"Mua kantaa vielä maa, en tarvii siihen koskaan sua"

Istun bussissa,

katselen ikkunassa juoksevia vesipisaroita.

Ensimmäinen koulupäivä kesäloman jälkeen,

hyvä ja huono päivä yhtä aikaa.

On hyvä päästä johonkin rytmiin,

saan rutiineja elämääni.

Mutta samalla epäilen vahvasti omaa jaksamistani.

Saatan romahtaa milloin tahansa.

Netissä lukkee, että miulla on 39 kurssia tänä vuonna,

en tiedä miten jaksoin viime vuonna edes 30ntä?

Sain sunnuntaina kuulla huonoja uutisia.

Tanssisalini lopettaa toimintansa.

En todellakaan halua jäädä ilman säännöllistä liikuntaa,

mutten halua mennä isoon kaupunkiin reeneihin.

Täällä meidän pikku kunnassamme kun ei ole mittään.

Miulta loppuu harrastukset kesken.

Ajotunnilla tein harjotusinssin.
En olis todellakaan päässy läpi.
Ei mitään toivoa.
Tän kuun lopussa olis oikea inssi.
Jos pääsen ens viikolla teoriakokeesta läpi.
Jos...

Miksen voi mennä vaan nukkumaan nyt?
Voisin herätä aikasin huomenna ja olla ajoissa ajotunnilla.
Kouluun meen vasta kahteentoista,
aamutunnit lintsaan ajotunnin takia.
Koulussa pitäisi sitten olla innokkaana ja aktiivisena,
heti valmiina opiskelemaan.
Miulla oli motivaatiota,
mut sit se kaikki hävis kuin sormien napsautuksella,
kun kuulin tanssisalin kohtalosta.

Haluan vain viiltää,

mutta kello on vasta kuusi.

Täytyy odottaa, että muut menevät nukkumaan.

Eli yritän sinnitellä vielä neljä tuntia...

Syömisetkin meni tänään aivan puihin.

Olin valmistautunut kouluruokailuun,

tai siis ainakin yritin.

Kotiin tullessani söin aivan liikaa,

joka sekoitti kaiken.