"hei söpöliini! mitä kuuluu? tää on ihan vaan kysymys, mut mitä sanoisit, jos pyytäisin sinnuu treffeille joskus?"
En voi, en pysty, en halua. Eikä hän lopeta tekstaamista!! Tavallaan ihana ja mukava poika, mutta haluaisin pitää hänet vain ystävänä. Hän ei edes tiedä tätä puolta miusta! Kuinka kukaan vois tykätä tästä kaikesta, mitä miun päässä liikkuu, jos ymmärrätte mitä yritän sanoa? Lupasin mennä yksille treffeille. Tasan yksille ja kahotaan sit mitä ajattelen. En oo ehkä valmis seurustelemaan, ainakaan tässä elämäntilanteessa (niin kliseiseltä, kun se kuulostaakin) liian paljon asioita meneillään samaan aikaan!! Oon imarreltu kaikesta siitä huomiosta ja niistä ihanista tekstareista, mut en vaan pysty. Oon ihan ymmälläni tästä kaikesta. Miulla ei oo edes mitään tunteita tätä poikaa kohtaan. Ja hän on nuorempi, kuin minä. Iällä ei siis niinkään oo väliä miulle, mutta hän myös käyttäytyy, kuin ikäisensä ja olen tähän mennessä ihastunut vain itseäni vanhempiin poikiin. Olen itse ikäistäni kypsempi ja en pysty seurustelemaan normaalien ikäisteni kanssa, miten voisin seurustella nuoremman kanssa?! Ymmärrättekö? Olemme niin eri tasoilla ja tällä hetkellä hän on ainoa, jolla on tunteita ja mie oon se, jota pittää suostutella.
En tiedä miten päästä pois tästä tilanteesta, en pysty nukkumaan ja olen itkenyt jo yhden yön. En kylläkään tämän takia, muutama muukin ahdistava asia meneillään ja kaikki samaan aikaan.
Haluan vain nukkua ja viiltää. Mutten halua tappaa perhosiani ja olen ollut jo puoli vuotta, PUOLI VUOTTA(?!?!), viiltelemättä, enkä halua rikkoa sitä!!
Hei sinä, joka luet tätä. Tiedän, että blogini on lähes pelkästään sitä, että mie valitan millon mistäkin. Isosta vattastani, lihavista reisistäni, siitä etten edisty, millon mistäkin. Mutta on miun elämässä hyviäkin asioita ja ihan vaan vaihtelun vuoksi ajattelin listata muutaman, joista osa voi rikkoa "koodin" millainen on oikea anorektikko:)
Minulla on ihania, rakastavia ystäviä. He pysyvät rinnallani vaikka mikä tulisi, kyllä testattu on, he pysyivät rinnallani, kun olin aivan pohjalla ja kaukana hyvästä, oikeasta ystävästä. Mutta nyt osaan arvostaa heitä entistä enemmän ja tiedän, että kaksi heistä lukevat tätä (ehkä) ja toivon että he tietävät tämän. Aion olla parempi ystävä heille. I love you guys so much that there´s no words for that!<3
Minulla on usko tulevaisuuteen. Vaikken juuri nyt seurustele, uskon että vielä joku päivä löydän juuri sen miehen, joka on tarkoitettu minulle. Ja vaikkei mielialani juuri nyt ole edes polvenkorkeudella, uskon, että se vielä nousee, vielä joskus hymyilen aidosti ja nauran.
Nautin liikunnasta. Tiedän, että tämä rikkoo ainakin perus/"normaali-anorektikon kaavan, ellei jo heti ensimmäinen kohta tehnyt sitä. Vaikka pääni sisällä on laiskuuden iskiessä ääni, joka kertoo, että on mentävä, nautin tanssitunneistani JOKA IKINEN KERTA, kun menen sinne, mikä on aika usein. Rakastan liikuntaa, olen aina ollut urheilullinen, kokeiltu on jalkapallosta balettiin. Se on kuin terapiaa, kun antaa musiikin viedä ja osaa koreografiat. Joskus uppoudun niin paljon, että huomaan tunnin kaksi menneen ohi ja olen vain hymyillyt ja tanssinut. (lisäksi tunnin/tuntien jälkeen oikeasti tuntee tehneensä jotain!
Ajattelen joskus, että olen kaunis kasvoistani. Aina välillä katson peiliin ja hymyilen itselleni.
Minulla on ihminen, jolle voin suoranaisesti "oksentaa kaikki ajatukseni" ystävääni lainatakseni. Jennille voin kertoa kaiken ilman, että hän syyllistää minua mistään tai pakottaa tekemään mitään liian nopeasti. Voin olla rehellinen, enkä yleensä pelkää sanoa asioita ääneen hänelle. Tietty ensimmäinen kerta, kun juttelin hänen kanssaan, olin aluksi hiljainen ja jännitin aivan järkyttävästi. En tiedä huomasiko hän, mutta tärisin koko ajan. Ja tietty kun ensimmäisen kerran kerroin itsemurha-ajatuksista, en aluksi halunnut sanoa ääneen mitä ajattelin. Mutta hän ymmärtää nykyään jo puolesta sanasta, koska tietää niin paljon. Hän ei myöskään antanut periksi ja todennut, että olisin toivoton tapaus. Mielestäni psyykkisissä sairauksissa ei saisi olla luokittelua/ sanaa "krooninen", itse ainakin vajoaisin niin pohjalle, että isoinkaan nosturi ei pääsisi niin alas. Se olisi kuin minulle sanottaisi, että "olet toivoton tapaus, mutta älä tapa itseäsi ja nähdään säännöllisesti koko loppuelämäsi ajan". Jenni on aina uskonut minuun ja siihen että vielä joskus esim. lopetan viiltelyn:) Toivon, ettei hän nyt suutu, mutta tykkään puhua hänelle, koska tunnen, että hän välittää eikä ole psykologian ammattilainen. Sanon tämän kaiken, koska se on HYVÄ asia. Kävin joskus psykologilla enkä voinut olla täysin rehellinen hänelle, koska tiesin etten ole yli 18 ja hän on liian ammattilainen ja osa "hoitohenkilökuntaa", eikä viiltelyni/syömiseni muuttunut mihinkään suuntaan tuona aikana. Tiedän, että Jenni lukee tätä blogia ja haluan sanoa KIITOS<3
Pystyn nykyään pukemaan ajatukseni sanoiksi. Minulla on ollut kausi, jolloin en pystynyt kuvailemaan kuinka suunnattoman pahalta minusta tuntui. Osasin vain viiltää ja laihduttaa.
Toivon, että en enää vaikuta yhtä ärsyttävän valittavalta ja masentuneelta ihmiseltä. Mutta tämä ei muuta sitä faktaa, että edelleen kamppailen itseni kanssa, etten viiltelisi ja monen kohdan kirjoittaminen oli vaikeaa. Varsinkin tämä lause:"Minulla on ihania, rakastavia ystäviä." oli vaikeaa kirjoittaa, vaikka onkin periaatteessa jono kirjaimia, mutta merkitsee niin paljon enemmän. Ja edelleen haluan laihtua, ja aion onnistua siinä, vaikka ymmäränkin, että ne ovat anorektisia ajatuksia ja mihin se voi johtaa jne. Aion onnistua olemaan tyytyväinen itseeni, ja bmi alle 20, vaikka niin moni yrittää estää minua.
"mua kiinnostas
tosi paljo tietää miten anorektikot näkee toiset ihmiset?"
Sain tällasen kommentin ja vastaan siihen, kun kerran myönnän olevani anorektikko... Uskon, että suurin osa miun lukijoista tietää vastauksen ja että se vaihtelee vähän riippuen keneltä kysyy. Mutta tässä vastaus vähintää yhdelle ihmiselle:)
Eli kerron miten itse anorektikkona näen muut ihmiset, en voi sanoa muiden puolesta mitään, mutta oletan olevani aika lähellä sitä mitä muutki sanoo.
En katso jokaista ihmistä sillai, että "toi on laiha, tollanen haluisin olla"/"olin joskus tollanen". Mutta usein kumminkin, kun näen laihan ihmisen ajattelen, että "aion vielä saavuttaa ton, aion olla yhtä laiha." Joskus enemmän, joskus vähemmän. Riippuen kuinka paha kausi on menossa. Joskus myös katson ihmisen kasvoja ja liikkeitä, miettien onko hän onnellinen juuri sillä hetkellä. Teen tätä varsinkin, kun itsellä on huono kausi menossa/muuten vaan huono päivä. Kadehdin niitä, jotka näyttää onnelliselta ja iloiselta.
Jos kyse on ystävistä, siis oikeista ystävistä, jotka tietää tästä (miulla niitä on n. 10, mikä kuulostaa paljolta), heille yritän huonoina kausina esittää, että kaikki on hyvin, mutta en yleensä onnistu siinä, he tuntevat minut liian hyvin. Joskus olen valehdellut, niitä perusjuttuja; "joo, söin ennenkun tulin" tai "en oo viiltäny, kato vaikka miun rannetta"(kun ne viillot oli nilkassa). Joskus ne uskoo, mutta nykyään ne näkee läpi aika hyvin. Usein he kysyvät epäilevästi että mitä ja milloin jos sanon, että söin juuri. Eli näen ystäväni monella tapaa samaan aikaan. He ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minnuu laihtumasta mutta he ovat oikeita ystäviä, jotka ovat huolissaan ja välittävät.
"They passed me by, all of those great romances
You were I felt robbing me of my rightful chances
My picture clear, everything seemed so easy
And so I dealt you the blow, one of us had to go
Now it's different, I want you to know
One of us is crying, one of us is lying
In her lonely bed, staring at the ceiling
Wishing she was somewhere else instead
One of us is lonely, one of us is only waiting for a call
Sorry for herself, feeling stupid, feeling small
Wishing she had never left at all
I saw myself as a concealed attraction
I felt you kept me away from the heat and the action
Just like a child, stubborn and misconceiving
That's how I started the show, one of us had to go
Now I've changed, and I want you to know
One of us is crying, one of us is lying
In her lonely bed, staring at the ceiling
Wishing she was somewhere else instead
One of us is lonely, one of us is only waiting for a call
Sorry for herself, feeling stupid, feeling small
Wishing she had never left at all
Never left at all, staring at the ceiling
Wishing she was somewhere else instead
One of us is lonely, one of us is only waiting for a call
Sorry for herself, feeling stupid, feeling small
Wishing she had never left at all"
Ei-niin-läheiset ihmiset, eli toisinsanoen kaverit/tuttavat, jotka eivät tiedä/ehkä epäilevät, heille en sano mitään tästä. Jos saan kuulla kysymyksiä, kuten "ooks sä laihtunu(taas)?" tai "mikset syö enää niin paljon, kun ennen?" tai "ootko sählänny reeneissä kätes kanssa, kun se on ollu muutaman päivät paketissa?" tms. Heille keksin hätävalheita ja useimmiten he uskovat, elleivät heidän epäilynsä ole liian kovia.
Lukiossani on yksi opettaja, joka tietää. En kertonut hänelle, mutta minulla oli niin paljon hänen kurssejaan ykkösellä, joten hän näki joka kerta, kun käteni oli sidottuna (kuviksessa ei voinut aina pitää hihoja normaalisti...) ja hän näki minut laihimmillani, kun olin juuri siinä jaksossa hänen kurssillaan ja paljon poissaolevan oloinen (psyykkisesti, fyysisesti en missannut koulua), verrattuna lukion alkuun, jolloin olin puhelias ja iloinen. Sen yhden perjantai-iltapäivän jälkeen, kun olin koulun jälkeen ystäväni kanssa tekemässä yliaikaa, kun oli työt kesken. Opettaja sanoi ystäväni ollessa toisessa huoneessa, suunnilleen, että "olet laihtunut paljon ja et ole enää ihan niin pirteä, kuin olit ykkösjaksossa"... Tapahtui siis, kun olin laihimmillani, huonoimmillani jne. Olin siis todella pohjalla ja sitten yksi lempiopettajistani kysyy tuota ja haluaisin vain olla rehellinen ja sanoa, että olet oikeassa, minun pitäisi ehkä jutella jollekulle, mutta en pystynyt/kehdannut ja valehtelin vain, että koulu stressaa ja että on täydet jaksot ja painon putoaminen johtuu siitä, että olen herkkulakossa ja en syö niin paljon suklaata (vaikka oikeasti en syö sitä yhtään, koska se on pahaa) ja ystäväni sai minut koukutettua kanssaan tanssimaan. Totuus oli siis aivan toinen... Hänet näen ehkä vähän liian suojelevana, hän on ihana, mutta välttelen sitä, että jäisin hänen kanssaan kahdestaan mihinkään milloinkaan. Eli hän on ehkä sellainen, jolle en halua sanoa mitään, mutta en voi valehdellakaan, hän kerran vahingossa näki yhden tuoreen arven, kun kädessä ollut side oli liian löysällä ja liikkui ranteessani... Se oli virhe ikinä jättää sitä niin löysälle, koska hän ei enää usko valheitani....
Mutta yhteenvetona; näen tuntemattomat ihmiset yleensä joko tavoitteina laihdutukselle, tai kadehdittavina, kun ovat onnellisia, jos ovat. Läheiset ovat vihollisia, jotka yrittävät estää minua olemasta laiha ja rakastavia ihmisiä, jotka välittävät, useimmiten molempia samaan aikaan.
Toivottavasti vastasin edes jonkun kysymykseen.
Pyydän anteeksi hiljaiseloani.
Olen tässä välissä itkenyt, kuunnellut melankolista musiikkia masentavilla sanoituksilla, itkenyt vähän lisää, romahtanut, kaivannut rakasta ystävääni, syönyt, itkenyt koska söin, melkein viiltänyt taas, valvonut liian myöhään ja peitellyt itkua "kaikki hyvin"-hymyn taakse. Ja lukenu muiden blogeja, huomannu, etten ole ainoa, jolla on samoja ongelmia.
Oon myös luopunu itsemurha-ajatuksista. Tajusin kuinka suunnattoman surun, järkytyksen, itseään syyttelyn ja vaikean elämän aiheuttaisin ystävilleni, perheelleni, sukulaisille, koululleni. Sinnittelen tässä elämässä, vaikka olenkin lihava ja paska ihminen, joka ei osaa tehdä mitään oikein.
Ostin tänää aiva ihanan mekon, joka tällä hetkellä ei näytä kauhean hyvältä päälläni, koska olen niin lihava, mmutta se on tavoite ja motivaatio. Haluan, että pystyn käyttämään juuri tuota mekkoa joku päivä, ilman, että tarvitsee vetää vatsaa sisään!
Haluaisin onnistua, niinkuin te kaikki muut, joiden blogeja luen. Tässä varmaan syy, miksi miulla ei ole lukijoita, (kuin sinä ihana rakas yski <3). Junnaan vaan paikallani, enkä enää edisty mihinkään. Ennen laihduin, mutta nyt en oo päässy mihinkään. Miksikö? Koska olen laiska paska. Tiiän, että sekä laihduttaminen että paraneminen tarvis molemmat vaan pienen alun, mutta täysin eri suuntiin. Ehkä siks en osaa mennä kumpaankaan suuntaan, koska en osaa päästää irti tästä, mutta samalla en haluakaan päästää irti. Kaikki muut tekee prosessia jompaankumpaan suuntaan. Useimmat siihen suuntaan mihin mieki halluisin; laihduttaminen. Mutta lupaan parantaa tapani ja vähentää ruokaa, sillai, ettei kukaan huomaa mitään! En halua herättää ensimmäistäkään epäilystä siitä, et mie viiltelisin ja miulla olin anoreksia, eiei, kukaan ei huomaa, kaikki jotka tietää, luulee että kaikki on jo paremmin, ettei miulla olis näitä ajatuksia enää. Ja hyvä niin, en halua keksiä yhtään enempää valheita siitä, mitä teen/en tee!
PS. jos luit, vastaa kiitos oikealla olevaan kyselyyn! Ja tiedän, vaihdoin taas ulkoasua, mutta lupaan, että tämä pysyy nyt ainakin hetken!!!
Mutten oo vielä tehny mitään.
Silti vuodan verta ympäri kroppaa. Kynsinauhat halkeilee ja nytkin vuotaa kaks, jalat ja kädet on täynnä tahattomia pieniä arpia tms jotka vuotaa aina välillä ja pisteenä iin päälle nenästä valuu verta, taas. Ja mikään ei auta! Oon kokeillu vaikka mitä...
Enkä oikein edes tiedä miltä musta tuntuu, ei ainakaan hyvältä, mut en osaa sanoa mikä on päin mehtää.
Kattelin just Black Swanin ja en kyllä keskittyny siihen tarinaan, vaan niihin hento-pienikroppasiin tanssijoihin... Mieki haluan olla tollanen pikkunen ja laiha! Ja aion olla joku päivä.
Siks päätin, että otan itteeni niskasta kiinni. Oon päästäny itteni huonoon kuntoon, mutten halua alkaa valehdella, joten en ota äärimmäisiä keinoja käyttöön. Hillitsen terveellä tavalla ja palaan normaaliin ruokavalioon. Eli nyt en vähennä ruokaa, vaan muutan sen laatua.
Sain just itteni kuulostaan heikolta ja itsekurittomalta ja luuserilta ja luovuttajalta, kun vähän aika sitten laihduin silmissä...
Nyt kukaan ei voi olla tätä vastaan, koska:
a) en ota radikaaleja keinoja käyttöön
b) miulla on oikeesti jotain mistä pudottaa.
Luin äsken Nooran
blogia, jossa se puhuu miusta. Se on huolissaan ja kirjotti mm. näin:
"jota en halua enkä aio kytkeä suljetulla osastolla letkuihin tai
pahimmillaan kantaa hautaan arkkua, joka painaa niin vähän että monta kertaa
tarvii tarkistaa että onko se luurangoks laihtuneen menetetyn rakkaan maalliset
jäänteet siä vielä vai ei."
Toi oikeesti
säikäytti miut! Mut ei se voi olla vaarallista, kun teen sen terveellä tavalla
ja en oo alipainonen. Eihän...?
Nyt en osaa
asettaa itelleni mitään tavotetta, koska en oo käyny vaa´alla kahteen
kuukauteen. Outoa...
Mutta päätin,
että huomenna käyn vaa´alla ja kirjoitan ylös mitä se kertoo.
Anoreksia-minäni nostaa taas päätään, enkä yhtään ihmettele...
Lauantai-iltana on juhlat, johon ostin ihanan mekon, joka on aika tuikka. Tiesin ostaessani, että siitä voisi tulla ahdistus.
Aikaa ei oo paljon, joten mielessä on ollu jo viikon äärimmäiset keinot. Eli paastoamista ja seuraavan kerran kunnolla ruokaa juhlissa. Mutta haluanko näännyttää itseäni? Haluanko taas piilotella äärimmäisiä keinojani? Haluanko taas keksiä tekosyitä miks en syö? Ja kaikki vaan, että näyttäisin hyvältä lauantaina? Näköjään joo!!
Mut silti jollailailla haluan päästä tästä eroon, mutta en voi näyttää läskiltä lauantaina. Muut ajattelis varmasti että "oho, se on lihonu sen laihtumisen jälkeen" tms. Enkä halua sitä!!!
