You promise always to keep me safe

Istun huoneeni lattialla.
Minulla ei ole terää kädessä,
valot ovat päällä.
En itke,
en edes harkitse viiltäväni.
En vihaa itseäni.

Kaikkea tätä olis voinut minulta odottaa ensimmäisen lauseen perusteella.
Ei tällä kertaa.
Hymyilen, kuuntelen hyvää musiikkia,
lakkaan kynsiäni ja venyttelen.
Tekstaan Tuukalle.

Miksi olen näin iloinen?
Oletan, että iloisuus ja onnellisuus tarkoittaa tämän hetkistä tunnetilaani,
en ole aivan varma.
En muista milloin olisin ollut näin positiivisella tuulella.
Olen ollut tällainen koko viikonlopun.
Voisin oikeastaan tottua tähän!

Ei minulle ole tapahtunut mitään tavanomaisesta poikkeavaa.
Perjantai-illan ja tämän päivän olen viettänyt pitkälti reenisalilla.
Minua kehuttiin tänään!
Sain viimein heitossa tehtyä lähes kaiken oikein,
Akrobatiakin meni ihan hyvin.

Tänään kävin aamulla kirkossa.
Siellä oli paljon väkeä, koska oli piispantarkastus.
Sanokaa oudoksi, mutta viihdyn kirkossa.

Lauantaina kävin ostamassa vanhojen tansseihin kengät.
Kokeilin kotona niitä mekon kanssa.
Vaikka mekon korsetti ei mennyt niin tiukalle, kuin olisi voinut,
olin silti tyytyväinen itseeni.
Tunsin itseni kauniiksi ja laihaksi.
Ja pitkäksi, kun kerta oli korkokengät jalassa.
Nyt en malta odottaa seuraavia vanhojen reenejä, että saan tanssia kengillä!
Illan vietin nuortenillassa.
Näin vanhoja ripari-pikkusiani ja sain viettää aikaa Tuukan kanssa.

Koko viikonlopun aikana on ollut yksi negatiivinen asia.
En ehtinyt viettämään tarpeeksi aikaa Tuukan kanssa,
mutta se asia korjataan ensi viikolla.

Voisinko tottua tällaisiin viikonloppuihin?
Kolme kokonaista päivää ilman viiltelyä,
itsensä vihaamista tai jalkojen melkein verille raapimista.
Laihdutustakaan en ole ajatellut joka sekunti.
Onko tämä normaalia elämää?
Jos on, miksi olen pelännyt tätä ennen niin paljon?

If I wasn't there tonight?

En halua mennä tänään reeneihin. En kuulu sinne, mikä on kokonaan miun omaa syytä, kun oon hiljainen. Jos olisin sosiaalisempi, voisin olla osana muiden keskustelua.

En myöskään halua mennä sinne todetakseni taas kerran, että olen kaikkein huonoin. Muut ovat kehittyneet valtavasti, mutta minä teen edelleen samat virheet, kuin ennenkin. Se ei korjaannu, kuin reenaamalla. Toivottavasti paikalla olisi nostajia tällä kertaa.

Kaikesta huolimatta menen reeneihin, koska ihmiset luulevat, että olen onnellisimmillani juuri cheerleadingissa. Joskus olin, nykyään stressaan reeneihin menoa ja itkin viimeksi itseni uneen, koska miulle jäi tosi huono fiilis koko loppu päiväksi. 

But I'm standing on my feet

"Toi henkilö X oli paljon helpompi nostettava, kun se on lyhyempi, sirompi ja kevyempi."

"En pysty nostamaan yksin, kun on painavampi nostettava!"

"Teit taas sen saman virheen, kun aina ennenkin, se tekee tästä vaikeeta siulle ja kaikille muillekin"

"Yritä nyt saada ne kädet oikeeseen paikkaan siinä alastulossa!"

"Jos kokeillaan tolla henkilöllä X, kun se on kevyempi, sit voidaan kokeilla siulla"

"Täytyy taas tottua uuteen nousijaan ja uusiin virheisiin"

"Ei tästä tullu mitään, kun et ponnistanu tarpeeks, eihän miun kuulu tehdä mitään!"(oikeasti stuntissa voimanlähteenä olen sekä mie, että hän)

Rakastan cheerleadingia, mutten välillä voi sietää ihmisiä, jotka ovat samassa joukkueessa. En halunnut mennä tänään reeneihin, koska tiesin saavani nuo samat kommentit taas. Kaikki on aina flyerin, eli miun tai spottereiden (=ihmiset, jotka ottaa kiinni, jos rakennelma lähtee kaatumaan mihin tahansa suuntaan) vika. Nostajista osa juoksee itse pois alta, kun flyeri tippuu. Tarkoituksena olisi siis saada flyerit kiinni, ennenkuin he tippuvat lattialle asti. Nostajia sattuu huomattavasti vähemmän, vaikka he joskus ottaisivatkin meidät kiinni, kuin meitä, kun tipumme suoraan lattialle. Pienenä lohdutuksena salin lattia on mattojen peitossa, muttei se silti estä nilkkojen pyörähtämisiä, aivotärähdyksiä tai mustelmia.

"No pain, no gain" siinä meille hyvä iskulause! Meillä tarkoitan flyereitä, joita heitellään jatkuvasti ja otetaan kiinni riippuen onko alla ketään ottamassa kiinni. Onneksi olkoon niille, jotka ovat saaneet nostajat, jotka ottavat kiinni kaiken lahotessa. Ja onneksi olkoon flyereille, jotka ovat pieniä, siroja ja tarpeeksi kevyitä. Minä voisin lopettaa koko touhun. Tai laihduttaa ja reenata hulluna harjoitusten ulkopuolella, jotta olisin edes jonkintasoinen nostettava.

Kun koko tämä maailma häviää

Selvisin tämän aamuisesta terkkarin ajasta, ei onneksi tarvinnut mennä yksin.
Yritin valehdella, jättää asioita kertomatta ja kaunistella totuutta. Ne olivat tuhon tuomittuja yrityksiä, sillä Jenni ilmiantoi minut heti. Tiesin että niin käy, olimmehan sopineet asiasta aiemmin.

Hänen mielestään olen ehdottomasti ammattiavun tarpeessa ja siksi varattiin heti aika lääkärille verikokeita tms varten. Menen sinne vasta parin viikon päästä, eli tässä on nyt aikaa keräillä rohkeutta ja paranemismotivaation murusia.
Olen koko päivän kelannut mielessäni sitä käyntiä. Mietin omia ja muiden sanoja, ilmeitä ja eleitä. Löysin itsestäni ison läjän virheitä ja näin ollen sätin itseäni niistä koko psykologian tunnin. En halua mennä sinne enää takaisin, mutta kai se on pakko. Miksi olen tehnyt elämästäni näin vaikeaa?

Luulet että tästä on mahdotonta toipuu

Saanko tehdä yhden pienen viillon?
Sellaisen ihan pienen, joka paranee nopeasti.
Ei sellainen yksi pieni viilto haittaa.
Eihän?
Ei kukaan sitä huomaa.
En halua viiltää, olenhan ollut vähän niinkuin ilman koko vuoden.
Eli kokonaiset 9 päivää.
Kaivan Youtubesta soittolistan "sappy",
keskittymällä laulujen sanoihin yritän saada ajatukseni pois viiltelystä.

Olen menossa maanantaina kouluterveydenhoitajalle.
En yksin, Jenni tulee mukaan.
En muuten puhuisi sanaakaan totta.
Nyt on pakko olla rehellinen,
Jennille en ole valehdellut joten hän tietää jos valehtelen terkkarille.
Nyt kaduttaa, että olin ystävilleni rehellinen uutena vuotena.
Jos olisin vain sanonut olevani ok
ja vaihtanut vaivihkaa puheenaihetta olisin säästynyt kaikelta tältä.
Samalla tuntuu vapauttavalta.
Voin olla oma itseni heidän seurassaan,
enää minun ei tarvitse peitellä kun sattuu.
Oli kipu sitten henkistä tai fyysistä.

Katsoin itseäni peilistä tänään illalla.
"Hyi!", oli ensireaktioni.
Miten tällainen valas voi väittää itseään laihuushäiriötä sairastavaksi.
Koomista tämä lähinnä on.
Mietin enemmän ja enemmän oman vaa'an ostoa.
Nyt se alkaa kuulostaa hyvältä idealta.

Pitäisikö minun laihduttaa jollain keinolla maanantaihin mennessä?
Se on kyllä aivan toivotonta.
Viikonloppuna on leiri.
Mutta perjantaina on reenit
ja sunnuntaina voin olla iltapäivästä lähtien syömättä ja liikkua.
Onneksi terkkarikäynti on aamulla,
jolloin paino on alhaisempi kuin iltapäivällä.
Yritän epätoivoisesti olla syömishäiriöinen terkkarin silmissä.
En tiedä miksi.
Ehkä minua pelottaa, että hän vain nauraa.
"Eihän tuollaisella läskillä voi olla syömishäiriötä!"
En itsekään oikein tajua ajatuksenkulkuani.

I count the steps that you take

31.12.2013 klo 0.44
Makaan leirikeskuksen sängyllä keskellä yötä. Huonekaverini nukkuu jo sikeästi, luultavasti jo toista tuntia. Minä valvon ja taistelen vastoin haluani viillellä. Terät unohdin kotiin, mutta löysin laukustani sakset ja hakaneulan. Ne saavat kelvata parempien puutteessa.
Kelaan mielessäni kaikkia niitä asioita, jotka tein väärin tänään. Analysoin tarkasti jokaisen sanomani sanan ja moitin itseäni turhista möläytyksistä. Totean olevani huono ystävä, hirveä tyttöystävä ja kamala tytär. En muuta teekään, kuin loukkaan muiden tunteita sanoillani ja teoillani.
Olen mennyt joillain ihmeellisillä voimien rippeillä viimeiset kaksi kuukautta, mutta nyt nekin on kulutettu loppuun. Toivo paremmasta alkaa hiipua, valo tunnelin päässä pakenee yhä kauemmas ja kauemmas. Onneksi tämä kamala vuosi loppuu pian.

1.1.2014 klo 5.48
Sieltä se tuli. Jokaisen uudenvuoden ilmeisen pakollinen ohjelmaosuus:"mitä siulle Alina oikeasti kuuluu?"
Sama saarna, jonka olen kuullut näiltä kahdelta ystävältäni ja parilta muultakin. Ja kuulen uudestaan aina aika-ajoin. Kuten joka uusivuosi. Mutta kertaus on opintojen äiti, eikö niin?
Jo meidän kolmen ystävyksen fyysinen asetelma leirikeskuksen luokassa kielii, että olen yksin kahta vastaan. Tunnen olevani nurkkaan ahdistettu, kun he puhuvat kehoni pilaamisesta ja hengelläni leikkimisestä.
Tiedän jo, miten tämä päättyy. He sanovat hakevansa minulle ammattiapua, ellen sitä itse tee. Lupaan yrittää mennä kouluterkkarille ja pitkän keskustelun jälkeen he tietävät melkein kaiken. Itsemurha-ajatuksista en uskalla sanoa sanaakaan, vaikka ovathan ne jo menneitä ajatuksia.

Haluan ja en halua parantua. Kirjoitan tässä samalla kouluni kouluterveydenhoitajalle viestiä, enkä tiedä miten muotoilen asiani. Olen hänellä käynyt joskus painotarkkailussa ykkösellä, mutta valehtelin itseni ulos sieltä. Pelottaa lähettää tuo viesti, mutta parempi, että teen sen itse, kuin antaisin ystävieni tehdä saman. Toivon, että tämä johtaa johonkin... Koulun psykologille en kuitenkaan ole menossa ja en luovu unelmastani näyttää hyvältä vanhoissa. Eli painon on vähintään pysyttävä tässä, vaikken usko, että minun olisi pakko sitä alkaa nostamaankaan. Olenhan vielä normaalipainoinen.

My fingers are freezing and i shouldn't be awake

Joulu tuli ja meni. Niin myös joulun kilot. Niiden kasvattamiseen meni yhtä kauan, kuin niistä eroon pääsemiseen. Kahden ja puolen tunnin reenaamisen aikana ehtii kuluttaa vaikka ja mitä, mutta myös tippumaan stuntista lukemattomia kertoja. Vielä ei sstu pahemmin, mutta huomenna luultavasti huomaa olevansa flyeri(=cheerleadingissa siis se, jota nostetaan).

Löysin alennusmyynnistä paidan, joka oli kokoa 34 ja liian suuri. Liian suuri. Syy on pakko olla paidassa, sen koko on merkitty väärin. Eihän 34 pitäisi edes mahtua minulle! 38 on liian iso, 36 sopiva, mutta 34 on laihoille ihmisille. Samassa kaupassa oli 36 housut, jotka olivat liian isot. Sen kaupan kokomerkinnöissä on jotain vialla.

Kaverini totesi tänään matkalla reeneistä kotiin, ettei hän ikinä tiedä tilanteestani, koska olen niin mysteerinen. Hän on yksi niistä, jotka vuonna 2011 huomasivat, että jokin on pielessä ja on joskus saanut minut "puhumaan" jollekulle asioistani. Vastasin jotain ympäripyöreää ja tapani mukaan vedin keskustelun pois aiheesta nimeltä "Alinan ongelmat".

Huomenna alkaa 8 päivän leiriputki, jonka aikana saan nukkua yhden yön kotona. Leireilyn loputtua alkaa seuraavana päivänä iki-ihana koulu. Epäilen suuresti jaksamistani, mutten halua keventää, koska olen jo valmiiksi nelivuotinen. Jos olisin neljä ja puolivuotinen, olisin ainakin omasta mielestäni säälittävä luuseri, joka ei saa edes yhtä lukiota käytyä läpi alle neljässä vuodessa. Enkä halua olla omasta mielestäni niin säälittävä. Eihän minulla ole edes mitään ongelmaa tai syytä, jonka vuoksi pitäisi olla pois. Olen vain laiska, saamaton ja mukavuudenhaluinen. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja saada jotain aikaiseksi. Mutten jaksa, eikä motivaatiokaan ole huipussaan.

 I think you all know where this is going... But tonight, like many other times in the past, I don't really care. I wonder when was the last time I did?

We can't back down,not right now!

Tulin taas reeneissä milloin miten päin alas, kyljissä on huomenna mustelmat takarin kiinniotto yritysten takia. No, parempi muutama mustelma kyljissä, kuin aivotärähdys tai murtunut jalka. Ensimmäinen oli kyllä aika lähellä tänään, kun tulin ilmeisesti heitosta alastullessani taaksepäin ja löin pääni takarin rintakehään. Myönnän, että päätä säree, mutta kyllä tämä tästä. Hyvin turvallisen lajin olen valinnut... Ehkä se vielä tästä, kunhan saadaan vakiutettua nostajat pareiksi, ettei tarvitse joka kerta hakea sitä nostotekniikkaa.
Loppuvenyttelyissä juttelin yhden kaverini kanssa. Yhtäkkiä hän vain katsoi minua hiljaa ja sanoi:

"sie oot niin pieni ja siro, ihan hyvä et sie oot meillä nostettavana."

Hämmennyin ja menin sanattomaksi, se tuli niin puskista. Lopulta sanoin naurahtaen kiitos, kommentoiden, että toinen nousijamme on oikeasti pieni ja siro, en minä.

Joulu pelottaa minua, koska edessä on mummola reissu ruokineen ja saunoineen. En ole vielä(kään) keksinyt mitään hyvää tekosyytä olla menemättä joulusaunaan. Kaikki muut menevät, joten syyn täytyy olla todella hyvä, että saan jäädä sisälle.

Kaikista odotuksista poiketen en olekaan lihonut joulukuun aikana, vaikka karkkia ja muuta turhaa on mennyt kurkusta alas. Joulun jälkeen alkavat onneksi heti reenit ja aion tiputtaa painoa vanhojen tansseihin mennessä (14.2). Päätin päästä pitkäaikaiseen tavoitteeseeni siihen mennessä. Haluan näyttää hyvältä mekossani, mitään ylimääräistä ei saa tulla yli mekon "reunojen yli". 

Koeviikko loppui viimeinkin. Ruotsin koe tänä aamuna meni aiva penkin alle, mutta mitä voisinkaan olettaa, kun en lukenut, ja nukuin huonosti.