Keep me from falling apart

Yritän käyttäytyä fiksusti ja olla viiltämättä ja syödä niinkuin pitäisi. Monta viikkoa olen jo halunnut viiltää, mutta pelkään Tuukan reaktiota liikaa. Hän huomaisi sen kuitenkin, ihan vain katsomalla minua silmiin. En osaa pitää salaisuuksia häneltä, osaan kyllä valehdella kiitos näiden sairauksien, mutta jostain syystä en ole koskaan halunnut sitä hänelle tehdä. Joten en ossaa, mikä on iha hyvä asia. Jos en pelkäisi näin paljon olisin luultavasti jo tehnyt jotain. Ehkä saan tällä kertaa oikeasti lopetettua ikuisiksi ajoiksi.

Having a job where you make food for everyone else is a blessing. First it was hard to be handling so much food every day i had a shift but now it has got easier. Actually so easy that I don't even want to eat so much anymore. Especially all kinds of sweet things like donuts are starting to look, not gross but almost.

Aloin laihduttaan kesän alussa taas, mutta koko projekti tyssäsi siihen, etten oo voinu juosta tai tehdä oikein mitään muutakaan. Miulta hajos alaselkä niin etten aluks voinu kun maata mahallani. Nyt se alkaa olla jo aikalailla kunnossa. Reeneissä oon käyny särkylääkkeiden voimalla, mikä ei ehkä oo ollu ihan se fiksuin valinta. Nyt aion kuitenkin alkaa käymään lenkillä taas vähintään kolme kertaa viikossa, ainakin koulujen alkuun asti. Sit saa nähdä onko sellaseen enää aikaa, vai alanko käymään salilla kun juokseminen alkaa kyllästyttää. Se riippuu siitäkin missä joukkueessa harrastan cheerleadingia ens vuonna. We'll see.

En oo nähny Tuukkaa yli viikkoon. Olin ensin ite riparilla isosena ja samana päivänä, kun tulin kotiin se oli jo lähteny aamulla toiselle leirille Viroon. Tää on pisin aika mitä ollaan täysin erossa tän melkein vuoden aikana ja mie en enää jaksa odottaa että se tullee maanantaina takas. Se yhdistettynä väsymykseen (lääkkeet loppu jo aikoja sitten, enkä oo saanu uusia vielä, eikä ripareilla nukuta kunnolla) ja Nooran armeijaan lähtöön on ollu aika itkuinen kombinaatio. Miun silmät muurautuu kohta umpeen kokonaan.

Miulla oli synttärit sen leirin aikana. Ei ollu ehkä ihan paras tapa ja paikka viettää 19v synttäreitä. Varsinkaan kun se viikko oli ainoa ennen ens kuuta kun myö oltais voitu kaveriporukalla nähdä ja juhlistaa niitä. En halua tehdä mitään isoa haloota miun synttäreistä koska se tuntuu itsekkäältä joten en kehtaa yrittää saada niitä järkättyä minnekään elokuulle. Tää vuosi mennee varmaan samalla tavalla, kun viime vuosi, kun täytin 18. Sillon yritin pyytää ihmisiä meille illaks, mutta suurin osa jätti vastaamatta. Yks sano ettei pääse, koska on töissä ja yksi tuli meille pariks tunniks.

Liian vahva luovuttamaan, liian vahva luottamaan

Haluaisin kirjoittaa jotain, mutten tiedä mitä.

Kaikki on tavallaan hyvin, mutta samaan aikaan päin persettä. En tee muutakuin käyn töissä, syön ja nukun milloin kotona, milloin Tuukalla. Okei olin isostelemassa viikonlopun, se toi mukavaa vaihtelua elämään. En ymmärrä miksi minua väsyttää näin paljon, nukun öisin kuitenkin jopa 8 tuntia, toisinkuin silloin, kun on koulua, jolloin nukuin keskimäärin 6 tuntia yössä. Unilääkkeet loppuivat jo aikoja sitten, enkä saanut uusia koska koululääkäri perui ajan.

Olen jo yli viikon halunnut viiltää, mutta olen ollut aina joko Tuukalla tai leirillä, eli en ole pystynyt. Olen luvannut Tuukalle, etten viillä enää ikinä uudestaan. Hän ei pelkää tarkistaa reisiäni tai ranteitani, mutta luottaa siihen, että kerron hänelle, jos petän lupaukseni. Aion pysyä siinä. Ehkä tämä on juuri se kerta, kun oikeasti onnistun. En aio laskea kuinka kauan olen ollut ilman, koska se luultavimmin johtaa sortumiseen.

Syömishäiriön suhteen ei kuulu yhtä hyvää. Haluan taas laihtua. Tällä kertaa haluan kuitenkin tehdä sen liikunnan ja terveellisen syömisen kautta. En aio näännyttää itseäni nälkään tällä kertaa, tai olla niin heikossa kunnossa reeneissä, että olen vähällä pyörtyä. Siitä sain tarpeekseni. Aion alkaa harrastaa liikuntaa enemmän, latasin puhelimeeni 42 päivän vatsalihastreeniohjelman, jonka aion toteuttaa, kunhan selkäni vähän paranee (liikuntavamma). Aion parantaa lihaskuntoa, pudottaa pari kiloa ja saada pelastusrenkaat pois vatsan ja selän ympäriltä. Motivaattoreina ovat cheerleading ja ylppärimekko. En siis ole vielä mitään mekkoa ostanut, mutta haluan mennä ostamaan sitä sellaisessa kunnossa, että ei tarvitse miettiä mikä mekko piilottaisi parhaiten läskit mahassani.

Tää postaus oli varmaan yhtä sekava, kun ajatukset miun päässä tälä hetkellä. Ei niillä oikein ole päätä eikä häntää.

You never promised me this would be easy

Tuntuu että tää postaustauko on ollu joku tyyliin miljoona vuotta.
Elämä hymyilee, Tuukan kanssa menee paremmin, kun ikinä.
Se sano huomanneensa muutoksen, jonka tein tammikuussa.
En oo kuulemma enää niin poissaoleva.
Paitsi silloin, kun uniongelmat ovat vieneet yöuneni.

Leikkasin ja värjäsin hiukseni. Hiusten mukana lähti vanha asenne elämään.
En ole enää se pitkätukkainen tyttö, joka itki jatkuvasti.
Aloitan uudestaan lyhyemmillä, punaisilla hiuksilla varustettuna ilopillerinä.
Tietty kaikilla on joskus huonoja päiviä, mutta rajansa kaikessa!

Reeneissä tunnen itseni hyväksi, osaan jotain!

I don't wanna be perfect, I just wanna be me.

At least for now.

Loppu hyvin kaikki hyvin

Olin tänään todella hyvällä tuulella,
kun joskus iltapäivällä heräsin.
Nukuin kellon ympäri ja olin silti väsynyt.
Onneksi wanhat ovat vain kerran elämässä.
Mutten voi sanoa etteikö olisi ollut hauskaa!
Tänään pidin krapulapäivän kaverin kanssa,
vaikkei kummallakaan ollut edes krapulaa.

Menin nuorteniltaan, vaikka tiesin etten sinne mentyäni ole kotona ennen yhtätoista
(enkä ole nukkumassa vieläkään).
Hartauden aikana tajusin,
ettei miulla ole enää suunnitelmaa.
Miulla oli kaikki suunniteltuna wanhojen päivään asti,
wanhoja varten ja sen päivän onnistumista ajatellen.
Nyt ei ole enää mitään mitä odotaa.
Paitsi yo-juhlia, mutta ne ovat liian kaukana.
"Olen ihan tyhjän päällä" oli lause,
joka sai miut itkemään.
Ensin pari kyyneltä,
mutta lopulta makasin ylävartalo Tuukan sylissä ja tärisin.
Muut ilmeisesti onneksi luulivat minun nukkuvan.
Moni tuli nimittäin kysymään,
että nukkuuko se Alina jo?
Tuukka ei kuitenkaan ehtinyt vastata,
kun käänsin aina pääni halutessani tietää kuka puhuu.
Naama punaisena ja silmät kyynelistä täynnä en voinut enää väittää kaiken olevan ok.
Muttei kukaan onneksi kysynyt sen tarkemmin mitään.
Yksi ystäväni sanoi naurahtaen halatessaan:
"siehän oot yleensä se, joka halaa ja lohduttaa".
Niin olenkin, nyt en vain enää jaksanut,
tai toisaalta halunnut enää peitellä.
Tuukka sai minut lopulta nauramaan vielä kaiken itkun jälkeen,
ja lähdin kotiin hymyillen.
Loppu hyvin kaikki hyvin.

How can I sleep at night there's a war inside my head

Abien viimeinen koulupäivä.
Itkin viime ja toissayönä elämän tarkoituksettomuutta.
Nyt toistuu viime syksyn yksinolo,
kaikilla kavereilla on kirjoituset.
Onneksi tällä kertaa on Tuukka,
ainakin tällä hetkellä.

Kahdeksan tunnin yöunista nukuin ehkä kolme,
hyvin katkonaisesti herätessäni tunnin, joskus puolen välein.
Vanhat ovat perjantaina.
Viideltä lähtö kampaajalle ja
nukkumaan pääsee seuraavan kerran seuraavan päivän pikkutunneilla.
Jos siis noita abeja kiinnostaa viettää jatkoja, niin kuin sovittiin kauan sitten.

Kävin maanantaina kirkkain silmin ja hymy kasvoillani koululääkärillä.
Määräsi minut verikokeisiin ja sydänfilmiin,
vaikkei mitään erikoista vaikuttanut olevan.
Ehdotteli myös nuorten aikuisten poliklinikkaa,
tai jos on rahaa, voi mennä terapeutillekin,
tietty osittain Kelan maksamana.
Pakko ei ole vielä mennä minnekään,
jos tämä "hyvä kausi" jatkuu.

My heart is sinking, as I'm lifting up above the clouds

En ole edes avannut bloggeria yli viikkoon. Syitä on vaikka kuinka paljon, mutta niistä tärkein on ehkä se, etten ole halunnut hukuttaa itseäni masennukseen ja syömispelleilyyn. En ole halunnut miettiä, mikä tänään on mennyt pieleen, kuinka laihoiksi kaikki muut ovat pienentyneet tai nähdä yhtäkään kuvaa verille viilletyistä käsistä tai jaloista.
Kaiken tämän sijaan olen roikkunut facebookissa vaikkei siellä tapahdukaan mitään, yrittänyt hakea kesätöitä, kirjoittanut kolme maantiedon eesseetä muutamassa päivässä, nauranut itseni kipeäksi keittiön lattialla, tuskaillut vanhojen tanssien omasta tanssista ja nukkunut melkein tarpeeksi. Ei tässä ollut koko kahden viikon ohjelmani, mutta pointtina oli, että olen tehnyt asioita, jotka tekevät minut iloseksi ja onnelliseksi. Koulutehtävät ovat oma lukunsa, mutta jos on hyvällä päällä, nekin on huomattavasti helpompi saada kunnialla loppuun saakka.

Edes loska ei masenna, koska tänään on reenit! Ja vaikka kaveri mursi kätensä perjantaina ja on tänään vain katselemassa, olen silti pelottomana menossa. Cheerleading on yksi maailman vaarallisimmista lajeista, mutta työnnän pelkoni loukkaantumisesta jonnekkin syrjään, hautaan sen vaikka tuonne loskaan ja menen hyppimään muiden olkapäille!

Ps. 5 päivää vanhoihin! Miten se päivä tuli näin nopeasti? Vastahan ihailin uutta mekkoani viime toukokuussa ja en halunnut mennä harjoituksiin koulun jälkeen:D

You promise always to keep me safe

Istun huoneeni lattialla.
Minulla ei ole terää kädessä,
valot ovat päällä.
En itke,
en edes harkitse viiltäväni.
En vihaa itseäni.

Kaikkea tätä olis voinut minulta odottaa ensimmäisen lauseen perusteella.
Ei tällä kertaa.
Hymyilen, kuuntelen hyvää musiikkia,
lakkaan kynsiäni ja venyttelen.
Tekstaan Tuukalle.

Miksi olen näin iloinen?
Oletan, että iloisuus ja onnellisuus tarkoittaa tämän hetkistä tunnetilaani,
en ole aivan varma.
En muista milloin olisin ollut näin positiivisella tuulella.
Olen ollut tällainen koko viikonlopun.
Voisin oikeastaan tottua tähän!

Ei minulle ole tapahtunut mitään tavanomaisesta poikkeavaa.
Perjantai-illan ja tämän päivän olen viettänyt pitkälti reenisalilla.
Minua kehuttiin tänään!
Sain viimein heitossa tehtyä lähes kaiken oikein,
Akrobatiakin meni ihan hyvin.

Tänään kävin aamulla kirkossa.
Siellä oli paljon väkeä, koska oli piispantarkastus.
Sanokaa oudoksi, mutta viihdyn kirkossa.

Lauantaina kävin ostamassa vanhojen tansseihin kengät.
Kokeilin kotona niitä mekon kanssa.
Vaikka mekon korsetti ei mennyt niin tiukalle, kuin olisi voinut,
olin silti tyytyväinen itseeni.
Tunsin itseni kauniiksi ja laihaksi.
Ja pitkäksi, kun kerta oli korkokengät jalassa.
Nyt en malta odottaa seuraavia vanhojen reenejä, että saan tanssia kengillä!
Illan vietin nuortenillassa.
Näin vanhoja ripari-pikkusiani ja sain viettää aikaa Tuukan kanssa.

Koko viikonlopun aikana on ollut yksi negatiivinen asia.
En ehtinyt viettämään tarpeeksi aikaa Tuukan kanssa,
mutta se asia korjataan ensi viikolla.

Voisinko tottua tällaisiin viikonloppuihin?
Kolme kokonaista päivää ilman viiltelyä,
itsensä vihaamista tai jalkojen melkein verille raapimista.
Laihdutustakaan en ole ajatellut joka sekunti.
Onko tämä normaalia elämää?
Jos on, miksi olen pelännyt tätä ennen niin paljon?

If I wasn't there tonight?

En halua mennä tänään reeneihin. En kuulu sinne, mikä on kokonaan miun omaa syytä, kun oon hiljainen. Jos olisin sosiaalisempi, voisin olla osana muiden keskustelua.

En myöskään halua mennä sinne todetakseni taas kerran, että olen kaikkein huonoin. Muut ovat kehittyneet valtavasti, mutta minä teen edelleen samat virheet, kuin ennenkin. Se ei korjaannu, kuin reenaamalla. Toivottavasti paikalla olisi nostajia tällä kertaa.

Kaikesta huolimatta menen reeneihin, koska ihmiset luulevat, että olen onnellisimmillani juuri cheerleadingissa. Joskus olin, nykyään stressaan reeneihin menoa ja itkin viimeksi itseni uneen, koska miulle jäi tosi huono fiilis koko loppu päiväksi.