Liian monta hoitamatonta asiaa. Kouluun pitäisi tehdä miljoona eri asiaa ja syömiset stressaa liikaa.
Olin tänään uimassa ja ahdisti aivan sairaasti, vaikka vedin vatsaa sisään aika paljonkin. Tunnen itteni laiskaks ja lihavaks, mutten tiedä mitä pitäis tehdä. Pitäis liikkua enemmän ja syödä vähemmän ja paremmin. Mutta en saa mitään aikaiseksi, jatkan vain samaa rataa, mitä olen mennyt tässä jo jonkin aikaa. Miksen osaa enää kontrolloida yhtä hyvin, kuin viime syksynä?
Se tunne, kun joku kysyy, että ootko laihtunu, on uskomaton! Koska ihmiset huomaa vasta isot muutokset ja jos joku oikeesti kysyy, sillon on oikeesti tapahtunu joku muutos!
"Flies with a broken wing, she's ever so graceful, so like an
angel,
but I see, tears flow quietly.
The struggle she's seen this spring, when nothing comes
dancing,
paying a handsome fee, and still she smiles at me.
And I can't take it, no I can't help but wonder...
Why do we sacrifice the beautiful ones?
How do you break a heart of gold?
Why do we sacrifice our beautiful souls?
Heroes of tales unsung, untold.
Sweet as an angel sings, she gives though she has none left
but the
last one, free, unhesitatingly.
And I am humbled, I'm a broken mirror, and I can't help but
wonder...
Välillä tekis mieli vaan heittää kaikki laihduttamiseen liittyvä pois mielestä ja nauttia elämästä ja olla oma itsensä ilman huolia mm. siitä, että tänään taas söin 100 kaloria liikaa. Joskus teen niin, nykyään yhä useammin. Mutta samalla yhä useammin joudun kohtaamaan itseni ja ajatukseni iltaisin ja miettiä, että mitä sitä tuli taas tehtyä. Kuulostan tosi laiskalta ja paskalta kaikkiin muihin bloggaajiin verrattuna, mutta olin joskus jopa alle 60 kg, mutta nyt en ole uskaltanut mennä vaa´alle enää kohta kuukauteen!! En vaan pysty. Ruokailut menee miten sattuu, joskus syön, joskus en, joskus syön paljon, joskus todella vähän.
En oikein itsekään tiedä mihin suuntaan olen menossa itseni kanssa, kumpa saisin sen selville, niin voisin alkaa miettiä asioita.
I think I´m gonna cry
PS: Kirjotan näköjään itelleni, 21 päivää ja 1 sivunkatselu....
En enää tiedä kelle kirjotan ja miks kirjotan. 11 päivää ja 0 sivunkatselua.
Oon vaan lihonu, enkä uskalla/halua vaa´alle. Kukaan ei anna miun laihduttaa, enkä pysty pitämään sitä niiltä salassa, vaikka yrittäisin. Tuntuu niin turhalta yrittää saada mitään pidempää tekstiä aikaseks, kun näen, ettei kukaan lue...
Olen leirillä, jossa on muutama sata muutakin nuorta. Olen yksin huoneessani, enkä halua mennä syömään. Pelottaa liikaa ne pistävät katseet ihmisten silmissä. Korvasin aterian kalorittomalla kokiksella. Ei ehkä järkevää, mutta oon vähän tyytyväinen itteeni.
Huonekaveri on jossain, eli voisin tehdä vatsoja, mutten jaksa. Olenko laiska? Ehkä sitten olen...
Ärsyttää, kun ympärillä on niin paljon kauniita, ruskettuneita LAIHOJA ihmisiä! Sitten niitten seurassa on tällanen läski pallukka, joka ei osaa ees ottaa vähän ruokaa...
Oon taas itkeny ja paljon. Turhista asioista. Tietokoneeni laturi on välillä aika oikukas ja se ei mennyt jatkojohtooni (taas). Romahdin täysin ja itkin yksin huoneessani. Lopulta sain sen sitten paikoilleen, hetken kääntelyn ja painamisen jälkeen.
Nukkumisesta ei edelleenkään tule yhtään mitään. Heräilen keskellä yötä monta kertaa. Joskus menee hetkikin, ennenkuin nukahdan uudestaan.
Ärsyttää, kun kynnet katkeilee. Eikä ne voi johtua laihdutuksesta nyt, koska syön niin paljon.
Vesi on ihana asia. Siinä ei ole kaloreita, eli sitä saa juoda jatkuvasti. Olen ottanut tavaksi ottaa aina vesipullon mukaan, mihin ikinä menenkin. Jos tulee ikinä nälkä missään, voin juoda vettä, jolloin nälkä lähtee ainakin hetkeksi. Tää on vanha kikka, mutta olen itse oppinut siihen vasta nyt.
Tajusin myös, että ensi lauantaina tulee täyteen 3 kuukautta viiltelemättä! Wuhuuu!! En ikinä uskonut, että pystyisin siihen, mutta se tarvitsi vain sen yhden kerran, jolloin oikeasti päätin lopettaa ja tahdonvoimaa. En sano, että se olisi helppoa, ei todellakaan, mutta se on sen arvoista.
Olen huomannut, että itken nykyään aivan pikkuasioista. (Se saattaa liittyä siihen, ette nukun juurikaan) Mutta jos kuuntelen kauniin ja koskettavan biisin, alan itkeä. Jos kuka tahansa puhuu jostain surullisesta aiheesta, alan itkeä.
Sinänsä tämä on positiivinen asia. Koska viime talvena-alkukeväänä en pystynyt itkemään. Se oli jotain aivan hirveää. Viiltely liittyy tähänkin. Olen oikeasti luonnostaan ihminen, joka itkee helposti, tyhmistäkin asioista. Sittenkun en voinut itkeä, vaikka kuinka halusin ja yritin, en osannut purkaa pahoja fiiliksiä mitenkään, joten tartuin veitseen, saksiin, peilinsiruun ja lopulta sheiverinterään.
En tiedä edelleenkään mikä oli syynä itkemättömyyteeni. Enkä välttämättä saa ikinä tietää. En tiedä haluaisinko saada tietää.
Tämä biisi saa minut aina itkemään, koska se muistuttaa niin monesta rakkaasta ihmisestä.
Aion nyt kirjoittaa aiheesta, josta en ole puhunut syvemmin mitään. Viiltelystä. Tätä tekstiä varten selasin läpi päiväkirjani ja aion sieltä kirjoittaa jotain, en paljoa.
Viiltelin ensimmäistä kertaa perjantaina 28.10.2011 illalla. Muistan erittäin hyvin osan tuosta illasta, osa on ollut pimennon peitossa aina. Muistan, kuinka säikähdin itseäni veitsi kädessä huoneessani, mutta siihen mennessä olin jo tehnyt jotain, enkä muista tuosta mitään. En kipua, en mikä sai minut tekemään sen, en kuinka olin päätynyt huoneeseeni keittiöveitsen kanssa. Se teksti mitä sinä iltana kirjoitin, on niin ahdistava, etten pysty lukemaan sitä kokonaan.
Tuosta illasta alkoi kierre, joka jatkui aivan liian pitkään. Seuraavat kuukaudet vain haukuin itseäni päiväkirjassani ja kerroin mitä oli päivän aikana tapahtunut, ja keksin niistä syitä, miksi olin huono ihminen, epäonnistunut, pelkuri jne. Lähes jokaisen teksin joko alussa tai aivan lopussa lukee: "sorruin, taas, olen paska." aina tuo sama. Ja jokainen teksti on todella vaikea lukea kokonaan, ei ehkä jollekin muulle, mutta itse en pysty lukemaan niitä. Tuo yllämainittu lause on helppo huomata niistä teksteistä, koska se on aina heti alussa, tai aivan viimeisenä.
Toinen asia, mikä toistuu on lause :"kukaan ei välitä, enkä kelpaa kenellekään."
Päiväkirjani sivut ovat osa riekaleisia ja sivuilta löytyy paljon veri- ja kyyneltahroja. Lisäksi laput sivujen väleissä vain lisääntyvät loppua kohden.
Haavojen peittely ei ole kivaa. Koko ajan on oltava pitkähihainen ja kesällä varsinkin se on kamalaa. Reeneissä piti esittää, että ranteessa on rasitusvamma. Yhdessä vaiheessa oli kuitenkin pakko laittaa pitkähihainen reeneihinkin, kun sidettä ei voinut vetää puoleen käsivarteen asti.
7.12.2011 lupasin näin:"Nyt se kyl oikeesti loppu. Ei enää ikinä uudestaan! Miun viiltelyt oli tässä." Pah!! Olin kokonaista 3 päivää viiltelemättä. Sitten sorruin taas.
Viiltelin joskus ranteeseeni ja nilkkaani sanoja, useimmiten vain viivoja. Jossain vaiheessa halusin saada ranteen kämmen-puolelta (miksikä sitä nyt nimittäisi) suonen rikki. Kerran melkein onnistuin. Silloin laitoin Jennille viestiä ja hän sanoi jutellessamme:"leikit hengelläs". Säikähdin ja päätin lopettaa viiltelyn, mutta en onnistunut silloinkaan. Oli maaliskuun alku.
Seuraava samanlainen säikähdys tuli, kun ystäväni uhkasi soittaa äidilleni ja kertoa kaiken. Tuolloin viiltelin päivittäin ja en syönyt lähes mitään, reenasin joka päivä, tappelin paljon ystävieni kanssa, valehtelin, olin todella alakuloinen ja ahdistunut ja koulu ei sujunut yhtään (nukuin tunneilla, en jaksanut tehdä mitään kunnolla, en keskittynyt). Se oli elämäni hirveintä aikaa. En haluaisi sitä mitenkään takaisin. Ainoa positiivinen asia oli se, että laihduin paljon. Reeneissä oli kylläkin usein aivan hirveää, kun piti pysyä pystyssä, kun olin ollut syömättä koko päivän, enkä halunnut, että kukaan saa tietää (ystäväni käyvät samassa paikassa ja he olisivat varmasti heti keksineet mistä on kyse, jos olisin pyörtynyt kesken tunnin).
Huhti-toukokuussa alkoi se parempi kausi viiltelyn suhteen. Pystyin olemaan kerran aika kauankin viiltelemättä. Sitten sorruin taas, pahasti. Rikoin sheiverini ja viilsin nilkkani sanan PAIN ja ranteeni paskimpaan kuntoon pitkään aikaan.
Huhti-toukokuu oli todella ristiriitaista aikaa, koska silloin olen kirjoittanut paljon itseni tappamiseen liittyviä lauseita. Lihoin silloin myös vähän ja halusin epätoivoisesti laihtua.
Viilsin viimeisen kerran 4.5.2012. Heitin lähes kaikki sheiverinteräni ja lasinsiruni pois. Olin ylpeä itsestäni.
Löysin vähän aika sitten kuitenkin siivotessani yhden terän lisää. Melkein sorruin. Mutta heitin senkin lopulta roskiin tekemättä mitään.
Nykyään ranteeni molemmin puolin näkyy ohuita, haalistuneita viivoja ristiin rastiin. Niitä ei kumminkaan ole onneksi puoleen käsivarteen asti. En tiedä miksi ei ranteessa olleet hävisivät lähes kokonaan ja nopeasti. Nilkassani on myös edelleen jälkiä, mutta sekä ranne, että nilkka haalistuvat koko ajan. Hitaasti, mutta varmasti. Minun ihooni jää helposti arpia, mutta olen niin vaalea, etteivät ne erotu normaalista ihonväristäni, onneksi.
Uskokaa, se ei oikeasti kannata. Se ei lievitä pahaa oloa, vain lisää sitä. Älkää ikinä aloittako! Siitä tulee kuin riippuvuus, huomasin nopeasti olevani koukussa viiltelyyn. Se oli ainoa keino, jolla sain edes hetkeksi pahan olon sivuun, mutta todellisuudessa joka ikinen viilto vain lisää sitä pahaa oloa. tein sitä oikeastaan vain sitä 5-10 minuuttista varten. Eli sitä hetkeä, kun puren hammastani tuskasta ja katselen kättäni, josta valuu verta juuri tehdystä viillosta.
Iiro tietää jäljistä. Hän ei ensin uskonut, että olisin sellainen ihminen, joka satuttaa itseään, mutta uskoi lopulta hetken asiaa sulateltuaan (meistä siis tulee luultavimmin pari, kunhan hän pääsee armeijasta).
Kulutus: 1000 (+lepokulutus)
Syöty:800
Jesss!!!
Nukuin kolmeen iltapäivällä, joten söin herättyäni, sitten lähdin melkein heti reeneihin ja tulin kotiin 5 tuntia myöhemmin, tuosta ajasta reenasin 2,5 h, toisen puoliskon ajasta istuimme ystävien kanssa ulkona ja nauroimme toisillemme. Alkuperäinen suunnitelma oli 2 tunnin reenit, mutta sitten päätin juosta kotiin, enkä pyytänyt kyytiä ystävältäni. Normaalisti kuljen reeneihin pyörällä, mutta pyörän kumi oli tänään niin tyhjä, etten uskaltanut ajaa sillä, joten menin kyydillä sinne ja juoksin takaisin. Olin tyytyväinen itseeni ja huomasin, että kuntoni on noussut todella paljon, kun vertaan yläasteen kuntooni (todella paska ja 16 lisäkiloa...) Nyt jaksoin juosta 4 kertaa pidempiä matkoja, kuin silloin. Lenkkini ovat siis sellaisia, että juoksen muutaman sata metriä, kävelen korkeintaan 5 metriä ja taas juoksen.
Oon nukkunu tosi huonosti, kuten postausajankohdista huomaa... Menen siis aikaisintaan kahden jälkeen nukkumaan ja herään sittenkun herään, useimmiten tahtomattani 10-11 aikaan aamulla. En vain pysty nukkumaan ja kuinkakohan mones ilta tämä on, kun valvon taas viiteen...? Veli herättää miut kumminkin aamulla kymmeneltä jollain turhalla asialla ja sitten en pystykään enää nukkumaan... Tänään, tai siis eilen kumminkin olin yksin kotona, joten sain nukkua niin pitkään, kuin halusin.
Kaksi ystävääni, joiden kanssa olin reenien jälkeen, eivät tienneet minusta ja Iirosta, vaikka luulin, että he olisivat kuulleet siitä, kun niin moni tietää...Se sai minut ajattelemaan taas häntä ja romahdin taas...
