Maalaan yksin huoneessani,
pöytäni pinta on täynnä akryylimaali jälkiä.
Pitäisi raaputtaa ne pois.
Maalaan aina suruuni, hämmennykseen,
ihan millaisiin tunteisiin tahansa.
Se auttaa.
Saan joko kuvailla ajatukseni paperille,
tai vain päästä hetkeksi pois,
ei tarvitse miettiä kuinka tämä maailma ei toimi.
Kuinka se tuhoaa ihmiset, yksi kerrallaan.
Kuinka se tuhoaa itsensä,
hitaasti mutta varmasti.
Mutta tällä kertaa en keksi aihetta, mistä maalata.
Olenko näin tyhjä?
Olenko kuluttanut kaikki tunteeni?
En osaa itkeäkään enää.
Se oli maalauksen ohella ainoa keino,
jolla pidän itseni erossa viiltämisestä.
Siitä koukuttavasta terästä,
siitä kivusta,
siitä valuvasta verestä.
Nyt en osaa itkeä,
inspiraatio välttelee minua.
Kuinka selviän tämän yön?
Terä on aina saatavilla,
peilejä ja sheiverin teriä ei 3 naisen talosta puutu.
Sanon K:lle huomenna, ettei se toimi.
Mie oon ihan liian rikki,
että voisin antaa parisuhteeseen niin paljon,
kuin mitä hän antaisi.
En kykene olemaan niin itsekäs.
Mieluummin yksin onneton,
kuin että vaivaisin yhtään enempää ihmistä.
Minun on selvittävä ongelmistani,
ei kukaan muu voi niitä hävittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, jos uhrasit aikaasi!:)