuri se kerta, kun oikeasti onnistun. En aio laskea kuinka kauan olen ollut ilman, koska se luultavimmin johtaa sortumiseen.

Syömishäiriön suhteen ei kuulu yhtä hyvää. Haluan taas laihtua. Tällä kertaa haluan kuitenkin tehdä sen liikunnan ja terveellisen syömisen kautta. En aio näännyttää itseäni nälkään tällä kertaa, tai olla niin heikossa kunnossa reeneissä, että olen vähällä pyörtyä. Siitä sain tarpeekseni. Aion alkaa harrastaa liikuntaa enemmän, latasin puhelimeeni 42 päivän vatsalihastreeniohjelman, jonka aion toteuttaa, kunhan selkäni vähän paranee (liikuntavamma). Aion parantaa lihaskuntoa, pudottaa pari kiloa ja saada pelastusrenkaat pois vatsan ja selän ympäriltä. Motivaattoreina ovat cheerleading ja ylppärimekko. En siis ole vielä mitään mekkoa ostanut, mutta haluan mennä ostamaan sitä sellaisessa kunnossa, että ei tarvitse miettiä mikä mekko piilottaisi parhaiten läskit mahassani.

Tää postaus oli varmaan yhtä sekava, kun ajatukset miun päässä tälä hetkellä. Ei niillä oikein ole päätä eikä häntää.

You promise always to keep me safe

Istun huoneeni lattialla.
Minulla ei ole terää kädessä,
valot ovat päällä.
En itke,
en edes harkitse viiltäväni.
En vihaa itseäni.

Kaikkea tätä olis voinut minulta odottaa ensimmäisen lauseen perusteella.
Ei tällä kertaa.
Hymyilen, kuuntelen hyvää musiikkia,
lakkaan kynsiäni ja venyttelen.
Tekstaan Tuukalle.

Miksi olen näin iloinen?
Oletan, että iloisuus ja onnellisuus tarkoittaa tämän hetkistä tunnetilaani,
en ole aivan varma.
En muista milloin olisin ollut näin positiivisella tuulella.
Olen ollut tällainen koko viikonlopun.
Voisin oikeastaan tottua tähän!

Ei minulle ole tapahtunut mitään tavanomaisesta poikkeavaa.
Perjantai-illan ja tämän päivän olen viettänyt pitkälti reenisalilla.
Minua kehuttiin tänään!
Sain viimein heitossa tehtyä lähes kaiken oikein,
Akrobatiakin meni ihan hyvin.

Tänään kävin aamulla kirkossa.
Siellä oli paljon väkeä, koska oli piispantarkastus.
Sanokaa oudoksi, mutta viihdyn kirkossa.

Lauantaina kävin ostamassa vanhojen tansseihin kengät.
Kokeilin kotona niitä mekon kanssa.
Vaikka mekon korsetti ei mennyt niin tiukalle, kuin olisi voinut,
olin silti tyytyväinen itseeni.
Tunsin itseni kauniiksi ja laihaksi.
Ja pitkäksi, kun kerta oli korkokengät jalassa.
Nyt en malta odottaa seuraavia vanhojen reenejä, että saan tanssia kengillä!
Illan vietin nuortenillassa.
Näin vanhoja ripari-pikkusiani ja sain viettää aikaa Tuukan kanssa.

Koko viikonlopun aikana on ollut yksi negatiivinen asia.
En ehtinyt viettämään tarpeeksi aikaa Tuukan kanssa,
mutta se asia korjataan ensi viikolla.

Voisinko tottua tällaisiin viikonloppuihin?
Kolme kokonaista päivää ilman viiltelyä,
itsensä vihaamista tai jalkojen melkein verille raapimista.
Laihdutustakaan en ole ajatellut joka sekunti.
Onko tämä normaalia elämää?
Jos on, miksi olen pelännyt tätä ennen niin paljon?

But I'm standing on my feet

"Toi henkilö X oli paljon helpompi nostettava, kun se on lyhyempi, sirompi ja kevyempi."

"En pysty nostamaan yksin, kun on painavampi nostettava!"

"Teit taas sen saman virheen, kun aina ennenkin, se tekee tästä vaikeeta siulle ja kaikille muillekin"

"Yritä nyt saada ne kädet oikeeseen paikkaan siinä alastulossa!"

"Jos kokeillaan tolla henkilöllä X, kun se on kevyempi, sit voidaan kokeilla siulla"

"Täytyy taas tottua uuteen nousijaan ja uusiin virheisiin"

"Ei tästä tullu mitään, kun et ponnistanu tarpeeks, eihän miun kuulu tehdä mitään!"(oikeasti stuntissa voimanlähteenä olen sekä mie, että hän)

Rakastan cheerleadingia, mutten välillä voi sietää ihmisiä, jotka ovat samassa joukkueessa. En halunnut mennä tänään reeneihin, koska tiesin saavani nuo samat kommentit taas. Kaikki on aina flyerin, eli miun tai spottereiden (=ihmiset, jotka ottaa kiinni, jos rakennelma lähtee kaatumaan mihin tahansa suuntaan) vika. Nostajista osa juoksee itse pois alta, kun flyeri tippuu. Tarkoituksena olisi siis saada flyerit kiinni, ennenkuin he tippuvat lattialle asti. Nostajia sattuu huomattavasti vähemmän, vaikka he joskus ottaisivatkin meidät kiinni, kuin meitä, kun tipumme suoraan lattialle. Pienenä lohdutuksena salin lattia on mattojen peitossa, muttei se silti estä nilkkojen pyörähtämisiä, aivotärähdyksiä tai mustelmia.

"No pain, no gain" siinä meille hyvä iskulause! Meillä tarkoitan flyereitä, joita heitellään jatkuvasti ja otetaan kiinni riippuen onko alla ketään ottamassa kiinni. Onneksi olkoon niille, jotka ovat saaneet nostajat, jotka ottavat kiinni kaiken lahotessa. Ja onneksi olkoon flyereille, jotka ovat pieniä, siroja ja tarpeeksi kevyitä. Minä voisin lopettaa koko touhun. Tai laihduttaa ja reenata hulluna harjoitusten ulkopuolella, jotta olisin edes jonkintasoinen nostettava.

Kun koko tämä maailma häviää

Selvisin tämän aamuisesta terkkarin ajasta, ei onneksi tarvinnut mennä yksin.
Yritin valehdella, jättää asioita kertomatta ja kaunistella totuutta. Ne olivat tuhon tuomittuja yrityksiä, sillä Jenni ilmiantoi minut heti. Tiesin että niin käy, olimmehan sopineet asiasta aiemmin.

Hänen mielestään olen ehdottomasti ammattiavun tarpeessa ja siksi varattiin heti aika lääkärille verikokeita tms varten. Menen sinne vasta parin viikon päästä, eli tässä on nyt aikaa keräillä rohkeutta ja paranemismotivaation murusia.
Olen koko päivän kelannut mielessäni sitä käyntiä. Mietin omia ja muiden sanoja, ilmeitä ja eleitä. Löysin itsestäni ison läjän virheitä ja näin ollen sätin itseäni niistä koko psykologian tunnin. En halua mennä sinne enää takaisin, mutta kai se on pakko. Miksi olen tehnyt elämästäni näin vaikeaa?

Luulet että tästä on mahdotonta toipuu

Saanko tehdä yhden pienen viillon?
Sellaisen ihan pienen, joka paranee nopeasti.
Ei sellainen yksi pieni viilto haittaa.
Eihän?
Ei kukaan sitä huomaa.
En halua viiltää, olenhan ollut vähän niinkuin ilman koko vuoden.
Eli kokonaiset 9 päivää.
Kaivan Youtubesta soittolistan "sappy",
keskittymällä laulujen sanoihin yritän saada ajatukseni pois viiltelystä.

Olen menossa maanantaina kouluterveydenhoitajalle.
En yksin, Jenni tulee mukaan.
En muuten puhuisi sanaakaan totta.
Nyt on pakko olla rehellinen,
Jennille en ole valehdellut joten hän tietää jos valehtelen terkkarille.
Nyt kaduttaa, että olin ystävilleni rehellinen uutena vuotena.
Jos olisin vain sanonut olevani ok
ja vaihtanut vaivihkaa puheenaihetta olisin säästynyt kaikelta tältä.
Samalla tuntuu vapauttavalta.
Voin olla oma itseni heidän seurassaan,
enää minun ei tarvitse peitellä kun sattuu.
Oli kipu sitten henkistä tai fyysistä.

Katsoin itseäni peilistä tänään illalla.
"Hyi!", oli ensireaktioni.
Miten tällainen valas voi väittää itseään laihuushäiriötä sairastavaksi.
Koomista tämä lähinnä on.
Mietin enemmän ja enemmän oman vaa'an ostoa.
Nyt se alkaa kuulostaa hyvältä idealta.

Pitäisikö minun laihduttaa jollain keinolla maanantaihin mennessä?
Se on kyllä aivan toivotonta.
Viikonloppuna on leiri.
Mutta perjantaina on reenit
ja sunnuntaina voin olla iltapäivästä lähtien syömättä ja liikkua.
Onneksi terkkarikäynti on aamulla,
jolloin paino on alhaisempi kuin iltapäivällä.
Yritän epätoivoisesti olla syömishäiriöinen terkkarin silmissä.
En tiedä miksi.
Ehkä minua pelottaa, että hän vain nauraa.
"Eihän tuollaisella läskillä voi olla syömishäiriötä!"
En itsekään oikein tajua ajatuksenkulkuani.

My fingers are freezing and i shouldn't be awake

Joulu tuli ja meni. Niin myös joulun kilot. Niiden kasvattamiseen meni yhtä kauan, kuin niistä eroon pääsemiseen. Kahden ja puolen tunnin reenaamisen aikana ehtii kuluttaa vaikka ja mitä, mutta myös tippumaan stuntista lukemattomia kertoja. Vielä ei sstu pahemmin, mutta huomenna luultavasti huomaa olevansa flyeri(=cheerleadingissa siis se, jota nostetaan).

Löysin alennusmyynnistä paidan, joka oli kokoa 34 ja liian suuri. Liian suuri. Syy on pakko olla paidassa, sen koko on merkitty väärin. Eihän 34 pitäisi edes mahtua minulle! 38 on liian iso, 36 sopiva, mutta 34 on laihoille ihmisille. Samassa kaupassa oli 36 housut, jotka olivat liian isot. Sen kaupan kokomerkinnöissä on jotain vialla.

Kaverini totesi tänään matkalla reeneistä kotiin, ettei hän ikinä tiedä tilanteestani, koska olen niin mysteerinen. Hän on yksi niistä, jotka vuonna 2011 huomasivat, että jokin on pielessä ja on joskus saanut minut "puhumaan" jollekulle asioistani. Vastasin jotain ympäripyöreää ja tapani mukaan vedin keskustelun pois aiheesta nimeltä "Alinan ongelmat".

Huomenna alkaa 8 päivän leiriputki, jonka aikana saan nukkua yhden yön kotona. Leireilyn loputtua alkaa seuraavana päivänä iki-ihana koulu. Epäilen suuresti jaksamistani, mutten halua keventää, koska olen jo valmiiksi nelivuotinen. Jos olisin neljä ja puolivuotinen, olisin ainakin omasta mielestäni säälittävä luuseri, joka ei saa edes yhtä lukiota käytyä läpi alle neljässä vuodessa. Enkä halua olla omasta mielestäni niin säälittävä. Eihän minulla ole edes mitään ongelmaa tai syytä, jonka vuoksi pitäisi olla pois. Olen vain laiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja saada jotain aikaiseksi. Mutten jaksa, eikä motivaatiokaan ole huipussaan.

 I think you all know where this is going... But tonight, like many other times in the past, I don't really care. I wonder when was the last time I did?

We can't back down,not right now!

Tulin taas reeneissä milloin miten päin alas, kyljissä on huomenna mustelmat takarin kiinniotto yritysten takia. No, parempi muutama mustelma kyljissä, kuin aivotärähdys tai murtunut jalka. Ensimmäinen oli kyllä aika lähellä tänään, kun tulin ilmeisesti heitosta alastullessani taaksepäin ja löin pääni takarin rintakehään. Myönnän, että päätä säree, mutta kyllä tämä tästä. Hyvin turvallisen lajin olen valinnut... Ehkä se vielä tästä, kunhan saadaan vakiutettua nostajat pareiksi, ettei tarvitse joka kerta hakea sitä nostotekniikkaa.
Loppuvenyttelyissä juttelin yhden kaverini kanssa. Yhtäkkiä hän vain katsoi minua hiljaa ja sanoi:

"sie oot niin pieni ja siro, ihan hyvä et sie oot meillä nostettavana."

Hämmennyin ja menin sanattomaksi, se tuli niin puskista. Lopulta sanoin naurahtaen kiitos, kommentoiden, että toinen nousijamme on oikeasti pieni ja siro, en minä.

Joulu pelottaa minua, koska edessä on mummola reissu ruokineen ja saunoineen. En ole vielä(kään) keksinyt mitään hyvää tekosyytä olla menemättä joulusaunaan. Kaikki muut menevät, joten syyn täytyy olla todella hyvä, että saan jäädä sisälle.

Kaikista odotuksista poiketen en olekaan lihonut joulukuun aikana, vaikka karkkia ja muuta turhaa on mennyt kurkusta alas. Joulun jälkeen alkavat onneksi heti reenit ja aion tiputtaa painoa vanhojen tansseihin mennessä (14.2). Päätin päästä pitkäaikaiseen tavoitteeseeni siihen mennessä. Haluan näyttää hyvältä mekossani, mitään ylimääräistä ei saa tulla yli mekon "reunojen yli". 

Koeviikko loppui viimeinkin. Ruotsin koe tänä aamuna meni aiva penkin alle, mutta mitä voisinkaan olettaa, kun en lukenut, ja nukuin huonosti.

Anteeksi, että olen tällainen

Tiedän, että tämä on todella itsekästä eikä pitäisi olla ihmisten taakkana.
Eikö olisi paljon helpompaa jos olisin oikeasti onnellinen ja tyytyväinen ja kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla jo on?
Miksi minun pitää olla näin tyhmä, kiittämätön ja itsekäs?
Mutta eikö kaikkein helpointa olisi, jos olisin poissa? Silloin ei tarvitsisi enää kenenkään olla huolissaan ja miettiä, voiko minua auttaa.
Mutten halua tuottaa läheisilleni sitä tuskaa, että lähtisin noin vain.
Vaikka tuntuu, että olen vain yksi suuri taakka läheisilleni.
Yritin olla viiltelemättä pääsiäiseen asti, mutta se meni pieleen jo eilen. Miksen siis tänäänkin voisi luovuttaa ja turvautua parhaaseen ahdistuksen purkukeinooni?

Olen rikki elämään

Ajan kotiin isältäni, kyyneleet valuen pitkin kylmiä poskiani. Olen vain niin väsynyt sekä henkisesti että fyysisesti, etten jaksa enää edes välittää, että joku voi nähdä. Onneksi joululoma tulee pian. Haluaisin soittaa Tuukalle ja vain itkeä, mutten kehtaa. Heillä on sukulaisia käymässä ja en halua viedä häneltä aikaa heidän kanssaan. Iltani ainoa ilo on pieni salmiakkirasia, joka samalla kylläkin muistuttaa pieleen menneestä paastosta.
Luulin asioiden menevän paremmin, mutta nyt olen palannut takaisin tänne kuopan pohjalle. Vai mikä syvänmeren hauta tämä pikkuhiljaa on. Kysyin koulussakin jo ryhmänohjaajalta, että voiko lukiosta periaatteessa olla pois vaikka yhden jakson ajan jos oma jaksaminen on tätä luokkaa kuin minulla. En tiedä kuinka tosissani olisin jäämässä pois, kun muuten saattaa käydä niin että valmistuminen venyy puolella vuodella. Johon en aio suostua. Eli kysymykseni oli siis vain hypoteettinen. Ryhmänohjaajani tietää ongelmistani, olinhan ykkösellä niin selvästi pohjalla, että sen huomasi.

Huomenna on lähtö leirille isoseksi klo 8.15, en ole antanut pakkaamiselle edes ajatusta. Olen innolla menossa leirille, mutten ole nukkunut viimeiseen kolmeen-neljään viikkoon kunnolla. Viikonloppu menee siis niillä viimeisillä jaksamisen hippusilla, joita keräsin lintsatessani koulusta torstaina. Ensi viikko saattaa mennä aivan pieleen koulun suhteen, mutten jaksa välittää. Koko tämä jakso on mennyt jonkinlaisessa kuplassa, joka puhkesi nyt. Huomaan, etten ole tehnyt mitään minkään kurssin eteen. Läksyt ovat hoitamatta, ruotsin esseestä sain 6-, kuuntelusta tuli 4½. Ensi perjantaina alkaa koeviikko, mutten tiedä jaksanko tehdä mitään projektitöitä siihen mennessä. En välitä.

Ps. Käden kanssa (katso edellinen postaus) ei ole enää mitään ongelmaa, selvisin vain säikähdyksellä! Onneksi.

Aurinko nousee omalle paikalleen

Minun tekisi mieli itkeä sekä ilostan että surusta. En tiedä kumpaa nämä kyyneleet edustavat, mutten välitä vaan annan niiden valua poskiani pitkin.
Tunsin tänään koulussa kuuluvani johonkin, kun koulukaverini olivat iloisia, kun tulin ruokalaan vähän heidän jälkeensä. Kaiken lisäksi Noora vastasi iltapäivällä, että hänellä on aikaa vaikka koko ilta miun reenien jälkeen! Tämä on ensimmäinen kerta kuukauteen, kun olemme kahdestaan, niinkuin aina ennen. Voimme taas nauraa, keksiä tyhmiä juttuja ja puhua kaikesta mahdollisesta syömishäiriöistämme vanhustenhoitoon Suomessa.

Ensin menen kuitenkin cheerleading-reeneihini. Olen aina innoissani menossa sinne ja odotan, että pääsen lentämään muiden heitto- ja koppaus-"nukkena". Alkuosa reeneistä meneekin normaalisti, alkulämmittelyssä ranteeni alkaa vaivata, mutten anna sen pysäyttää minua - onhan se ollut ongelma aiemminkin.
Alamme nostamaan ja koska nostajani ovat aivan pikkiriikkisen eripituisia, täytyy minun korjata ylhäällä seistessäni lantiollani asentoa, etten kaadu sieltä alas joko takamiehen (tai siis naisen) päälle tai eteen naamalleni lattiaan. Nostot sujuvat kuitenkin hyvin - aluksi.
Vaihdamme pian nostajaa, että saisimme samanpituiset nostajat. He saavat minut nostettua ylös, mutta tullessame takaisin alas tiettyyn asentoon, peruuttaa toinen nostajista ja en saakaan hänen hartiastaan tukea. Toinen nostaja kuitenkin osaa tehtävänsä ja pysyy paikoillaa, mutta toisen puolen hajotessa tuen itseni täysin toisen puolen kädelle, etten löytäisi itseäni maasta. Tällöin oikeasta olkapäästäni naksahtaa jotain. Se kipeytyy niin, etten enää nouse, vaan annan toisen flyerin (=nousijan) harjoitella lopputunnin. Haen valmentajalta jäätä, koska kipu yltyy ja en saa kättäni nostettua ylös normaalisti. En ajattele, että tässä olisi käynyt pahemmin, "se on vain lihasrevähdys, näitä sattuu koko ajan!".
Istun sivussa loppureenit "ihan vaan varmuuden vuoksi" ja katselen kateellisena, kun kaverini lentävät kauniissa kaaressa ylös yläilmoihin yhä uudestaan ja uudestaan. Joku käy aina välillä kysymässä minulta, kävikö minulle pahasti. Vastaan, että ei tässä mitään, kyllä minä selviän.
Valmentaja käskee mennä näyttämään olkapäätä lääkäriin, jos se on vielä huomenna kipeä. Vakuutan hänellekin, että ei tässä mitään. Takin päälle laittaminen on silti yksi päivän haastavimpia asioita, en nimittäin saa kättäni ylös tai kunnolla sivulle.
Menen kotiin, siellä ei ole ketään. Missä lienevät. Noora tulee ja päätämme lähteä isälleni näyttämään olkapäätäni, ihan vain varmuuden vuoksi.
Hän ajaa, koska minä en saa vaihteita vaihdettua kunnolla.
Isäni ei ole aivan samaa mieltä, että se olisi vain lihasrevähdys. Hän vääntelee ja kääntelee kättäni, vertaillen sitä vasempaan, toimivaan käteeni. Minä irvistelen, koska jokainen pieni liike väärään suuntaan tuottaa armottoman kivun olkapäähän. Hän listaa latinankielisiä jänteiden, lihasten ja luiden nimiä, jotka ovat joko ok, tai revenneet. En muista muutakuin: "hommatkaa näytökseen joku siun tilalle."

Tunnen, kuinka maa vajoaa jalkojeni alta. Haluan huutaa kaikki tietämäni kirosanat kaikilla mahdollisilla kielillä ja mietin, miksi juuri nyt. Vanhoihin on pari kuukautta ja olen elänyt cheerin ja Tuukan takia viimeiset kaksi kuukautta. Katsahdan Nooraan ja hän viestii katseellaan empatiaa, hän tietää kuinka tämä saattoi juuri romahduttaa maailmani täysin. Isäni sanoo, ettei sano mitään varmaksi ennen magneettikuvia, joten en vielä tiedä pelkäänkö pahinta turhaan, vai pitääkö minun oikeasti taas maata sohvalla monta kuukautta sen takia, että kehoni ei kestä.
Lähdemme takaisin meille ja isäni ulko-oven sulkeutuessa kiroan muutaman minuutin yhtään miettimättä, onko pihassa taloyhtiön lapsia. Käymme kaupan kautta ja päätän, että tanssin vanhat, kipsi kädessä, "vaikka minulla olisi aivokasvain!"
Puran ärtymystäni tilanteeseen nauraen ja mietin, miksi loukkasin itseni (ehkä) ihan ok alastulossa. Olen tullut heitosta alas melkein suoraan lattialle, tippunut nostoista joka suuntaan milloin mikäkin kehon osa ensimmäisenä. Koskaan näinä kertoina ei ole tapahtunut mitään muuta, kuin pari-kolme mustelmaa. Nyt tälläisestä "pienestä" jutusta saatan jäädä sivuun koko jutusta. Jos tämä siis menee ortopedille ja sitä kautta leikattavaksi. Onneksi edes Noora tietää ja hänelle minun ei tarvitse selittää enää.
Hän yrittää piristää minua ja kääntää puheenaiheen Tuukkaan, jolloin saamme idean soittaa hänelle, laittaen puhelun kaiuttimelle. Puhelu kestää 43 minuuttia, jonka aikana hän saa kuunnella meidän hulluja juttujamme, mutta kerron hänelle silti olkapäästäni. Tunnen, että hänellä on tavallaan oikeus tietää.
Noora saa mielialani nousemaan, ihan vain olemassaolollaan. Vihdoin saamme viettää aikaa yhdessä. Lopulta hänen on kuitenkin lähdettävä, mutta näemme aamulla, koska en uskalla ajaa autoa joten hän lähtee kanssani heittämään veljeäni aamulla reeneihin.
Minulla on vihdoin taas ystävä.

If I wasn't here next time would you miss me?

Pitäisikö minun lopettaa nuortenilloissa käyminen, kun joka kerta sieltä tullessani mietin, karttavatko ihmiset minua. Tänään taas kaverini lähtivät keskenään jatkoille, minä menin nöyränä kotiin, koska ei kysytty. En kehtaa tuppautua heidän mukaansa, koska ovat tehneet selväksi, etten ole hauska tai ilmeisesti edes mukava.
Ennen minustakin pidettiin. Se oli silloin, kun olin aivan hajalla ihan julkisesti, tai siis etten peitellyt sitä yhtä paljon kuin nykyään. Minulla ei ollut minkäänlaista itsekunnioitusta, itsevarmuudesta ei ollut tietoakaan, enkä uskaltanut olla jotain mieltä asioista. Nykyään uskallan sanoa vastaan ja olen itsevarmempi. Miksi minua kartetaan yhä enemmän ja enemmän, nyt kun tavallaan uskallan olla enemmän minä? Eivätkö ihmiset enää pidäkkään ihmisistä, jotka uskaltavat olla omia itsejään? Vai olenko jotenkin mukavampi tai parempi ihminen, kun en arvosta itseäni milläänlailla? Pitäisikö minun palata siihen, että itkin jokaisen hartauden jälkeen ja elämäni vain lipui ohitseni, kun olin niin hajalla?
Vai onko syy siinä, että seurustelen? Olen yrittänyt parhaani mukaan jakaa aikaani ystävien ja Tuukan välillä, ettei minusta tule sellaista, joka ei seurustelun aloitettuaan ehdi sanomaan edes moi kavereilleen. Olen itse ollut tarpeeksi monta kertaa se kaveri, jolle ei ole enää aikaa poika/tyttöystävän takia, etten halua laittaa vahinkoa kiertämään enää.

Mene ja tiedä, mietin silti tulevaisuuttani aktiivisena seurakuntanuorena. En enää haluaisi itkeä itseäni uneen lauantaiöisin, kun mietin, kuinka huono ystävä ja ihminen voin vain olla.

Mutta oli tässä päivässä jotain positiivistakin! Tapasin Tuukan vanhemmat tänään ensimmäistä kertaa ja taisin antaa hyvän ensivaikutelman itsestäni! Selvisin jopa syömisestä siellä, olin yrittänyt valmistaa itseäni siihen, että saatan joutua syömään.
Stressasin tuota tapaamista koko viikon, ja nyt kun se on ohi onnistuneesti, voin unohtaa kaikki kauhuskenaariot, jotka kävin läpi mielessäni ajaessani Tuukalle. Keskiviikkona Tuukka tullee meille (äitelle) ja viikonloppuna aion kertoa isälleni, että ylipäänsä seurustelen...

Osaan elää hetkessä

Unohdan elämän ongelmat ja minua painavat asiat, otan kameran käteen ja melkein juoksen ulos kuvaamaan yhtä lemivuodenaikaani; talvea.

En olisi malttanut olla paikoillani tänään koulussa, odotin vain milloin pääsen kotiin leikkimään lumella, kuin pikkulapsi. Tiedän, ettei tämä lumi ole välttämättä pysyvää, mutta se ei lannista minua, osaan kerrankin elää hetkessä.

Mutta äänessäs on jotain uutta

En tiedä kenen syytä tämä on.
Paras ystäväni sairastaa syömishäiriötä
ja jonkinasteista masennusta,
muttei suostu ottamaan vastaan minkäänlaista apua.
Ei meiltä, ystäviltää,
ei poikaystävältään,
eikä ammattilaisilta.

Olemme Nooran poikaystävän ja Eevin kanssa puhuneet,
Nooran selän takana,
mitä meidän pitäisi tehdä.
Ratkaisua ei ole,
kun ei kellään meistä ole hajuakaan mitä edes voisimme tehdä.

Eevin kanssa keskustellessani mietin,
että toivottavasti en ollut samanlainen.
Vaikka tunnustan olleeni aivan hirveä ystävä.

Toivon, että voisimme saada jollain lailla taottua Nooran päähän,
että hän oikeasti tarvitsee apua.
Joko meiltä, tai joltakulta ammattilaiselta.

Tämä yhdistettynä seurustelun vaikeuteen (kerron joskus myöhemmin), alkavaan koeviikkoon, ongelmiin kaverisuhteissa ja yleiseen elämänstressiin lopputuloksena on pari(kymmentä) uutta viiltoa ja lisää toivotonta yksinäistä itkua tälle yölle.

Anteeksi, etten osaa elää.

Sano sana vaan ja me erotaan, tai päätä mun luokseni jäädä ja uskaltaa

Luulin, että Tuukkakin häipyisi heti, kun saisi tietää varjopuolestani. Mutta hän jäikin. Olen niin tottunut siihen, että ihmiset ympärilläni kaikkoavat ja välttelevät minua ongelmieni takia.
Nyt en tiedä mitä ajatella, kun joku hyväksyi asian lähes heti. Voinko olla oma itseni? Jopa sellaisina päivinä, kun olisi pitänyt vain jäädä sänkyyn makaamaan?
Kerroin hänelle syömishäiriöstä, mutten uskaltanut sanoa mitään viiltelystä. Kerroin, kuinka olen rikkinäinen ja hajalla, etten olekaan se, miltä vaikutan ulospäin. Pyysin anteeksi, että kerroin hänelle asiasta. Näin jälkeenpäin mietin, että minkä ihmeen takia.

Sain taas kuulla, ettei paha oloni todellakaan näy ulospäin. Niin surullista, kuin se onkin, esittämiseni menee siis ihmisiin täydestä. Ainakin niihin, jotka eivät minua todella läheisesti tunne.

Halusin maanantaina viiltää niin pahasti, että haava olisi ollut auki vielä pitkään. Mutten uskaltanu, koska olin samana iltana luovuttanut verta, ja pelkäsin pyörtyväni, jos olisin menettänyt yhtään enempää. Tänään voisin aivan hyvin viiltää, enkä välttämättä edes jaksa taistella vastaan. Yritän, mutta houkutus on aivan liian suuri.

Everything's cool as long as I'm getting thinner

Laihdutan, viiltelen ja suutun tyhmistä asioista.

Lasken tarkkaan joka ikisen kalorin.

Huomaan, että olen ollut tässä tilanteessa aikaisemminkin.

En uskalla ajatella, milloin tämä  huomataan,

koska silloin alkaa se sama rumba,

joka käytiin jo kerran.

Ennen sitä saatan itsekseni tipahtaa täältä anoreksian pilvilinnoista.

Mutta sen ajatuksen tyrkkään hermoratojeni laitamille unohdettavaksi.

Olen rehellinen sanoessai, ettei minua kiinnosta pätkääkään,

jos joku sanoo, ettei saisi laihduttaa.

"Se on vaarallista ja pilaat elämäsi ja et saa ikinä lapsia ja ja ja...."

olen kuullut saman litanian selityksiä ennenkin.

Vanhoihin asti täytyy olla tarkkana,

jotta mekko menee ensinnäkin päälle,

mutta tärkeämpänä että se näyttää hyvältä.

Sen onnistumisesta ei ole takeita,

mutta miulla on keinoni.

Miksi aina näin?

Mie en enää jaksa näitä tyhjiä lupauksia. Koko kesän kuuntelin niitä ja olin niin tyhmä, että jopa uskoin ja luotin että kyllä se siitä vielä joskus.

Nyt en enää usko että vielä joskus. Mie oon tuomittu tähän. Miut on helppo hylätä, kun ajatellaan että löydän kyllä jonkun muun. Miun kanssa sovitut asiat on helppo peruuttaa, kun ajatellaan etten mie suutu ikinä mistään. Pikkuhiljaa alkaa kyllä suoraan sanoen raivostuttamaan tää toiminta. En tiedä onko ihmiset huomannu, mut miekin suutun kyllä, kun tarpeeks kauan ärsyttää. Ja varsinkin jos toistetaan jotain, mitä mie tai kukaan muukaan ei voi sietää.

Ilmeisesti ihmiset on tähän asti, varsinkin nyt lähiaikoina hyvällä omallatunnolla pettäny lupaukset. En tiedä onko tää yleinen trendi vai pelkästään minnuu kohtaa tapahtuva asia, mut kummin päin tahansa, en jaksa sitä enää.

En enää usko ihmisten tekevän asioita, ennen kun oikeesti nään että niin tapahtuu. Varsinkin jos luvataan tulla johonkin, haluan nähdä ihmisen siinä tilanteessa silloin, jotta uskoisin ja luottaisin. Ennen uskoin ihmisiin, enää en edes yritä. Siihen turhaantuu liikaa aikaa ja energiaa, kaikki aivan turhaan.

Mutta sitten rupesin miettimään, että miksi juuri miut petetään? Oonki ollu niin paska ystävä, ettei minnuu jaksa enää kukaan? Kukaan ei oo luultavasti jaksanu enää miun syömishäiriötä ja siks välttelee minnuu. En yhtään yllättyisi.

Miten tämä meni taas näin?

Perjantaina olin koulussa todella väsynyt. Juuri ja juuri pysyin hereillä iltapäivän tunnit, takarivissä olisi sinänsä ollut helppo nukkua. Oli pakko mennä kouluruokailuun, koska yksi ystävistäni oli tullut Ruotsista ja hänellä oli tulijaisia. Hän oli tuonut meille karkkia, jotka söimme siinä hetkessä kaikki. Hän antoi ensin kaikille muille ja minulle viimeisenä, kysyi, että otatko. Sanoin, että otan. Hän perusteli kysymystään sitten, ettei tiennyt, olenko mie "taas jollain ihme dieetillä". Voi, kumpa se olisikin vain perus dieetti. Söin loppujen lopuksi kaksi karkkia koko pussista, ahdisti muutenkin tarpeeksi, enkä halunnut itkeä bussissa.

Illalla lähdin seurakunnan leirille. Olin odottanut sitä koko päivän, kuin kuuta nousevaa. Minua kuitenkin pelotti se ruokamäärä. Leirillä on onneksi helpompi syödä, kuin koulussa. Toinen ahdistava asia oli, etten tiennyt keitä sinne tulee. Jäänkö aivan yksin, vai onko siellä joku kaverini? Noora kun ei päässyt koulun takia.
Menin sinne kaverini kyydillä, jonka sain järjestettyä vähän viime tingassa. Siellä oli onneksi muitakin ystäviäni, kavereitani ja sit niitä hyvän päivän tuttuja. Leirin eka ilta meni hyvin, vähän väsytti koko ajan kouluviikon takia. Se oli kyllä odotettavissakin.
Toisen päivänä alkoi se ruoan määrä hirvittämään. Koko ajan oli jotain. Söimme siis sen 5 kertaa päivässä, niinkuin pitäisi, mutta olen tottunut itse syömään 2-3 kertaa päivässä. Siihen verrattuna viisi on aivan likaa.

Oikeat ongelmat alkoivat silti vasta illalla. Katselimme leffaa ja menimme hartaus rataa läpi kaikki vuorollamme. Jokainen näki silti koko leffan, en selitä nyt miten se toimii, se ei liity asiaan. Yhdellä rastilla oli sitten lappuja, joille piti kirjoittaa jokin asia, joka itseä kaduttaa tai lannistaa elämässä. Mie purskahdin itkuun ja kirjotitin maagisen sanan "syömishäiriö". Onneksi rataa mentiin siis yksin, niin kukaan ei nähnyt. Seuraavalla rastilla oli lappuja, joihin piti kirjoittaa rukous jonkun tai jonkin puolesta. Kirjoitin tytöstä, joka lukee blogiani, hän on minulle todella rakas, ja toivon, että hän vielä joskus voisi nähdä, kuinka paljon hänestä välitetään. Itkin siinäkin ja en vain voinut lopettaa. Kun olin menossa seuraavalle rastille tuli kaverini vastaan, mutta kävelin vain ohi katse lattiassa. En halunnut kertoa miksi itkin.
Ystäväni meni ennen minnuu sinne radalle ja kun tulin huoneeseen, jossa katseltiin sitä leffaa, hän juoksi syliini. Hän itki hihani märäksi, mutta sitä varten täällä olen. En sanonut mitään, että miulla on paha olla, olin hänelle se olkapää, jolle voi itkeä. Kuivasin nopeasti kyyneleeni, ettei hän huomaisi. Siinä hetkessä olin tajuttoman kiitollinen, että leffaa katsellaan pimeässä. Mie en olis kyenny selittämään pahaa oloani. Enkä osa selittää vieläkään, osaan vain kirjoittaa.

"Mua kantaa vielä maa, en tarvii siihen koskaan sua"

Istun bussissa,

katselen ikkunassa juoksevia vesipisaroita.

Ensimmäinen koulupäivä kesäloman jälkeen,

hyvä ja huono päivä yhtä aikaa.

On hyvä päästä johonkin rytmiin,

saan rutiineja elämääni.

Mutta samalla epäilen vahvasti omaa jaksamistani.

Saatan romahtaa milloin tahansa.

Netissä lukkee, että miulla on 39 kurssia tänä vuonna,

en tiedä miten jaksoin viime vuonna edes 30ntä?

Sain sunnuntaina kuulla huonoja uutisia.

Tanssisalini lopettaa toimintansa.

En todellakaan halua jäädä ilman säännöllistä liikuntaa,

mutten halua mennä isoon kaupunkiin reeneihin.

Täällä meidän pikku kunnassamme kun ei ole mittään.

Miulta loppuu harrastukset kesken.

Ajotunnilla tein harjotusinssin.
En olis todellakaan päässy läpi.
Ei mitään toivoa.
Tän kuun lopussa olis oikea inssi.
Jos pääsen ens viikolla teoriakokeesta läpi.
Jos...

Miksen voi mennä vaan nukkumaan nyt?
Voisin herätä aikasin huomenna ja olla ajoissa ajotunnilla.
Kouluun meen vasta kahteentoista,
aamutunnit lintsaan ajotunnin takia.
Koulussa pitäisi sitten olla innokkaana ja aktiivisena,
heti valmiina opiskelemaan.
Miulla oli motivaatiota,
mut sit se kaikki hävis kuin sormien napsautuksella,
kun kuulin tanssisalin kohtalosta.

Haluan vain viiltää,

mutta kello on vasta kuusi.

Täytyy odottaa, että muut menevät nukkumaan.

Eli yritän sinnitellä vielä neljä tuntia...

Syömisetkin meni tänään aivan puihin.

Olin valmistautunut kouluruokailuun,

tai siis ainakin yritin.

Kotiin tullessani söin aivan liikaa,

joka sekoitti kaiken.

"Ja kysyt miksi kyyneleet"

En tiedä miksi murruin taas.

Viilsin reiteen aivan liian monta viiltoa eilen illalla.

Pari niistä oli vielä aamullakin auki.

Pahinta on, ettei minnuu kaduta.

Olin jo pari kuukautta ilman.

Nyt pitäisi olla se fiilis, että miksi taas olin niin tyhmä.

Mutten tunne mitään.

Okei, reiteen sattuu fyysisesti.

Mutta tarkoitan psyykkistä puolta.

Ennen tästä alkoi oravanpyörä,

kun haukuin itseäni, että miksi viilsin.

Ja sitten tulee niin paha olo, etten enää kestä

ja viillän uudestaan.

Ja seuraavana päivänä sama uudestaan.

Mutta nyt ei tunnu miltään.

En koe järkyttävää itseinhoa tekemästäni,

ehkä en osaa enää välittää siitä mitä teen itselleni?

"Mut mekko riekaleina..."

Huusin taas äidille.

En ollut taaskaan se täydellinen tytär,

joka miun pitäisi tietysti olla.

Mutta onhan siskoni täydellinen,

ilmeisesti minunkin puolestani.
Hänhän on se,
joka käyttää vähemmän rahaa,
on rauhallisempi,
on laihempi,
on pidempi,
on se suunniteltu lapsi.

Hän on se, joka
saa parempia arvosanoja,
pääsi parempaan lukioon,
aikoo mennä yliopistoon,
osaa suunnitella,
osaa suhtautua asioihin järjellä,
osaa elää niin helevetin paremmin.

Äiti puolusti tietty heti siskoa,
kun huusin.

Koskihan asiani häntäkin.

Pitäisi kuulemma vain niellä vihansa,

ei saisi noin suuttua.

Ovien paiskomisella,
itkemisellä ja

siskon kirjan sen huoneeseen viskaamisella ei kuulemma pääse mihinkään.

Enhän mie pääse ikinä mihinkään.

Sisko jos tekee saman kysytään, että onko kaikki hyvin.

Sillä jos se suuttuu, on jotain oikeesti vialla.

Mie oon aina muka ollu se tunteellisempi,

joka näyttää ja kertoo mitä ajattelee.

Joskus mietin, että tunteeko minnuu täällä kukaan.

Asun sentään näiden ihmisten kanssa?!

Suutun kuulemma asioista, joista ei saisi suuttua.

Eli eläisimme siis kaikki paljon rauhallisemmin,

jos olisin hiljaa,
kuin kuolleet.