Paniikki!

Mitä mie oikein piilottelen?

Tänään pitäisi nähdä vanhoja koulukavereita. Pitäisi mennä niiden kanssa syömään. Pelottaa. Pelottaa se, että ne näkee, kuinka en syö enää läheskään niin paljon kuin silloin joskus. En halua, että ne huomaa jotain. Tiiän, että ne näkee sen muutoksen miussa. Sen 15 kilon muutoksen. Sen muutoksen miun ulkoisessa ja sisäisessä olemuksessa. Ne on nähnyt miut sellaisena lihavana, enkä kaikkia niitä ole nähnyt ollenkaan ysin loppumisen jälkeen. Mua pelottaa se reaktio.

Oon (ainakin muiden mielestä) muuttunut hurjasti ulkoisesti, mutta se muutos miun sisällä on vielä suurempi. Sen sisäisen muutoksen näen itsekin. En ole enää niin ujo, ja uskallan oikeasti olla oma itseni. Uskallan näyttää ystävilleni, että olen heikko, epävarma ja että kaikki ei olekaan hyvin (tämä tietysti vain läheisimpien, tärkeimpien ja rakkaimpien ystävien kanssa). Ennen pehmonalleni oli ainoa, joka tiesi kaikesta kaiken. En kirjoittanut tuolloin niin paljon päiväkirjaa, kuin nykyään. Mutta nekin sieltä säilyneet ovat olleet masentavia. Olen kirjoittanut muun muassa 28.4.2010 näin:

                             ”oon läski ja ruma, enkä siitä muuksi muutu vaikka kuka sanois mitä!”

Tuolloin olin sen about 74 kg ja toi on ensimmäinen päiväkirjamerkintä, jossa haukun itseäni. Tuosta alkoi ne laihdutusyritykset, liian monet epäonnistumiset. Suljin kaiken pahan tuolloin syvälle sisälleni, enkä kertonut kenellekään mistään mitään. Minulla ei ollut tuolloin sellaista ystävää, jolle voisin kertoa vaikeita asioita. Jäin yksin. Minulla oli paljon kavereita ja muutama ystävä, muttei ketään niin läheistä. En tietoisesti päättänyt sulkea tunteitani, mutta se oli suojautumiskeinoni. En tuolloin edes tajunnut sitä. Olen ymmärtänyt toimiani vasta myöhemmin.

En ymmärrä enää, miten joku voi elää ilman ihmistä, joka tietää sinusta kaiken, ymmärtää sinua, ja jolle voit kertoa kaiken ja joka voi kertoa sinulle kaiken, ja joka rakastaa sinua kaikista virheistäsi ja epäonnistumisistasi huolimatta. Lyhennettynä, miten kukaan voi elää ilman oikeaa hyvää ystävää? En ymmärrä miten olen itse pystynyt. Joo, juttelin kavereideni kanssa lähes kaikesta, mutta en voinut jutella heidän kanssaan vaikeista tunteista, laihdutusyrityksistä, haukkumisesta, vanhempien erosta jne. He ovat kavereitani. Ja tärkeitä sellaisia, mutta ystävä on jotain astetta enemmän.

Noora on ihminen, jonka kanssa voin puhua mistä tahansa maan ja taivaan välillä. Jos juttelemme ”normaaleista” asioista, puhumme joskus kilpaa, koska molemmat puhuvat paljon ja nopeasti ja molemmilla on paljon asiaa. Mutta jos jommallakummalla on jotain huolia, pystymme kumpikin vuorollamme olemaan hiljaa ja kuuntelemaan toisiamme. Emme häpeä sanoa mitään. Hän tietää minusta kaiken ja minä tiedän hänestä kaiken.

Mutta palatakseni alun ongelmaani, joka minulla on edessä. Samaan aikaan haluan, ettei kukaan kavereistani huomaa mitään syömishäiriöön viittaavaa, mutta samalla, en oikeasti voi syödä niin paljoa, etten aiheuttaisi epäilyksiä anoreksiasta. En vain voi! Joutuisin tekemään järkyttävän määrän vatsalihaksia ja hyppimään hyppynarulla ja mitä kaikkea, jos söisin ”tarpeeksi”. En uskalla mennä vaa´alle tuon reissun jälkeen! Yritän silti selvitä. Kyllä minä selviän.

Toinen ongelma on vaatetus. Jos laitan liian tiukat vaatteet, he näkevät sen muutoksen selkeämmin. Ja pitäisi piilottaa nuo viiltelyjäljetkin... Mutta en tiedä jaksanko laittaa niitä löysiä vaatteita taas. Vaikka niitä on varmaan kaapissa enemmän, kuin tiukkoja vaatteita. Paitojen osalta varsinkin.

Ehkä peitän itseni taas. Lähinnä itse asiassa mietin housuja, sillä en aio julkisesti näyttää läskivatsaani. Se on aina piilossa. Kirjoitan myöhemmin, miten selvisin tuosta.