"Kun sie ymmärrät"

"Siulle on niin helppo puhua, kun ymmärrät, onhan siullakin ollu kaikkia noita juttuja elämässä. Niin kun masennusta ja syömishäiriötä siis"
Näin sanoi uusi ystäväni tänään miulle seurakunnan nuortenillassa, kun oltiin juteltu sen erosta poikaystävän kanssa, ja kuinka se on ajanut häntä syvemmälle masennukseen. Tykkään auttaa ihmisiä kuuntelemalla, jos niillä on jotain liian painavaa hartioilla. Mutta kysymys kuuluu, että mistä hän tiesi, että miulla on elämä tippunu raiteilta jo jonkin aikaa sitten?!?! Kun yritän sitä mahdollisuuksien mukkaan piilotella, ettei minnuun suhtauduttais sillai "toi on se tyttö, jolle ei saa puhua ruoasta" tms.

Pelkään myös sitä, että jotain kautta vanhempani tai siskoni saisivat tietää, kun asun näin pienellä paikkakunnalla, täällä kaikki tieto, joka päätyy vääriin käsiin tai suihin itseasiassa, kulkee koko kylän läpi viidessä minuutissa. Siksi en ole kertonut muille, kuin Nooralle, Eeville ja Jennille. Nooraan ja Eeviin luotan, että he eivät ole asiaa vuotaneet, ainakaan tahallaan ja Jennillä on vaitiolovelvollisuus. Kai joku on jossain kuullut ohikävellessään, kun ollaan juteltu Nooran tai Eevin kanssa. Se olisi ainoa selitys. Mutta jos näin on käynyt, nyt sitten tietää kaikki?!?! Ei vittu. En halluu mittään sääliviä katseita tai että ihmiset välttelee minnuu sen takia. En oo kertonu K:lle vielä, pelkään, että se säikähtää. (miellä on siis ilmeisesti enemmänkin yhteisiä ystäviä, lähinnä täällä miun paikkakunnalla) Sillekin piti kertoa vasta myöhemmin, mut nyt toivon, että tää juttu ei oo oikeesti kiertäny koko kyllää. Vittu.

Ollaan siis K:n kanssa jatkettu juttelua, eilen illalla se sano, ettei saa minnuu mielestään. Minnuu pelottaa. Tää liikkuu etteenpäin vähän noppeesti ja jos se ei tykkääkään tästä puolesta miussa?? Loppuuko se sit siihen. Kun ei miusta päällepäin näy yhtään mittään, niin en usko et se ossaa aavistaakaan että tällanen pommi miulla olis pudotettavana. Halluisin, että tää toimii, mutten uskalla vielä heittäytyä kunnolla mukkaan. Mie oon kumminkin se, jota sattuu. Ja jos heittäydyn tähän ja sit ei toimikaan, hajjoon taas. Mie en välttämättä ennää pysty nousemaan ennää sieltä pohjalta. Sanoin K:lle, etten oikeesti oo niin kiinnostava, että minnuu pittäis facessa odottaa, mut kuulemma oon.

                                    

Se lause, että jos et rakasta itteäs, niin kukkaan ei voi rakastaa sinnuu, on kyllä yks isoimmista valheista, mitä oon ikinä kuullu. Mie en rakasta itteäni sitten yhtään, mutta Noora ja Eevi jatkuvasti sannoo, kuinka niiden elämä ei olis samanlaista ilman minnuu ja muuta tällasta suomalaiseen tappaan kiertävää, yrittäen sannoo, että ne rakastaa minnuu ystävänä, ehkä enemmänkin siskona itseasiassa. Jos mie jostain oon kiitollinen, niin heistä kahdesta. En olis tässä ennää ehkä ilman heitä. 

PS. en muuten ikinä päässy siihen tavoitepainoon siinä ajassa, kun halusin. Halusin näyttää edes jotenkin kuin tuo kaunis nainen tuossa kuvassa, muttei sitten lähelläkään...Tiistaina on lähtö mummolaan, jossa lihotaan aina vähintään 3-5 kg. Hirveä ahdistus siitä jo valmiiksi. Niiden reissujen jälkeen tarvii aina kuntoilla tavallista enemmän, että pääsee ahdistuksesta eroon. Onneksi siellä korvessa peltojen keskellä ei tarvitse välittää miltä näyttää. Huomennakin pitäisi osata olla Raxissa koulukavereiden kanssa, ilman päällänäkyvää ahdistusta... Miksi helvetissä kaikkeen sosiaaliseen toimintaan pittää liittyä ruokaa?!

Mutta hyvää kesää kaikille miun ihanille lukijoille, yritän taas parantaa tapojani ja postata enemmän. Kesällä on aikaa, mutta sekin häviää aina johonkin;)

any better then?

Oon ollu todella epäaktiivinen blogin kanssa.
En tiedä miksi, en usko että ketään edes kiinnostaa.
Valehtelin Nooralle suoraan päin naamaa, että anoreksian (tai mitä tää pelleily nyt ikinä onkaan) oireet olis vähentyny. Paskan marjat, ei miun parantuminen oo mihinkään menny. Noora ja Eevi lupas soittaa ihan varmasti Jennille, miun äitille ja meidän kouluterkkarille, jos meen alle 58 kilon tai näytän taas siltä, et viiltelen tai laihdutan. Vittu, ne varmaan laittaa miut vaa'alle, kun meen jommallekummalle. Se olis silti normaalipainon puolella, eikä miulla menkkojakaan ole ollu pitkään aikaan. Miun motivaatiomekko ja -farkut mennee melkein päälle! En luovuta nyt.
Muuten, oon löytäny ihanan pojan, joka tykkää miusta ihan minuna, eikä minään muuna. En oo vielä uskaltanu kertoa tästä puolesta miusta, muutakun lyhyesti pääpiirteittäin, et 2011-2012 talvena oli tosi vaikeeta. viiltelystä ja syömisistä hän ei siis tiedä. Kutsun häntä nyt vaikka nimellä K. K:lla on ollu tosi vaikea lapsuus, ja ollaan tavattu meidän yhteisen ystävän kautta, asutaan eri paikkakunnilla, muttei kumminkaan eri puolilla Suomea. Haluaisin olla yhtä avoin kuin K ja heittäytyä mukkaan tähän ja nähä, että tulisko tästä mittään, mutta pelkään liikaa. Pelkään, että miut rikotaan vaan taas.

Anna pois itkuista puolet, hetkeks vielä tänne jää

10 kuukauden peittelylle saattaa kohta tulla loppu. En oo hirveästi laihduttanut ja viilllelly oon vaan reiteen, että ranteet pysyis puhtaina. Mutta kohta kaikki nää kulissit tippuu.

Mitään ei ole tapahtumassa, paitsi kesäloma. En vain pysty enää peittelemään tätä kaikkea. Haluaisin päivittäin vain totaalisesti romahtaa ja itkeä silmäni turvoksiin, mutten kehtaa.

En ole siis menossa kertomaan jokaiselle vastaantulijalle kuinka vaikeaa minulla on juuri nyt, en huomionhakuinen ole kumminkaan. Haluan vain olla rehellinen edes joidenkin kanssa, eli Nooran ja Eevin. Heillä on oikeus tietää.

"Handle with care, say you'll be there"

Bussissa ei ollut iltapäivällä juuri ketään. Yksi, kaksi mummoa ja joku toinen minun ikäiseni, opiskelija luultavasti. Katselen ikkunasta pilvistä taivasta ja mietin; "antaisitko anteeksi jos kuolisin huomenna?".
En mieti kysymystä kenellekään suunattuna, en siskolleni, äidilleni, ystävälleni tai entiselle psykolgilleni. Antaisiko kukaan heistä anteeksi?
Ipodistani soi Demi Lovaton kappale Lightweight. "I'm a lightweight, easy to fall, easy to break..."
Bussi pysähtyy pari pysäkkiä myöhemmin, poimien mukaansa yläasteaikaisen kiusaajani. Ei hän suoraan minun kiusaajani ollut, ainakaan aluksi, mutta ystäväni koulunkäynnin hän ja ystävänsä tekivät hirveäksi. Minä sain osan siitä paskasta, koska olin ystäväni tukena ja puolustin häntä.
"Tunnistiko hän minua?", mietin kun poika oli kävellyt ohitseni bussin perälle. Olen muuttunut parin vuoden takaisesta jonkin verran.
Minkäänlaista intoa ei minulla ollut jäädä miettimään, pitäisikö sanoa moi, kun hän jää yhden pysäkin minua aikaisemmin. "Mummo opetti, että jotkut ihmiset pitää jättää omaan arvoonsa", ajattelen.
Katselen nämä samat maisemat päivittäin. Ohitamme hautausmaan, jolla on hautakivi, jossa on sama sukunimi, kuin minulla. Muistan taas mitä olin miettimässä aikaisemmin. Päädyn ajatuksissani siihen, ettei Noora antaisi itselleen anteeksi, enkä halua tuottaa hänelle sitä tuskaa.
Tuo pari penkkiriviä takanani istuva poika antaisi anteeksi, kun ei edes välitä. En syytä häntä siitä, ihmiset eivät yleensä pidä toisista, jotka heittävät heitä koulun jälkeen kengällä päähän.
Ohitamme huoltoaseman, jonka kohdalla painan nappia. Neljä pysäkkiä oikeaa pysäkkiäni aikaisemmin. Kulutan ylimääräiset 48 kaloria.
Pääsen kotiin ja istun kirjoittamaan terveystiedon esseetä. TT2, esseen aiheena erilaisten syömishäiriöiden leviäminen nuorten keskuudessa. Saisin aiheesta monen sivun kirjoitelman, mutta silloin kuulostaisin liian asiantuntevalta ja pääsisin varmasti uudestaan terveystiedon opettajan ja terveydenhoitajan keskusteluun, tällä kertaa varmasti kerrottaisiin ryhmänohjaajalle, joka ottaisi yhteyttä vanhempiin. Päädyn kirjoittamaan parin artikkelin ja oppikirjan tietoon perustuen ja yritän välttää liikaa pikkutietoa mitä syömishäiriöisen päässä voisi liikkua. Tiedän varsin hyvin mitä siellä liikkuu, mutta jos haluan pitää asiat niinkuin ne ovat, pidän suuni kiinni. Saan esseen valmiiksi nopeammin kuin oletin.
Katseeni hairahtaa veitseen, kun käyn keittiössä. Viiltely halut kasvavat sekunneissa.
Huomaan kumminkin että kello on puoli 5, pitää vaihtaa vaatteet ja lähteä reeneihin. Anoreksia on voimakkaampi, kuin viilteleminen, johon olen jäänyt taas koukkuun. Antaisin itselleni anteeksi jos kuolisin huomenna.

"I guess I'll go, I best be on my way out"

Kurssivalintoihin syventymisen yhteydessä vaihdoin vähän ulkoasua, olisin muuten räjähtäny niille äikän ja enkun kursseille, jotka ei halunnu sopia yhteen psykologian ja terveystiedon kanssa. Sain lopulta kaikki mahtumaan, huomenna vielä opolle, että se laittais miulle kolme kurssia, jotka mukamas on täynnä. Toivottavasti siellä ei oo hirveetä jonoa.
Muuten tässä vikaa koeviikkoa odotellessa. Neljän kurssin jakso, eli ei mikään paha. Vaikee uskoa että on jo toukokuu?! Mihin tää koulu vuosi oikein meni? Viiltelyyn ja epätoivoseen laihdutukseen, mut sen ootte kuullu jo vanhoissa teksteissä ;D

 Miusta tää kuva on aina ollu niin täydellinen.

PS. vaaka näytti aamulla ihan liikaa. Minä laiska paska.

But please don't catch me

Iltapäivä meni ahmimiseks, kun jäin yksin kotiin. Tän takia välttelen yksin kotiin jäämistä, päädyn kumminkin aina syömään seuraavan kolmen päivän kalorit. Tänään meni viikonlopulta jääneitä sipsejä, karkkia ja valkoista leipää.
Hävettää. Oisin voinu ees syödä hedelmiä tai salaatinlehtiä ton paskan sijaan. Nyt syön jääpaloja, etten söis enempää roskaa.
Kaikki sen takia, että reenit oli peruttu tänää ohjaajan sairastumisen takia ja sijaista ei saatu tarpeeksi nopeasti.
En osaa oksentaa, muuten voisin saada kaiken tämän pois sisältäni.
Kiljuin jääkaapille, että miksi sen täytyy olla olemassa.
Enkun projekti pitäisi olla valmiina huomiseksi.

Catching tear drops in my hands

En jaksa enää

When you can't speak, write

Olin tänään töissä ja pääsin kotiin kasilta, olin ihan valmis nukkumaan. En oo nähny Nooraa nyt neljään kuukauteen kunnolla. Nähdään reeneissä lähes joka päivä, muttei ikinä ehditä jutella niinkun ennen. Miulla on hirvee ikävä Nooraa. Kuulostaa tyhmältä, kun nähdään kumminkin niin usein, mutta kaipaan sitä läheisyyttä joka meillä ennen oli. Ehkä tän koeviikon jälkeen ehditään nähdä, kun on vanhat, koeviikko ja iso projekti töissä ohi...