I will miss you so much

Miun isoisoäiti kuoli.
Sain muutama päivä sitten haasteen, mut en nyt pysty sitä tekemään loppuun.

Miksi?

4 pitkää syvää viiltoa reidessä, vieressään 3 pientä mitätöntä jälkeä.
Miksi alennuin näin alas?
Miksi olin itsetuhoinen?
Miksi vanhemmat huutavat toisilleen jatkuvasti puhelimessa, edelleen?
Miksi en laihdu?
Miksi en osaa olla onnellinen?
Miksi kaikki iloinen tuntuu teennäiseltä?
Miksi olen tällainen?
Vihaan syksyä.

Kivusta nautintoon on matkaa peolottavan vähän, jos edes sitäkään...

Istun yksin suihkun lattialla, sheiverin terä kädessäni. Tuijotan terää ja taistelen itseni kanssa. Se ei näytä suurelta ja vaikealta taistelulta. Fyysisesti istun vain suihkun lattialla ja tuijotan. Pääni sisällä on menossa World War III. Viillänkö vai en? Melkein 8 kuukautta!! Päätin sillon tehdä tästä vuoden! Luovutanko?
Painan terän reittäni vasten. Tunnen sen tutun ja turvallisen tunteen ihollani, kun terävä esine koskettaa sitä. Olen kaivannut sitä. Eieieiei, en saa mennä pidemmälle!! Nostan terän pois reideltäni ja alan itkeä. Teen saman vielä uudestaan, jonka jälkeen jään taas tuijottamaan terää kädessäni.
Itken hysteerisesti ja lasken terän alas.
Juoksen huoneeseeni, ettei kukaan näe turtuneita silmiäni.
Miten vajosin taas näin alas?

Uudet tuulet

Nyt otan itteeni niskasta kiinni ja alan oikeesti laihduttamaan! Ei enää tekosyitä, ei epäonnistumisia eikä huonoja päiviä. Tästä ei tuu tyhjää lupausta, ens kesäks oon oikeesti LAIHA. Niin laiha, ettei tarvii häpeillä omaa vartaloaan rannalla, tai vetää vatsaa sisään reeneissä.
Enemmän, kuin mitään muuta, haluan olla laiha. Piste.

Sorry

Haluan kertoa niin paljon, mutten osaa pukea ajatuksiani sanoiksi. Mutta kuvat kertovat enemmän, kuin tuhat sanaa, eiks niin?

I´m angry ´cuz I´m fat

Istun yksin keittiönpöydän ääressä. Vihaan keittiönpöytiä. Ne on tuottanu miulle niin paljon ahdistusta ja edelleen tuottaa paniikkia ja jatkuvia numerosarjoja päässäni. Nyt kuitenkin vapaaehtoisesti istun sen ääressä. En tiedä onko kukaan muu kotona, iskä tekee ehkä jotain autotallissa, luulisin. Kukaan ei ainakaan sanonut lähtevänsä mihinkään.
Olen kipeä, ei tee mieli syödä tai tehdä yhtään mitään. Päätä särkee ja joutuu niistämään jatkuvasti. Tuntuu, kun pää olisi räjähtämässä. Haluisin vaan mennä nukkumaan, mut on liian aikasta siihen.
Selaan Facebookia ja huomaan, ettei mitään ole tapahtunut. Kyllästyn siihen ja alan selaamaan pitkää listaa lukemistani blogeista. Niitä on laidasta laitaan, uskosta, elämästä, kuvia, tekstiä, yleistä höpinää, syvällistä pohdiskelua, anoreksiaa, bulimiaa, parantumistarinoita, masennusta. Osa tuntemattomien, osa kavereiden/tuttujen. Tässä menee aina vähintään 30 minuuttia, riippuen kuinka paljon ihmiset on kirjottanu/postannu. Tänään siinä menee kokonainen tunti.
Olen nyt kirjoittanut tätä postausta monta tuntia, ilman mitään suurempaa pointtia.
En halua ajatella läskiahdistustani, joka päässäni silti edelleen on jatkuvasti, kun nyt olen normaalipainon puolella. Miksi? Miksi lihoin, minä läski saamaton arvoton sika?! En edes ollut missään hoidossa virallisesti. Miten tässä näin kävi? Mutta vanhan lukijani sanoin: "tästä on suunta vain kiloja alaspäin". Pikkuhiljaa, niin kukaan ei huomaa. En oksenna, siitä on liian vaikeata päästä eroon ja yritän olla viiltämättä. Teen parhaani.
Menen sittenkin nukkumaan.

PS. eikö ookkin söpö?!

old stuff, osa 2

Hei, päätin postata tän heti, etten unohda:)
Kirjoitettu 23.5 2012 klo 0.48

Minua on sanottu sisukkaaksi ja vahvaksi, siis että jos oikeasti haluan jotain, niin voin saavuttaa sen, eikä tule välttämättä edes ongelmia... En kylläkään ole ihan samaa mieltä. Melkein päinvastoin. Miten voin olla sisukas ja vahva, jos olen epäonnistunut niin monta kertaa, vaikka tahto on ollutkin kova? Tunnustan, että jos oikeasti haluan kätkeä tunteeni ja elää, kuin mitään pahaa ei olisikaan ja esittää vahvaa onnistun siinä. Se on varmaan ainoa asia elämässäni, jossa olen onnistunut. Kätkin ne ”väärät” tunteet, eli kivun, vihan, surun, hämmennyksen jne. taidokkaasti yli 3 vuotta. En sitten tiedä mikä minuun meni, kun en enää halunnut tunteitani padota. On hyvin mahdollista, että olin pitänyt niitä niin kauan sisälläni ja niitä oli kasaantunut niin paljon, etten enää vaan pystynyt.

En ensiksi uskaltanut kertoa kenellekään, koska ne olivat ”vanhoja juttuja”, eli asioita, jotka olivat tapahtuneet aikoja sitten, ja joista en vain silloin puhunut sanaakaan. Sitten kun kerroin sille psykologille, hän katsoi minua hetken ja kysyi: ”Miksi vatvot noin vanhoja juttuja vieläkin? Unohda ne vain ja keskity tähän hetkeen.” Voikun se olisikin noin helppoa. En todellakaan vatvoisi näitä asioita, ellei niissä olisi jotain vatvomista.

Ei sitä voi vain unohtaa sitä jäätävää hämmennystä, surua, vihaa ja kipua, kun kuulet omien vanhempiesi haukkuvan toisiaan ties millä sanoilla ja mietit vieressä istuvaa pikkusiskoasi ja haluaisit vain peittää hänen korvansa ja pelastaa hänet siltä huudolta. Eikä asiaa helpottanut mitenkään se tosiasia, että tätä samaa menoa oli ilta toisensa perään. Kunnes lopulta, niin monien rikkinäisten ja rakkaiden tavaroiden (muun muassa isäni lempimuki, jonka hän itse heitti lattialle, niin, että siitä on edelleen jälki lattiassa ja niin tyhmältä kuin kuulostaakin, niin minun tekemäni magneetti, joka on edelleen rikkinäisenä jossain laatikossa) ja pahojen sanojen ja syytösten jälkeen  vanhemmat tyynen rauhallisesti aloittivat keskustelun erosta meidän kanssamme. Tämäkin keskustelu päättyi siskoni itkuun, minun raivariini, jota menin käsittelemään yksikseni ja niihin järjettömiin syytöksiin kaiken maailman jutuista, joita isäni oli kehitellyt kännipäissään. Tästä päädyttiin mummolle yöksi. Yö, jolloin en nukkunut minuuttiakaan. Vaikka vihasin isääni sillä hetkellä, mietin koko yön sitä, että missä hän on, onko hän kunnossa, lähtikö hän baariin, polttaako hän talomme. Viimeinen kysymys oli kaikkein pahin ja yritin itselleni vakuuttaa, että hän rakastaa meitä liikaa polttaakseen talomme. Silti pelkäsin. Ja vielä enemmän pelkäsin mennä seuraavana päivänä kotiin. En onneksi muista tuosta päivästä muuta, kuin äitini sanat isälleni: ”Oliko pakko? Sait lapsetkin itkemään!”. Ja tuo minun pitäisi unohtaa noin vain, ilman, että pystyn sitä kenellekään sanomaan? Olin kehityspsykologisesti vielä kaikkein pahimmassa vaiheessa tuollaiselle. Siksi varmaan olen perheemme lapsista ainoa, jolla on traumat tuosta muutaman viikon kestäneestä jaksosta ja sen jälkeisestä talon etsintä-rumbasta ja raha-asioista tappelusta.

Entä pitäisikö minun unohtaa kaikki ne huutelut, puheet, osoittelut ja katsokaa-tuota-lihavaa-katseet ? Pitäisi unohtaa, mutta noinko että ping-unohdettu? Ei sitä pysty unohtamaan, kun kuulet omalta äidiltäsi että sinulla on hieman tuota painoa liikaa. Ei sitä voi unohtaa. Sitten kun veljesi kertoo sen saman sinulle päivittäin. Tai kun saat koulussa nuo katseet ja osoittelut osaksesi. Ei sitä voi unohtaa. Voin antaa anteeksi ja päästä sen yli, mutten unohtaa.

Katselen henkarissa roikkuvaa mekkoani. Se on kokoa  42. Hävettää. Koko 42? Olin hei 14?! Voi morjens. Pitäisi pienentää se kesän juhlia varten. Kuinkakohan monta senttiä lähtee tuosta vyötärön kohdasta? Odotan innolla sitä hetkeä, kun pääsen leikkelemään ja ompelemaan nuo sivuetu-saumat uudestaan! Siinä tulee sellainen voittaja-fiilis. Olen nimittäin pienentänyt puolet vaatteistani (ne joita en heittänyt menemään aivan liian isoina) ja joka kerta, kun vedät ihan mistä saumasta tahansa sisään 4 cm tuntuu hyvältä. Ne ovat ainoita hetkiä, jolloin koen onnistuneeni. Sitten kun luon katseeni alas, jalkoihini ja vatsaani, muistan taas, miksi hyppään bussista aina 2 pysäkkiä aikaisemmin, kuin pitäisi. Ja miksi reenaan päivittäin. Ja miksi pitää taas yrittää syödä vähemmän, vaikka kuinka vatsa tai kuka tahansa huutaisi muuta.

Tänäänkin oli reeneissä sellainen tunne, että kohta polvi sanoo itsensä irti, niin kuin se on tehnyt sen seitsemäntoista (kertaa kymmenen) kertaa. Vedin silti reenit loppuun asti, ja kyllä se pysyi ihan kiltisti paikallaan loppuun asti, ja vielä kotimatkankin. Vaikka kyllä se ikuisesti rikkinäinen nivelside muistutti itsestään koko reenin ajan. Joka kyykky-hypyssä ja askel-kyykyssä vihlaisi inhottavasti ja tanssi biiseissäkin välillä sellaisina jäätävinä kipukohtauksina tuli muistutus liian reenaamisen vaarallisuudesta. Vielä kotonakin vihloo portaissa, joka askelmalla. Taitoin nilkkanikin tänään samoissa reeneissä. Taitaa huomenna tulla mielenkiintoinen juokseminen kerrosten välillä koulussa. Huomennakin on tietysti vielä reenit. Onneksi x on siellä, hän tietää, mitä pitää tehdä jos huudan ja kaadun maahan. Ennenkin ollut paikalla kun olen onnistunut saamaan jalan konkkaus-kuntoon. Ei olisi huomenna ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen kerta, kun istun avuttomana katselemassa muiden reenaamista."

PS. voin postata näitä vanhoja juttuja myöhemminkin, jos joku haluaa ja uskallan.

old stuff

Tietokoneellani on tiedostokansio nimeltään "älä koske".
Olen totellut itseäni ja antanut sen olla vähän aikaa. Siellä on paljon yöllä kirjoitettuja juttuja, kun on ollut kone auki ja olen halunnut saada kaikki ajatukset pois päästäni. useimmat ovat hyvin sekavia ja olen kirjoittanut useimmiten kuin kirjoittaisin kirjettä jollekulle, mutten tiedä kenelle.
Tänään avasin sen kansion. Löysin laulunsanoja, aforismeja ja paljon kirjoittamiani juttuja. Yhden otsikko kertoo paljon; "Kiellettyjä ruokia" toinen on "En ansaitse mitään". Usein otsikkona on vain päivä, jolloin olen kirjoittanut, kuten aloittaisin päiväkirjan.
Luin muutaman vanhan kirjoitukseni. Oikeeta päiväkirjaa en pysty lukemaan, mutta nänä ovat osittain sensuroituja, jos katson päivämäärää ja mietin mitä silloin tapahtui. Mutta mitään kaunista luettavaa en silti löytänyt. Siksi kansion nimi onkin älä koske.
Löysin muun muassa tällaisia lauseita:
"Se kuiskii minulle outoja sanoja, pelottavia sanoja. Ruoka on vihollinen, ei sitä saa kuunnella. Se yrittää vain vietellä sinua."
"”Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää”

Ystävät kaukana, seurana vain tietokone, musiikki, hiljainen talo ja ahdistus-sekoamis-angsti-masennus-ärsyynnys-väsymys-kohtaus. Ja tietysti toi sheiverin terä... En ollutkaan hävittäny niitä kaikkia. Yks oli jäänyt jonnekin piiloon. Ja nyt se kummittelee tuossa vieressä."

"Vaikka olisin 55 kiloa, olisin silti normaalipainoinen! (National Geographic-lehden taulukko) Wuhuuu, nyt ei voida sanoa, että laihduttamiseni olisi vaarallista, koska normaalipainohan on normaalia ja tervettä?!"

"Olin tänään taas reeneissä, ja loppuveneyttelyissä, kun ennen niitä lösähdettiin vaan siihen matolle selällee, miun kylkiluut näky ja tuntu! Olin niin onnellinen sen hetken, kun tajusin, ettei miun tarvii vetää ees vatsaa sisään! Mut sit se ilo loppu lyhyeen, kun tajusin, etten saa niitä enää piiloon mitenkään, kun Noora oli siinä vieressä ja se yrittää saada todistettua Tommille ja miulle, et miulla on oikeesti syömishäiriö. Nyt sillä on peruste nro. 53 varmaan..."

Haluaisin postata yhden niistä jutuista kokonaisuudessaan, mutta en aio laittaa sitä tähän, tulee muuten liian pitkä postaus.

Mutta oli minulla pointtikin tässä miksi kaivelin vanhoja arkistoja. Mikä on muuttunut? Miksen saa itseäni enään tekemään tunnin lihaskuntosarjoja joka ilta? Miksen osaa vastustaa turhaa, ylimääräistä ruokaa? 

Vastaus on kaikessa lyhykäisyydessään ilmaistavissa yhdellä lauseella (kuulostipa hienolta): Päätin unohtaa laihduttamisen, epäonnistuin ja nyt en tiedä olenko terve vai sairas, haluanko laihtua vai olla murehtimatta, työnnänkö vaikeat tunteet piiloon taas vai annanko niiden tulla taas? Lista on pitkä ja kirjoittaja laiska. 

Tämän tiedostokansion lisäksi minulla on kuvakansio nimeltään "elä kaho".

PS. Päätin juuri postata sen yhden vanhan jutun kokonaisuudessaan, ehkä huomenna.