Miten tämä meni taas näin?

Perjantaina olin koulussa todella väsynyt. Juuri ja juuri pysyin hereillä iltapäivän tunnit, takarivissä olisi sinänsä ollut helppo nukkua. Oli pakko mennä kouluruokailuun, koska yksi ystävistäni oli tullut Ruotsista ja hänellä oli tulijaisia. Hän oli tuonut meille karkkia, jotka söimme siinä hetkessä kaikki. Hän antoi ensin kaikille muille ja minulle viimeisenä, kysyi, että otatko. Sanoin, että otan. Hän perusteli kysymystään sitten, ettei tiennyt, olenko mie "taas jollain ihme dieetillä". Voi, kumpa se olisikin vain perus dieetti. Söin loppujen lopuksi kaksi karkkia koko pussista, ahdisti muutenkin tarpeeksi, enkä halunnut itkeä bussissa.

Illalla lähdin seurakunnan leirille. Olin odottanut sitä koko päivän, kuin kuuta nousevaa. Minua kuitenkin pelotti se ruokamäärä. Leirillä on onneksi helpompi syödä, kuin koulussa. Toinen ahdistava asia oli, etten tiennyt keitä sinne tulee. Jäänkö aivan yksin, vai onko siellä joku kaverini? Noora kun ei päässyt koulun takia.
Menin sinne kaverini kyydillä, jonka sain järjestettyä vähän viime tingassa. Siellä oli onneksi muitakin ystäviäni, kavereitani ja sit niitä hyvän päivän tuttuja. Leirin eka ilta meni hyvin, vähän väsytti koko ajan kouluviikon takia. Se oli kyllä odotettavissakin.
Toisen päivänä alkoi se ruoan määrä hirvittämään. Koko ajan oli jotain. Söimme siis sen 5 kertaa päivässä, niinkuin pitäisi, mutta olen tottunut itse syömään 2-3 kertaa päivässä. Siihen verrattuna viisi on aivan likaa.

Oikeat ongelmat alkoivat silti vasta illalla. Katselimme leffaa ja menimme hartaus rataa läpi kaikki vuorollamme. Jokainen näki silti koko leffan, en selitä nyt miten se toimii, se ei liity asiaan. Yhdellä rastilla oli sitten lappuja, joille piti kirjoittaa jokin asia, joka itseä kaduttaa tai lannistaa elämässä. Mie purskahdin itkuun ja kirjotitin maagisen sanan "syömishäiriö". Onneksi rataa mentiin siis yksin, niin kukaan ei nähnyt. Seuraavalla rastilla oli lappuja, joihin piti kirjoittaa rukous jonkun tai jonkin puolesta. Kirjoitin tytöstä, joka lukee blogiani, hän on minulle todella rakas, ja toivon, että hän vielä joskus voisi nähdä, kuinka paljon hänestä välitetään. Itkin siinäkin ja en vain voinut lopettaa. Kun olin menossa seuraavalle rastille tuli kaverini vastaan, mutta kävelin vain ohi katse lattiassa. En halunnut kertoa miksi itkin.
Ystäväni meni ennen minnuu sinne radalle ja kun tulin huoneeseen, jossa katseltiin sitä leffaa, hän juoksi syliini. Hän itki hihani märäksi, mutta sitä varten täällä olen. En sanonut mitään, että miulla on paha olla, olin hänelle se olkapää, jolle voi itkeä. Kuivasin nopeasti kyyneleeni, ettei hän huomaisi. Siinä hetkessä olin tajuttoman kiitollinen, että leffaa katsellaan pimeässä. Mie en olis kyenny selittämään pahaa oloani. Enkä osa selittää vieläkään, osaan vain kirjoittaa.