"Ja tanssiva lapsi hulluksi leimataan"
-kls.
Oon seurakunnan nuortenleirillä. En tiedä onko se tää paikka vai mikä, joka tuo mieleen kaikenlaisia asioita siitä ajasta, kun en tiennyt halusinko elää vai kuolla pois. En haluais muistella sitä aikaa yhtään. Siitä pitäis päästä yli ja sitten kuopata se jonnekin mistä kukaan ei sitä enää löydä.
Yritän esittää iloista ja energistä nuorta naisen alkua, mutta syvällä sisimmässäni tunnen hajoavani taas. Se ei ole tämän leirin aikaansaama tunne, olen sen kanssa elänyt jo viikon.
Älä ymmärrä väärin, rakastan leirejä, mutta jokin niissä saa minut mietteliääksi.
Lupasin Tuukalle, että nyt alkava laihdutukseni ei lipsahda siihen syömishäiriö kierteeseen, mihin se on aina ennen johtanut. Yritän ainakin parhaani. Sieltä suunnasta tulee kommenttia heti, kun homma alkaa hänen tai kenenkään muunkaan (lähinnä Nooran) mielestä näyttää huonolta.
Ikävä sanoa, mutta pelkään itsekin putoavani taas siihen kuiluun, jonka pohjalta olen juuri alkanut kiivetä ylös. Olen edelleen kaukana kuilun suusta ja sieltä pilkottavasta valosta, mutten enää kosketa sen pohjaa.
En silti aio luopua suunnitelmastani laihtua ja kiinteytyä. En enää jaksa itseäni näin isona. Kaapissani on yksi mekko, jonka haluan laittaa päälleni niin, ettei se muodosta makkaraa vyötäisilleni.
Valmistun tänä vuonna lukiosta, joten kyselyt tulevaisuudesta, opiskelusta ja kaikesta siihen liittyvästä on melko yleistä. Vastaan aina etten ole vielä varma, "sen näkee sitten". Ahdistun usein näistä kyselyistä. Ihan vain sen takia, etten tiedä. En tiedä mihin haen, mille alalle tai minkä laajuiseen koulutukseen. En tiedä yhtään mitään. Koulusta tulee jatkuvalla syötöllä "yo-kirjoitukset yo-kirjoitukset yo-kirjoitukset yhteishaku yhteishaku yhteishaku tulevaisuus tulevaisuus tulevaisuus päätä päätä päätä PÄÄTÄ"
Tuntuu myös, etten uskalla puhua kellekään näistä asioista enää. Pelkään kuulostavani tyhmältä, vastuuttomalta teiniltä, joka ajattelee vain itseään ja haluaa huomiota. Pitäisi olla melkein kuin aikuinen ja osata pitää ylimääräiset typerät melut mahassaan, eikä jaella niitä muille. Jos en kerta itse osaa pitää asioitani kasassa, ei se ole kenenkään muun ongelma tai vika. Sitä paitsi, olen ennenkin paininut täysin samojen ongelmien kanssa. Miksi tehdä samoja virheitä enää uudestaan? Jos vain esitän iloista ja energistä ei kukaan huomaa että kuolen sisältä hitaasti. Tuukalta sitä on vaikeampi salata, mutten tiedä kerronko hänelle vai en. En luultavasti kehtaa. En halua valehdella hänelle, mutten halua huolestuttaa häntä enää yhtään enempää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos, jos uhrasit aikaasi!:)