Anna pois itkuista puolet, hetkeks vielä tänne jää

10 kuukauden peittelylle saattaa kohta tulla loppu. En oo hirveästi laihduttanut ja viilllelly oon vaan reiteen, että ranteet pysyis puhtaina. Mutta kohta kaikki nää kulissit tippuu.

Mitään ei ole tapahtumassa, paitsi kesäloma. En vain pysty enää peittelemään tätä kaikkea. Haluaisin päivittäin vain totaalisesti romahtaa ja itkeä silmäni turvoksiin, mutten kehtaa.

En ole siis menossa kertomaan jokaiselle vastaantulijalle kuinka vaikeaa minulla on juuri nyt, en huomionhakuinen ole kumminkaan. Haluan vain olla rehellinen edes joidenkin kanssa, eli Nooran ja Eevin. Heillä on oikeus tietää.

"Handle with care, say you'll be there"

Bussissa ei ollut iltapäivällä juuri ketään. Yksi, kaksi mummoa ja joku toinen minun ikäiseni, opiskelija luultavasti. Katselen ikkunasta pilvistä taivasta ja mietin; "antaisitko anteeksi jos kuolisin huomenna?".
En mieti kysymystä kenellekään suunattuna, en siskolleni, äidilleni, ystävälleni tai entiselle psykolgilleni. Antaisiko kukaan heistä anteeksi?
Ipodistani soi Demi Lovaton kappale Lightweight. "I'm a lightweight, easy to fall, easy to break..."
Bussi pysähtyy pari pysäkkiä myöhemmin, poimien mukaansa yläasteaikaisen kiusaajani. Ei hän suoraan minun kiusaajani ollut, ainakaan aluksi, mutta ystäväni koulunkäynnin hän ja ystävänsä tekivät hirveäksi. Minä sain osan siitä paskasta, koska olin ystäväni tukena ja puolustin häntä.
"Tunnistiko hän minua?", mietin kun poika oli kävellyt ohitseni bussin perälle. Olen muuttunut parin vuoden takaisesta jonkin verran.
Minkäänlaista intoa ei minulla ollut jäädä miettimään, pitäisikö sanoa moi, kun hän jää yhden pysäkin minua aikaisemmin. "Mummo opetti, että jotkut ihmiset pitää jättää omaan arvoonsa", ajattelen.
Katselen nämä samat maisemat päivittäin. Ohitamme hautausmaan, jolla on hautakivi, jossa on sama sukunimi, kuin minulla. Muistan taas mitä olin miettimässä aikaisemmin. Päädyn ajatuksissani siihen, ettei Noora antaisi itselleen anteeksi, enkä halua tuottaa hänelle sitä tuskaa.
Tuo pari penkkiriviä takanani istuva poika antaisi anteeksi, kun ei edes välitä. En syytä häntä siitä, ihmiset eivät yleensä pidä toisista, jotka heittävät heitä koulun jälkeen kengällä päähän.
Ohitamme huoltoaseman, jonka kohdalla painan nappia. Neljä pysäkkiä oikeaa pysäkkiäni aikaisemmin. Kulutan ylimääräiset 48 kaloria.
Pääsen kotiin ja istun kirjoittamaan terveystiedon esseetä. TT2, esseen aiheena erilaisten syömishäiriöiden leviäminen nuorten keskuudessa. Saisin aiheesta monen sivun kirjoitelman, mutta silloin kuulostaisin liian asiantuntevalta ja pääsisin varmasti uudestaan terveystiedon opettajan ja terveydenhoitajan keskusteluun, tällä kertaa varmasti kerrottaisiin ryhmänohjaajalle, joka ottaisi yhteyttä vanhempiin. Päädyn kirjoittamaan parin artikkelin ja oppikirjan tietoon perustuen ja yritän välttää liikaa pikkutietoa mitä syömishäiriöisen päässä voisi liikkua. Tiedän varsin hyvin mitä siellä liikkuu, mutta jos haluan pitää asiat niinkuin ne ovat, pidän suuni kiinni. Saan esseen valmiiksi nopeammin kuin oletin.
Katseeni hairahtaa veitseen, kun käyn keittiössä. Viiltely halut kasvavat sekunneissa.
Huomaan kumminkin että kello on puoli 5, pitää vaihtaa vaatteet ja lähteä reeneihin. Anoreksia on voimakkaampi, kuin viilteleminen, johon olen jäänyt taas koukkuun. Antaisin itselleni anteeksi jos kuolisin huomenna.

"I guess I'll go, I best be on my way out"

Kurssivalintoihin syventymisen yhteydessä vaihdoin vähän ulkoasua, olisin muuten räjähtäny niille äikän ja enkun kursseille, jotka ei halunnu sopia yhteen psykologian ja terveystiedon kanssa. Sain lopulta kaikki mahtumaan, huomenna vielä opolle, että se laittais miulle kolme kurssia, jotka mukamas on täynnä. Toivottavasti siellä ei oo hirveetä jonoa.
Muuten tässä vikaa koeviikkoa odotellessa. Neljän kurssin jakso, eli ei mikään paha. Vaikee uskoa että on jo toukokuu?! Mihin tää koulu vuosi oikein meni? Viiltelyyn ja epätoivoseen laihdutukseen, mut sen ootte kuullu jo vanhoissa teksteissä ;D

 Miusta tää kuva on aina ollu niin täydellinen.

PS. vaaka näytti aamulla ihan liikaa. Minä laiska paska.

But please don't catch me

Iltapäivä meni ahmimiseks, kun jäin yksin kotiin. Tän takia välttelen yksin kotiin jäämistä, päädyn kumminkin aina syömään seuraavan kolmen päivän kalorit. Tänään meni viikonlopulta jääneitä sipsejä, karkkia ja valkoista leipää.
Hävettää. Oisin voinu ees syödä hedelmiä tai salaatinlehtiä ton paskan sijaan. Nyt syön jääpaloja, etten söis enempää roskaa.
Kaikki sen takia, että reenit oli peruttu tänää ohjaajan sairastumisen takia ja sijaista ei saatu tarpeeksi nopeasti.
En osaa oksentaa, muuten voisin saada kaiken tämän pois sisältäni.
Kiljuin jääkaapille, että miksi sen täytyy olla olemassa.
Enkun projekti pitäisi olla valmiina huomiseksi.

Catching tear drops in my hands

En jaksa enää

When you can't speak, write

Olin tänään töissä ja pääsin kotiin kasilta, olin ihan valmis nukkumaan. En oo nähny Nooraa nyt neljään kuukauteen kunnolla. Nähdään reeneissä lähes joka päivä, muttei ikinä ehditä jutella niinkun ennen. Miulla on hirvee ikävä Nooraa. Kuulostaa tyhmältä, kun nähdään kumminkin niin usein, mutta kaipaan sitä läheisyyttä joka meillä ennen oli. Ehkä tän koeviikon jälkeen ehditään nähdä, kun on vanhat, koeviikko ja iso projekti töissä ohi...

You know that I'm ok

Rakastan anoreksiaa.

Rakastan sitä kontrollia, joka miulla on edes johonkin, kaikki muu on niin sekavaa.

Rakastan sitä, kun paino tippuu.

Rakastan sitä, kun mittanauha näyttää sentin pienemmän numeron vyötäröni ympärillä-

Rakastan sitä, kun osaan olla syömättä tuntikausia.

Rakastan sitä reenien jälkeistä tunnetta lihaksissa.

Rakastan niitö kommentteja, jotka kehuvat pienenevää kehoani.

Rakastan bmi:n laskemista.

Rakastan kalorilaksuri.fi:n koukuttavaa käyttöä.

Rakasta sitä, kun osaan suurimman osan ruokieni kalorit ulkoa.

Rakastan mennä nukkumaan nälkäisenä.

Rakastan mennä alle suunniteltujen kaloreiden.

Rakastan sitä tunnetta, että kuulun jonnekin;muiden samankaltaisten blogeihin.

Rakastan anoreksiaa.

Vihaan anoreksiaa.

Vihaan peilistä näkyvää tyttöä.

Vihaan jos menen yli suunniteltujen kaloreiden.

Vihaan ystävien saarnaavia puheita siitä, kuinka anoreksia on vaarallinen, tappava sairaus.

Vihaan itkeä itseni uneen sen takia, että söin sen karkkipussin kokonaan yksin.

Vihaan olla väsynyt jatkuvasti.

Vihaan olla ahdistunut jokaisesta leivästä.

Vihaan vahtia itseäni syömästä mitään kielletyltä listalta.

Vihaan olla koko ajan varuillani, ettei kukaan saisi tietää.

Vihaan valehdella parhaimmille ystävilleni ja perheelleni, kaikille vastaantulijoille.

Vihaan olla yksin ajatusteni kanssa.

Vihaan väsymyksen ja ahdistuksen aiheuttamaa itsetuhoisuutta.

Vihaan anoreksiaa.

En osaa päättää kummalla puolella pitäisi olla.

Ei kuulemma saa pudota sinne anoreksian syövereihin,

mutta kun en ole onnellinen lihavana pallona.

Onni kuulemma tulee muista ihmisistä, auringosta ja elämästä.

Minun onneni on pienentynyt vaa'an numero,

jonkun kommentti siitä, että olen pienentynyt,

nälkäisenä nukkumaan meneminen,

karkkihyllyn kiertäminen kaukaa kaupassa,

thinspon katseleminen herkkujen syönnin sijaan,

sheiverin terä ihollani,

uudesta haavasta valuva verivana.

Entä jos olen onnellinen tällaisena?

Here we go again

Tiistai aamu.

"Mikset oo jo bussissa?", kysyy äiti.

"Oon kipee, enkä oo menossa kouluun.", vastaan kunhan saan ajatukseni kasaan. Äiti herätti minut kysymyksellään.

"Taas?! Pitäiskö siut viedä johonkin lääkäriin, et ne testais että onko siun vastustuskyvyssä tms jotain vikaa.?", äiti täräyttää puoliksi nauraen. Ei ole todellakaan ensimmäinen kerta kun olen kipeä tänä lukuvuonna.

"En tiiä. Mee töihin, mie meen takas nukkumaan. Ja soita kouluun!"

Nukahdan välittömästi, kun äiti sulkee oveni. En herää edes siihen, kun veljeni rymistelee tavalliseen tapaansa portaissa. Näin kuulemma tapahtui taas, vaikka niin moneen kertaan olen hänelle asiasta huutanut. Olen ollut kipeä, viimeksi viime jakson koeviikolla. Mutten näin pahasti pitkään aikaan.

Aukaisen silmäni seuraavan kerran puoli kahdelta. Jokainen lihas on turtunut ja jo käden liikauttaminen vaatii viiden minuutin ponnistelun. Sängystä ylös pääsemiseen tarvitsen lähemmäs tunnin ja seinään nojaaminen helpottaa seisomista huomattavasti. Yritän päästä keittiöön asti, että voisin juoda vettä, 0 kaloria ja kello on jo melkein kolme, en halua rikkoa tätä onnistumisen mahdollisuutta. En ole ollut näin pahassa kunnossa kuukausiin. Viimeksi pystyin sentään syömään jopa 580 kaloria.

Rohajdan sohvalle raskaan urheilusuorituksen jälkeen; kävelin keittiön hanan luota noin 5 metriä sohvalle, napaten kaukosäätimen matkallani nojatuolin viereiseltä pöydältä. Tuntuu kuin olisin tehnyt 2 tunnin reenin ja juossut kotiin pysähtymättä.

En liikahda sohvan nurkasta ennen kolmea, jolloin siirryn takaisin sängyn pohjalle. Olen todella epäsosiaalinen kipeänä. Piiloudun huoneeseeni heti, kun oletan, että joku on kohta kotona. Pelaan Angry Birdsiä ja korttia Ipodillani kunnes äiti tulee neljän jälkeen kysymään sainko läksyjä kavereilta. Vastaan, etten ole koskenutkaan puhelimeeni tänään (koska unohdin sen huoneeseeni ja käveleminen sinne ja takaisin olisi vienyt viimeisetkin voimani). Saan myös luvan jäädä kotiin huomenna. Nukahdan vähän ennen puoli kuutta.

Seuraavana aamuna avaan silmäni yhdentoista jälkeen ja huomaan äitin soittaneen. Soitan takaisin kauniilla aamuäänelläni ja äiti kehottaa syömään jotain. Silloin tajuan, että eilinen meni aivan täydellisesti! En syönyt yhtään mitään, koska suurin osa päivästä meni nukkuessa, loput sohvalla vettä juoden. En kyllä liikkunut yhtään, ei edes hyöty liikuntaa, mutta nukkuminen polttaa tarpeeksi kaloreita. Ja hei, ensimmäinen oikeasti täysin onnistunut paastopäiväni! "Tänään voisin yrittää pysyä alle 300 kcal", ajattelen, mutta muistan, kuinka yleensä kipeänä ollessani saan ahmimiskohtauksen poikkeuksetta. Nostan rajaa 800, takaraivossani tietäen, että en tule onnistumaan.

Otan vesilasin, puhelimen ja tyynyn mukaan olohuoneeseen ja rojahdan taas sohvalle. Käveleminen on helpompaa kuin eilen, mutta silti tuskaista ja hidasta. Päässä huimaa jos nousen istumaan liian nopeasti. Selattuani kaikki kanavat läpi huomaan, etten halua enää katsella uusintoja. Sain niistä tarpeekseni eilen. Haen hyllystä Frendien kaikki kaudet ja aloitan maratonin.Kolmelta lopetan ja teen taktisen huoneeseen katoamisen taas. Tällä kertaa otan katselemattomat Frendit mukaan. Tuijotan niitä loppupäivän koneeni ruudulta. Harkitsen Facebookin ja bloggerin tarkistusta, mutta en jaksa tehdä mitään aivotoimintaa vaativaa. Nukahdan seitsemän jälkeen syötyäni omenan ja ruisleivän, jotka äiti toi huoneeseeni. Kysyi samalla, että olenko menossa seuraavana päivänä kouluun. Vastasin meneväni, koska en halua jäädä liikaa jälkeen.