I'm up through the night

Taistelen vastoin haluani viillellä.
En keksi syytä, miksen voisi.
Muutakun, että se on "tyhmää huomionhakemista",
joka pitäisi lopettaa.
Mutta ehkä sitten haen huomiota
ja en osaa elää ilman sitä...
Tai sitten miulla on oikeasti ongelma,
nimittäin riippuvuus itseni satuttamiseen.

En osaa suoraan sanoa syytä,
miksi haluaisin viilellä.
Silti on vaikeaa taistella vastaan.

"I told another lie today
And I got through this day
No one saw through my games
I know the right words to say
Like "I don't feel well"
"I ate before I came"

Then someone tells me how good I look
and for a moment
For a moment I am happy
But when I'm alone
No one hears me cry

I need you to know
I'm up through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day

I don't know the first time I felt unbeautiful
The day I chose not to eat
What I do know is how I changed my life forever
I know I should know better
There are days when I'm okay
And for a moment
For a moment I find hope
But there are days when I'm not okay
And I need your help
So I'm letting go

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day

You should know you're not on your own
These secrets are walls that keep us alone
I don't know when but I know now
Together we'll make it through somehow
Together we'll make it through somehow

I need you to know
I'm not through the night
Some days I'm still fighting to walk towards the light
I need you to know
That we'll be okay
Together we can make it through another day"

Mutta äänessäs on jotain uutta

En tiedä kenen syytä tämä on.
Paras ystäväni sairastaa syömishäiriötä
ja jonkinasteista masennusta,
muttei suostu ottamaan vastaan minkäänlaista apua.
Ei meiltä, ystäviltää,
ei poikaystävältään,
eikä ammattilaisilta.

Olemme Nooran poikaystävän ja Eevin kanssa puhuneet,
Nooran selän takana,
mitä meidän pitäisi tehdä.
Ratkaisua ei ole,
kun ei kellään meistä ole hajuakaan mitä edes voisimme tehdä.

Eevin kanssa keskustellessani mietin,
että toivottavasti en ollut samanlainen.
Vaikka tunnustan olleeni aivan hirveä ystävä.

Toivon, että voisimme saada jollain lailla taottua Nooran päähän,
että hän oikeasti tarvitsee apua.
Joko meiltä, tai joltakulta ammattilaiselta.

Tämä yhdistettynä seurustelun vaikeuteen (kerron joskus myöhemmin), alkavaan koeviikkoon, ongelmiin kaverisuhteissa ja yleiseen elämänstressiin lopputuloksena on pari(kymmentä) uutta viiltoa ja lisää toivotonta yksinäistä itkua tälle yölle.

Anteeksi, etten osaa elää.

Dancing through the fire

Heti tunnin alussa opettaja ilmoittaa aiheeksi syömisen biologisena ja psykososiaalisena motiivina. Mietin että miksi ikinä aloin lukea psykologiaa. Mieleeni hiipii ajatus pois pääsemisestä. Pakotietä ei kuitenkaan ole. Minun on pakko istua puolitoista tuntia opiskellen miksi ihmiset syövät.

Tunnin edetessä huomaan huijanneeni kehoani jo kauan, koska en tunnista itsessäni puoliakaan asioista, jotka opettaja määrittelee normaaleiksi. Lopputunnista pääsemme lempiaiheseeni; anoreksiaan ja muihin syömishäiriöihin. 

Tässä vaiheessa vieressäni istuva Tuukka alkaa vaikuttaa hätääntyneeltä. Hänen kasvoistaan näkee, kuinka tieto on hänelle uutta.  Mietin, miten selittäisin hänelle tunnin jälkeen, etten minä ole noin pahassa kunnossa. Mutta tajuan, että hän alkaa yhdistää asioita päässään. 

Juuri ennen tunnin loppua opettaja pääsee siihen, kuinka syömishäiriöinen valehtelee salaillakseen ongelmiaan ja laihdutustaan. Luovutan ja päätän vain pyytää anteeksi tunnin jälkeen.

Sano sana vaan ja me erotaan, tai päätä mun luokseni jäädä ja uskaltaa

Luulin, että Tuukkakin häipyisi heti, kun saisi tietää varjopuolestani. Mutta hän jäikin. Olen niin tottunut siihen, että ihmiset ympärilläni kaikkoavat ja välttelevät minua ongelmieni takia.
Nyt en tiedä mitä ajatella, kun joku hyväksyi asian lähes heti. Voinko olla oma itseni? Jopa sellaisina päivinä, kun olisi pitänyt vain jäädä sänkyyn makaamaan?
Kerroin hänelle syömishäiriöstä, mutten uskaltanut sanoa mitään viiltelystä. Kerroin, kuinka olen rikkinäinen ja hajalla, etten olekaan se, miltä vaikutan ulospäin. Pyysin anteeksi, että kerroin hänelle asiasta. Näin jälkeenpäin mietin, että minkä ihmeen takia.

Sain taas kuulla, ettei paha oloni todellakaan näy ulospäin. Niin surullista, kuin se onkin, esittämiseni menee siis ihmisiin täydestä. Ainakin niihin, jotka eivät minua todella läheisesti tunne.

Halusin maanantaina viiltää niin pahasti, että haava olisi ollut auki vielä pitkään. Mutten uskaltanu, koska olin samana iltana luovuttanut verta, ja pelkäsin pyörtyväni, jos olisin menettänyt yhtään enempää. Tänään voisin aivan hyvin viiltää, enkä välttämättä edes jaksa taistella vastaan. Yritän, mutta houkutus on aivan liian suuri.

Varjosi takana ehkä on, joku joka ei oo onneton

En oo ikinä ollu näin onnellinen ja masentunut samaan aikaan.

Löysin itelleni poikaystävän, tai ehkä hän löysi miut enemmänkin. Oltiin ensin ihan kavereita, mut yhen yhteisen psykan kurssin ja leirin jälkeen ollaan paljon enemmän, kun vaan kavereita. Ennenkun oltiin virallisesti yhdessä, miun yks kaveri tuli sanomaan miulle, kuinka söpöjä mie ja Tuukka (nimi muutettu) ollaan yhdessä.

En kaikesta tästä onnesta huolimatta osaa olla onnellinen. Varsinkin, kun Noora oli myöntänyt poikaystävälleen, että hänellä on syömishäiriö. Olemme Eevin kanssa pitkään jo epäilleet sitä, mutta nyt Nooran poikaystävä kertoi Eeville. Miulle kerrottiin tästä, kun olin koulussa tunnilla. Sain Facebookissa viestin Eeviltä, että hänen on pakko puhua miun kanssa. Meidän välitunnit ei mene yksiin, koska ollaan eri lukioissa, joten Eevi kirjoitti Facebookiin. Jouduin lievään paniikkiin enkä pystynyt keskittymään yhtään siihen, mitä tunnilla puhuttiin. Tiesin tästä, mutten kai halunnut uskoa sitä. Koko loppu päivän olen syyttänyt itseäni asiasta. Mie oon aina ollu niin itsekäs ja jääräpäinen, etten ole tajunnu että käytökselläni voi olla näin hirveitä seurauksia. Noora on viimeinen ihminen, jonka olisin kuvitellut sairastuvan, mutta nyt kävi näin. Eevin kansaa yritetään saada se tunnustamaan asia myös meille ja parhaamme mukaan auttaa Nooraa. Se on vähintä, mitä myö voidaan tehdä. Ilman Nooraa en välttämättä olis enää tässä.

Kirje sinulle, ystäväni

Olit hirveän huolissani minusta, kun huomasit syömishäiriöni. Yritit yhteisen ystävämme kanssa takoa sitä minun päähäni vaikka kuinka pitkään. Kun vihdoin saitte minut uskomaan olevani sairas, halusit päämääräisesti parantaa minut. Tiedämme molemmat, etten olisi tässä enää ilman sinua.

Muistatko, kun kirjoitit, kuinka huolestuneena katselit minua tanssisalin peileistä? Muistatko, kun huomautit, että iloni siitä, että reiteni eivät kosketa toisiaan on sairasta? Muistatko sitä taistelua, jonka kävimme kaikki kolme ystävämme kanssa yhdessä minun pääni sisällä pyörivää syömismörköä vastaan?

Asetelmamme alkaa muuttua. Minä ja ystävämme alamme olla todella huolissamme sinusta. Olet laihempi, kuin minä silloin, kun puutuitte asiaan. Huomauttaessamme asiasta alat nauraa ja perustelet joko armeijalla tai jollain muulla syyllä. Olen neuvoton, mutta onneksi ystävämme on käynyt tämän taistelun jo aiemmin. Hän tietää mitä meidän pitäisi tehdä.

Mutta se ei vain toimi. Yritämme yhdessä ja erikseen, uudestaan ja uudestaan. Muttemme onnistu vakuuttamaan sinua siitä, että sinulla taitaa olla syömishäiriö.

Toivottavasti et suutu perjantaina, kun pidämme tyttöjen iltaa. Aiomme nimittäin yrittää parhaamme mukaan todistaa sinulle, että käytöksesi ja ajatusmaailmasi muistuttavat aivan liian paljon minun sairasta maailmaani. Teemme sen, koska välitämme. Me jos jotkut tiedämme, ettei tästä tule helppoa, mutta meitä ei kiinnosta. Ainoa tärkeä asia, on että sinut saadaan takaisin sellaiseksi, mitä olit, kun tutustuin sinuun.

Rakkaudella, ystäväsi

Nothing hurts like

Koeviikon loppumisen ja uuden jakson alkamisen antama motivaatiopiikki tuli taas. Epäilen sen kestoa kuitenkin, eihän se ole ennenkään kauaa kestänyt.

Samoin kävi laihdutus motivaation kanssa. Koeviikkoa ei vain selviä syömättä. Ainakaan mie, koska en pysty lukemaan ellen syö samaan aikaan jotain. Tällä kertaa meni omenoita ja hapankorppuja, paljon.
Olen koulussa pidempään, kuin viime jaksossa, vaikka miulla on nyt vähemmän kursseja. Tiistaina olin kotona juuri ajoissa kuudeksi, että ehdin äidin kanssa kauppaan etsimään talvitakkia. Tänään lähdin jo kahdelta, huomenna mennee neljään, vaikka pääsen vähän vaille 12. Kaiken stressin, paniikin ja ajankäytön alku ja juuri on kuvaamataidon lukiodiplomi. Kuusi viikkoa, kuusi aihetta (joista valitaan yksi), kaikki kuvisluokan materiaalit käytössä. Muttei yhtään ideaa. Ei minkäänlaista inspiraatiota. Huomenna pitäisi olla suunnitelma ja jonkinlainen idea.
Kaikesta valittamisestani huolimatta viihdyn koulussa. Mieluummin siellä, kuin kotona homehtumassa (ja syömässä). Lupaan, että saan kyllä tarpeekseni jossain vaiheessa, elkää olko huolissanne ;D
Nyt en saa tehdä enää uusia viiltoja, koska jouluna pitäisi reisien olla normaalien näköiset, koska ollaan hyvin suurella todennäköisyydellä menossa mökille, jossa mennään joulusaunaan.

I've got a fight today, to live another day

Olen yrittänyt elää, kuin normaalit ihmiset.
Yritin keskittyä koeviikkoon  ja lukea kerrankin kunnolla.
Luin psykologiaa jotenkin ja sen jälkeen en ole avannutkaan muun muassa historian kirjaa.
Perustelin itselleni, etten kuitenkaan kirjoita historiaa, niin ei sillä ole niin väliä.
Huomenna aamulla huomaan katuvani päätöstäni.

Yritän olla suhtautumatta ruokaan, kuin arkkiviholliseen.
Mutta en tiedä miten muuten siihen pitäisi suhtautua?
Se ei tee muuta, kuin pahaa,
miksi ihmiset niin rakastavat sitä?

Olen monta päivää miettinyt, mitä teen juuri tulleella tilillä.
Voisin säästää rahat, ja ostaa uuden tietokoneen, kun vanha hajoaa käsiin.
Tai voisin mennä ostamaan vaa'an.
Järki sanoo tietokone, syömishäiriö sanoo vaaka.
Meillä on kotona tasan yksi vaaka, joka on äitini ja isäpuoleni makuuhuoneessa.
En siis pysty käymään sillä joka aamu.
Eikä tässä vaa'assa ole elektronista näyttöä.
Haluaisin (tai sh haluaisi) oman vaa'an huoneeseeni,
mutta järki sanoo vastaan.

Yritin olla niin, kuin normaali 18-vuotias tyttö,
mutta;
En edes halua juoda, joten sen unohdin kokonaan.
En lue kirjoituksiin, koska olen nelivuotinen.
En pysty viettämään normaalisti tyttöjen iltaa, koska ajatukseni pyörivät syömisten ympärillä.
En osaa muutenkaan olla kavereiden kanssa, kun aina on jotain syötävää. Jos en syö, alkaa kysely, jos syön en pysty elämään ajatusteni kanssa.
En edes tiedä, mitä kaikkea normaalin 18-vuotiaan elämään kuuluu, omani pyörii lähinnä vanhojen viiltelyarpien piilottelun ja uusien tekemisen, sekä syömisten ympärillä.
Joskus 40-vuotiaana varmasti mietin, että olinpa tyhmä tuhlatessani kallisarvoisen nuoruuteni.
Tämä siis, jos elän vielä silloin.