"Mut mekko riekaleina..."

Huusin taas äidille.

En ollut taaskaan se täydellinen tytär,

joka miun pitäisi tietysti olla.

Mutta onhan siskoni täydellinen,

ilmeisesti minunkin puolestani.
Hänhän on se,
joka käyttää vähemmän rahaa,
on rauhallisempi,
on laihempi,
on pidempi,
on se suunniteltu lapsi.

Hän on se, joka
saa parempia arvosanoja,
pääsi parempaan lukioon,
aikoo mennä yliopistoon,
osaa suunnitella,
osaa suhtautua asioihin järjellä,
osaa elää niin helevetin paremmin.

Äiti puolusti tietty heti siskoa,
kun huusin.

Koskihan asiani häntäkin.

Pitäisi kuulemma vain niellä vihansa,

ei saisi noin suuttua.

Ovien paiskomisella,
itkemisellä ja

siskon kirjan sen huoneeseen viskaamisella ei kuulemma pääse mihinkään.

Enhän mie pääse ikinä mihinkään.

Sisko jos tekee saman kysytään, että onko kaikki hyvin.

Sillä jos se suuttuu, on jotain oikeesti vialla.

Mie oon aina muka ollu se tunteellisempi,

joka näyttää ja kertoo mitä ajattelee.

Joskus mietin, että tunteeko minnuu täällä kukaan.

Asun sentään näiden ihmisten kanssa?!

Suutun kuulemma asioista, joista ei saisi suuttua.

Eli eläisimme siis kaikki paljon rauhallisemmin,

jos olisin hiljaa,
kuin kuolleet.