Jotain

Olen ollut viikon leirillä isosena ilman tietokonetta, mutta silti tekstiä ja ajatuksia varsinkin on paljon. Kävin aikamoisen tunneskaalan läpi leirillä. Ärsyynnyin, ihastuin, suutuin, nauroin, rakastuin.

Rakastuin poikaan, jonka kanssa esitimme pikkuisille olevamme pari. Tämä liittyi tietokilpailuun isosista. Mutta se oli ihanaa olla eräässä näytelmässä hänen kainalossaan, kun hän piti minua kädestä, jonka jälkeen hän katsoi minuun ”rakastan sinua”-ilmeellä. Kirjoitin päiväkirjaan yhtenä iltana: ”Haluaisin vain olla hänen kainalossaan ja suudella häntä ja kuulla, että hän pitää minusta yhtä paljon, kuin minä hänestä.” En tiedä tarkkaan, onko hänellä tunteita minua kohtaan, mutta hän on eronnut kuukausi sitten vakavasta suhteesta, joten vaikka hänellä olisikin tunteita, hän ei ole valmis. Mutta ehkä vielä joskus. Elättelen itse asiassa toivoa, koska ei kukaan halua tyttöystäväkseen tällaista itsekästä, epäonnistunutta ja inhottavaa ihmistä. Sekin haluaa varmaan sellaisen tytön, joka ei ole näin rikkinäinen. Sekin haluaa tytön, joka pysyy kasassa. Tytön, joka ei viiltele ranteitaan siinä toivossa, että vielä joskus se suoni repeää. Tytön, joka hyväksyy itsensä ja on kaunis.

Hiljaisena, meikit poskillaan

hän saapuu kotiin

rikkinäisenä

haavoitettuna

rakastuneena.

Kävelee ihmisten ohi

yrittää olla huomaamaton,

näkymätön.

Paha olo piiloon,

hymy naamalle,

kaikki on hyvin,

vaikka kuinka itkettäisi.

Ei kukaan saa huomata,

ei tarvitse välittää.

”Ei ketään kiinnosta”,

hän ajattelee.

Ystävät väittävät muuta,

silti on yksinäinen.

Kuka ymmärtäisi,

kuka lohduttaisi,

kuka huomaisi,

kuka rakastaisi?

Tykkään kirjoittaa runoja, niissä voi kertoa kaiken oleellisen piiloviesteillä, vertauksilla, metaforilla. Ei tarvitse kirjoittaa suoraan. Vaikka kirjoitan paljon asioita suoraan, niin kuin nytkin.

Mie yritän usein tehdä itseni näkymättömäksi, varsinkin kun olen töissä, yritän tehdä juuri, niin kuin työnantaja haluaa, jotta hän olisi tyytyväinen minuun. En ole yhdestäkään työpaikasta saanut huonoa palautetta, muutaman rakentavan kommentin ja ehdotuksen kylläkin, mutta pelkään moitteita niin paljon, että teen kaiken ohjeiden mukaan ja olen jatkuvassa valmiustilassa. Se on fyysisesti ja henkisesti todella raskasta.

Vihaan vatsamakkaroitani. Siellä leirillä syötiin koko ajan, 5 kertaa päivässä. Kun mie syön normaalisti 2-3 kertaa päivässä. Nyt, kun piti syödä aamuisinkin, oksetti ihan sikana koko aamupäivän. Ihme kyllä, en lihonut yhtään koko leirin aikana?! Yleensä seurakunnan leireillä lihoo vähintään 3 kiloa, mutta nyt paino oli edelleen se 61 (kyllä, minun ei pitänyt sitä sanoa, mutta näköjään sanoin...). En tykkään tosta kutosella alkavalla numerolla, sen ON OLTAVA vitosella alkava numero!