How can I sleep at night there's a war inside my head

Abien viimeinen koulupäivä.
Itkin viime ja toissayönä elämän tarkoituksettomuutta.
Nyt toistuu viime syksyn yksinolo,
kaikilla kavereilla on kirjoituset.
Onneksi tällä kertaa on Tuukka,
ainakin tällä hetkellä.

Kahdeksan tunnin yöunista nukuin ehkä kolme,
hyvin katkonaisesti herätessäni tunnin, joskus puolen välein.
Vanhat ovat perjantaina.
Viideltä lähtö kampaajalle ja
nukkumaan pääsee seuraavan kerran seuraavan päivän pikkutunneilla.
Jos siis noita abeja kiinnostaa viettää jatkoja, niin kuin sovittiin kauan sitten.

Kävin maanantaina kirkkain silmin ja hymy kasvoillani koululääkärillä.
Määräsi minut verikokeisiin ja sydänfilmiin,
vaikkei mitään erikoista vaikuttanut olevan.
Ehdotteli myös nuorten aikuisten poliklinikkaa,
tai jos on rahaa, voi mennä terapeutillekin,
tietty osittain Kelan maksamana.
Pakko ei ole vielä mennä minnekään,
jos tämä "hyvä kausi" jatkuu.

My heart is sinking, as I'm lifting up above the clouds

En ole edes avannut bloggeria yli viikkoon. Syitä on vaikka kuinka paljon, mutta niistä tärkein on ehkä se, etten ole halunnut hukuttaa itseäni masennukseen ja syömispelleilyyn. En ole halunnut miettiä, mikä tänään on mennyt pieleen, kuinka laihoiksi kaikki muut ovat pienentyneet tai nähdä yhtäkään kuvaa verille viilletyistä käsistä tai jaloista.
Kaiken tämän sijaan olen roikkunut facebookissa vaikkei siellä tapahdukaan mitään, yrittänyt hakea kesätöitä, kirjoittanut kolme maantiedon eesseetä muutamassa päivässä, nauranut itseni kipeäksi keittiön lattialla, tuskaillut vanhojen tanssien omasta tanssista ja nukkunut melkein tarpeeksi. Ei tässä ollut koko kahden viikon ohjelmani, mutta pointtina oli, että olen tehnyt asioita, jotka tekevät minut iloseksi ja onnelliseksi. Koulutehtävät ovat oma lukunsa, mutta jos on hyvällä päällä, nekin on huomattavasti helpompi saada kunnialla loppuun saakka.

Edes loska ei masenna, koska tänään on reenit! Ja vaikka kaveri mursi kätensä perjantaina ja on tänään vain katselemassa, olen silti pelottomana menossa. Cheerleading on yksi maailman vaarallisimmista lajeista, mutta työnnän pelkoni loukkaantumisesta jonnekkin syrjään, hautaan sen vaikka tuonne loskaan ja menen hyppimään muiden olkapäille!

Ps. 5 päivää vanhoihin! Miten se päivä tuli näin nopeasti? Vastahan ihailin uutta mekkoani viime toukokuussa ja en halunnut mennä harjoituksiin koulun jälkeen:D

You promise always to keep me safe

Istun huoneeni lattialla.
Minulla ei ole terää kädessä,
valot ovat päällä.
En itke,
en edes harkitse viiltäväni.
En vihaa itseäni.

Kaikkea tätä olis voinut minulta odottaa ensimmäisen lauseen perusteella.
Ei tällä kertaa.
Hymyilen, kuuntelen hyvää musiikkia,
lakkaan kynsiäni ja venyttelen.
Tekstaan Tuukalle.

Miksi olen näin iloinen?
Oletan, että iloisuus ja onnellisuus tarkoittaa tämän hetkistä tunnetilaani,
en ole aivan varma.
En muista milloin olisin ollut näin positiivisella tuulella.
Olen ollut tällainen koko viikonlopun.
Voisin oikeastaan tottua tähän!

Ei minulle ole tapahtunut mitään tavanomaisesta poikkeavaa.
Perjantai-illan ja tämän päivän olen viettänyt pitkälti reenisalilla.
Minua kehuttiin tänään!
Sain viimein heitossa tehtyä lähes kaiken oikein,
Akrobatiakin meni ihan hyvin.

Tänään kävin aamulla kirkossa.
Siellä oli paljon väkeä, koska oli piispantarkastus.
Sanokaa oudoksi, mutta viihdyn kirkossa.

Lauantaina kävin ostamassa vanhojen tansseihin kengät.
Kokeilin kotona niitä mekon kanssa.
Vaikka mekon korsetti ei mennyt niin tiukalle, kuin olisi voinut,
olin silti tyytyväinen itseeni.
Tunsin itseni kauniiksi ja laihaksi.
Ja pitkäksi, kun kerta oli korkokengät jalassa.
Nyt en malta odottaa seuraavia vanhojen reenejä, että saan tanssia kengillä!
Illan vietin nuortenillassa.
Näin vanhoja ripari-pikkusiani ja sain viettää aikaa Tuukan kanssa.

Koko viikonlopun aikana on ollut yksi negatiivinen asia.
En ehtinyt viettämään tarpeeksi aikaa Tuukan kanssa,
mutta se asia korjataan ensi viikolla.

Voisinko tottua tällaisiin viikonloppuihin?
Kolme kokonaista päivää ilman viiltelyä,
itsensä vihaamista tai jalkojen melkein verille raapimista.
Laihdutustakaan en ole ajatellut joka sekunti.
Onko tämä normaalia elämää?
Jos on, miksi olen pelännyt tätä ennen niin paljon?

If I wasn't there tonight?

En halua mennä tänään reeneihin. En kuulu sinne, mikä on kokonaan miun omaa syytä, kun oon hiljainen. Jos olisin sosiaalisempi, voisin olla osana muiden keskustelua.

En myöskään halua mennä sinne todetakseni taas kerran, että olen kaikkein huonoin. Muut ovat kehittyneet valtavasti, mutta minä teen edelleen samat virheet, kuin ennenkin. Se ei korjaannu, kuin reenaamalla. Toivottavasti paikalla olisi nostajia tällä kertaa.

Kaikesta huolimatta menen reeneihin, koska ihmiset luulevat, että olen onnellisimmillani juuri cheerleadingissa. Joskus olin, nykyään stressaan reeneihin menoa ja itkin viimeksi itseni uneen, koska miulle jäi tosi huono fiilis koko loppu päiväksi. 

But I'm standing on my feet

"Toi henkilö X oli paljon helpompi nostettava, kun se on lyhyempi, sirompi ja kevyempi."

"En pysty nostamaan yksin, kun on painavampi nostettava!"

"Teit taas sen saman virheen, kun aina ennenkin, se tekee tästä vaikeeta siulle ja kaikille muillekin"

"Yritä nyt saada ne kädet oikeeseen paikkaan siinä alastulossa!"

"Jos kokeillaan tolla henkilöllä X, kun se on kevyempi, sit voidaan kokeilla siulla"

"Täytyy taas tottua uuteen nousijaan ja uusiin virheisiin"

"Ei tästä tullu mitään, kun et ponnistanu tarpeeks, eihän miun kuulu tehdä mitään!"(oikeasti stuntissa voimanlähteenä olen sekä mie, että hän)

Rakastan cheerleadingia, mutten välillä voi sietää ihmisiä, jotka ovat samassa joukkueessa. En halunnut mennä tänään reeneihin, koska tiesin saavani nuo samat kommentit taas. Kaikki on aina flyerin, eli miun tai spottereiden (=ihmiset, jotka ottaa kiinni, jos rakennelma lähtee kaatumaan mihin tahansa suuntaan) vika. Nostajista osa juoksee itse pois alta, kun flyeri tippuu. Tarkoituksena olisi siis saada flyerit kiinni, ennenkuin he tippuvat lattialle asti. Nostajia sattuu huomattavasti vähemmän, vaikka he joskus ottaisivatkin meidät kiinni, kuin meitä, kun tipumme suoraan lattialle. Pienenä lohdutuksena salin lattia on mattojen peitossa, muttei se silti estä nilkkojen pyörähtämisiä, aivotärähdyksiä tai mustelmia.

"No pain, no gain" siinä meille hyvä iskulause! Meillä tarkoitan flyereitä, joita heitellään jatkuvasti ja otetaan kiinni riippuen onko alla ketään ottamassa kiinni. Onneksi olkoon niille, jotka ovat saaneet nostajat, jotka ottavat kiinni kaiken lahotessa. Ja onneksi olkoon flyereille, jotka ovat pieniä, siroja ja tarpeeksi kevyitä. Minä voisin lopettaa koko touhun. Tai laihduttaa ja reenata hulluna harjoitusten ulkopuolella, jotta olisin edes jonkintasoinen nostettava.

Kun koko tämä maailma häviää

Selvisin tämän aamuisesta terkkarin ajasta, ei onneksi tarvinnut mennä yksin.
Yritin valehdella, jättää asioita kertomatta ja kaunistella totuutta. Ne olivat tuhon tuomittuja yrityksiä, sillä Jenni ilmiantoi minut heti. Tiesin että niin käy, olimmehan sopineet asiasta aiemmin.

Hänen mielestään olen ehdottomasti ammattiavun tarpeessa ja siksi varattiin heti aika lääkärille verikokeita tms varten. Menen sinne vasta parin viikon päästä, eli tässä on nyt aikaa keräillä rohkeutta ja paranemismotivaation murusia.
Olen koko päivän kelannut mielessäni sitä käyntiä. Mietin omia ja muiden sanoja, ilmeitä ja eleitä. Löysin itsestäni ison läjän virheitä ja näin ollen sätin itseäni niistä koko psykologian tunnin. En halua mennä sinne enää takaisin, mutta kai se on pakko. Miksi olen tehnyt elämästäni näin vaikeaa?

Luulet että tästä on mahdotonta toipuu

Saanko tehdä yhden pienen viillon?
Sellaisen ihan pienen, joka paranee nopeasti.
Ei sellainen yksi pieni viilto haittaa.
Eihän?
Ei kukaan sitä huomaa.
En halua viiltää, olenhan ollut vähän niinkuin ilman koko vuoden.
Eli kokonaiset 9 päivää.
Kaivan Youtubesta soittolistan "sappy",
keskittymällä laulujen sanoihin yritän saada ajatukseni pois viiltelystä.

Olen menossa maanantaina kouluterveydenhoitajalle.
En yksin, Jenni tulee mukaan.
En muuten puhuisi sanaakaan totta.
Nyt on pakko olla rehellinen,
Jennille en ole valehdellut joten hän tietää jos valehtelen terkkarille.
Nyt kaduttaa, että olin ystävilleni rehellinen uutena vuotena.
Jos olisin vain sanonut olevani ok
ja vaihtanut vaivihkaa puheenaihetta olisin säästynyt kaikelta tältä.
Samalla tuntuu vapauttavalta.
Voin olla oma itseni heidän seurassaan,
enää minun ei tarvitse peitellä kun sattuu.
Oli kipu sitten henkistä tai fyysistä.

Katsoin itseäni peilistä tänään illalla.
"Hyi!", oli ensireaktioni.
Miten tällainen valas voi väittää itseään laihuushäiriötä sairastavaksi.
Koomista tämä lähinnä on.
Mietin enemmän ja enemmän oman vaa'an ostoa.
Nyt se alkaa kuulostaa hyvältä idealta.

Pitäisikö minun laihduttaa jollain keinolla maanantaihin mennessä?
Se on kyllä aivan toivotonta.
Viikonloppuna on leiri.
Mutta perjantaina on reenit
ja sunnuntaina voin olla iltapäivästä lähtien syömättä ja liikkua.
Onneksi terkkarikäynti on aamulla,
jolloin paino on alhaisempi kuin iltapäivällä.
Yritän epätoivoisesti olla syömishäiriöinen terkkarin silmissä.
En tiedä miksi.
Ehkä minua pelottaa, että hän vain nauraa.
"Eihän tuollaisella läskillä voi olla syömishäiriötä!"
En itsekään oikein tajua ajatuksenkulkuani.

I count the steps that you take

31.12.2013 klo 0.44
Makaan leirikeskuksen sängyllä keskellä yötä. Huonekaverini nukkuu jo sikeästi, luultavasti jo toista tuntia. Minä valvon ja taistelen vastoin haluani viillellä. Terät unohdin kotiin, mutta löysin laukustani sakset ja hakaneulan. Ne saavat kelvata parempien puutteessa.
Kelaan mielessäni kaikkia niitä asioita, jotka tein väärin tänään. Analysoin tarkasti jokaisen sanomani sanan ja moitin itseäni turhista möläytyksistä. Totean olevani huono ystävä, hirveä tyttöystävä ja kamala tytär. En muuta teekään, kuin loukkaan muiden tunteita sanoillani ja teoillani.
Olen mennyt joillain ihmeellisillä voimien rippeillä viimeiset kaksi kuukautta, mutta nyt nekin on kulutettu loppuun. Toivo paremmasta alkaa hiipua, valo tunnelin päässä pakenee yhä kauemmas ja kauemmas. Onneksi tämä kamala vuosi loppuu pian.

1.1.2014 klo 5.48
Sieltä se tuli. Jokaisen uudenvuoden ilmeisen pakollinen ohjelmaosuus:"mitä siulle Alina oikeasti kuuluu?"
Sama saarna, jonka olen kuullut näiltä kahdelta ystävältäni ja parilta muultakin. Ja kuulen uudestaan aina aika-ajoin. Kuten joka uusivuosi. Mutta kertaus on opintojen äiti, eikö niin?
Jo meidän kolmen ystävyksen fyysinen asetelma leirikeskuksen luokassa kielii, että olen yksin kahta vastaan. Tunnen olevani nurkkaan ahdistettu, kun he puhuvat kehoni pilaamisesta ja hengelläni leikkimisestä.
Tiedän jo, miten tämä päättyy. He sanovat hakevansa minulle ammattiapua, ellen sitä itse tee. Lupaan yrittää mennä kouluterkkarille ja pitkän keskustelun jälkeen he tietävät melkein kaiken. Itsemurha-ajatuksista en uskalla sanoa sanaakaan, vaikka ovathan ne jo menneitä ajatuksia.

Haluan ja en halua parantua. Kirjoitan tässä samalla kouluni kouluterveydenhoitajalle viestiä, enkä tiedä miten muotoilen asiani. Olen hänellä käynyt joskus painotarkkailussa ykkösellä, mutta valehtelin itseni ulos sieltä. Pelottaa lähettää tuo viesti, mutta parempi, että teen sen itse, kuin antaisin ystävieni tehdä saman. Toivon, että tämä johtaa johonkin... Koulun psykologille en kuitenkaan ole menossa ja en luovu unelmastani näyttää hyvältä vanhoissa. Eli painon on vähintään pysyttävä tässä, vaikken usko, että minun olisi pakko sitä alkaa nostamaankaan. Olenhan vielä normaalipainoinen.