Kivusta nautintoo on matkaa pelottavan vähän, jos edes sitäkään

Aion nyt kirjoittaa aiheesta, josta en ole puhunut syvemmin mitään. Viiltelystä. Tätä tekstiä varten selasin läpi päiväkirjani ja aion sieltä kirjoittaa jotain, en paljoa.
Viiltelin ensimmäistä kertaa perjantaina 28.10.2011 illalla. Muistan erittäin hyvin osan tuosta illasta, osa on ollut pimennon peitossa aina. Muistan, kuinka säikähdin itseäni veitsi kädessä huoneessani, mutta siihen mennessä olin jo tehnyt jotain, enkä muista tuosta mitään. En kipua, en mikä sai minut tekemään sen, en kuinka olin päätynyt huoneeseeni keittiöveitsen kanssa. Se teksti mitä sinä iltana kirjoitin, on niin ahdistava, etten pysty lukemaan sitä kokonaan.
Tuosta illasta alkoi kierre, joka jatkui aivan liian pitkään. Seuraavat kuukaudet vain haukuin itseäni päiväkirjassani ja kerroin mitä oli päivän aikana tapahtunut, ja keksin niistä syitä, miksi olin huono ihminen, epäonnistunut, pelkuri jne. Lähes jokaisen teksin joko alussa tai aivan lopussa lukee: "sorruin, taas, olen paska." aina tuo sama. Ja jokainen teksti on todella vaikea lukea kokonaan, ei ehkä jollekin muulle, mutta itse en pysty lukemaan niitä. Tuo yllämainittu lause on helppo huomata niistä teksteistä, koska se on aina heti alussa, tai aivan viimeisenä.
Toinen asia, mikä toistuu on lause :"kukaan ei välitä, enkä kelpaa kenellekään."
Päiväkirjani sivut ovat osa riekaleisia ja sivuilta löytyy paljon veri- ja kyyneltahroja. Lisäksi laput sivujen väleissä vain lisääntyvät loppua kohden.
Haavojen peittely ei ole kivaa. Koko ajan on oltava pitkähihainen ja kesällä varsinkin se on kamalaa. Reeneissä piti esittää, että ranteessa on rasitusvamma. Yhdessä vaiheessa oli kuitenkin pakko laittaa pitkähihainen reeneihinkin, kun sidettä ei voinut vetää puoleen käsivarteen asti.
7.12.2011 lupasin näin:"Nyt se kyl oikeesti loppu. Ei enää ikinä uudestaan! Miun viiltelyt oli tässä." Pah!! Olin kokonaista 3 päivää viiltelemättä. Sitten sorruin taas.
Viiltelin joskus ranteeseeni ja nilkkaani sanoja, useimmiten vain viivoja. Jossain vaiheessa halusin saada ranteen kämmen-puolelta (miksikä sitä nyt nimittäisi) suonen rikki. Kerran melkein onnistuin. Silloin laitoin Jennille viestiä ja hän sanoi jutellessamme:"leikit hengelläs". Säikähdin ja päätin lopettaa viiltelyn, mutta en onnistunut silloinkaan. Oli maaliskuun alku.
Seuraava samanlainen säikähdys tuli, kun ystäväni uhkasi soittaa äidilleni ja kertoa kaiken. Tuolloin viiltelin päivittäin ja en syönyt lähes mitään, reenasin joka päivä, tappelin paljon ystävieni kanssa, valehtelin, olin todella alakuloinen ja ahdistunut ja koulu ei sujunut yhtään (nukuin tunneilla, en jaksanut tehdä mitään kunnolla, en keskittynyt). Se oli elämäni hirveintä aikaa. En haluaisi sitä mitenkään takaisin. Ainoa positiivinen asia oli se, että laihduin paljon. Reeneissä oli kylläkin usein aivan hirveää, kun piti pysyä pystyssä, kun olin ollut syömättä koko päivän, enkä halunnut, että kukaan saa tietää (ystäväni käyvät samassa paikassa ja he olisivat varmasti heti keksineet mistä on kyse, jos olisin pyörtynyt kesken tunnin).
Huhti-toukokuussa alkoi se parempi kausi viiltelyn suhteen. Pystyin olemaan kerran aika kauankin viiltelemättä. Sitten sorruin taas, pahasti. Rikoin sheiverini ja viilsin nilkkani sanan PAIN ja ranteeni paskimpaan kuntoon pitkään aikaan.
Huhti-toukokuu oli todella ristiriitaista aikaa, koska silloin olen kirjoittanut paljon itseni tappamiseen liittyviä lauseita. Lihoin silloin myös vähän ja halusin epätoivoisesti laihtua.
Viilsin viimeisen kerran 4.5.2012. Heitin lähes kaikki sheiverinteräni ja lasinsiruni pois. Olin ylpeä itsestäni.
Löysin vähän aika sitten kuitenkin siivotessani yhden terän lisää. Melkein sorruin. Mutta heitin senkin lopulta roskiin tekemättä mitään.
Nykyään ranteeni molemmin puolin näkyy ohuita, haalistuneita viivoja ristiin rastiin. Niitä ei kumminkaan ole onneksi puoleen käsivarteen asti. En tiedä miksi ei ranteessa olleet hävisivät lähes kokonaan ja nopeasti. Nilkassani on myös edelleen jälkiä, mutta sekä ranne, että nilkka haalistuvat koko ajan. Hitaasti, mutta varmasti. Minun ihooni jää helposti arpia, mutta olen niin vaalea, etteivät ne erotu normaalista ihonväristäni, onneksi.
Uskokaa, se ei oikeasti kannata. Se ei lievitä pahaa oloa, vain lisää sitä. Älkää ikinä aloittako! Siitä tulee kuin riippuvuus, huomasin nopeasti olevani koukussa viiltelyyn. Se oli ainoa keino, jolla sain edes hetkeksi pahan olon sivuun, mutta todellisuudessa joka ikinen viilto vain lisää sitä pahaa oloa. tein sitä oikeastaan vain sitä 5-10 minuuttista varten. Eli sitä hetkeä, kun puren hammastani tuskasta ja katselen kättäni, josta valuu verta juuri tehdystä viillosta.

Iiro tietää jäljistä. Hän ei ensin uskonut, että olisin sellainen ihminen, joka satuttaa itseään, mutta uskoi lopulta hetken asiaa sulateltuaan (meistä siis tulee luultavimmin pari, kunhan hän pääsee armeijasta).