"And you need to heal the hurt behind your eyes"

En muistanutkaan, kuinka kamalaa se on.
Kouluruokailut nimittäin. Kaikki katselevat toisiaan epäilevästi, ei missään nimessä puhuta kenellekään muulle, kuin omille kavereille. Me teemme ihan samoin. Olemme omassa porukassamme ja emme juttele muille.
Mie otan mahdollisimman vähän ruokaa, mutta kumminkin sen verran, etteivät he ala epäilemään. Ykkösellä nimittäin sain kuulla paljon tästä ruoan vähäisyydestä, samoin viime vuonna. Silti yritän pikkuhiljaa vähentää, niin ettei kukaan huomaisi.
En tiedä mitä teen, kun he lähtevät penkkareiden jälkeen lukulomalle ja mie jään tuonne yksin. Nykyisissä kakkosissa ei ole ainakaan vielä näkynyt ketään, jonka kanssa miulla olis juteltavaa. Minnuu pelottaa, että jään aivan yksin. Voisin kyllä olla menemättä syömään.
Pitää alkaa nukkumaan enemmän, että pysyn hereillä iltapäivän tunneillakin.

Lintsasin tänään aamutunnit ajotunnin takia,menin vasta kahteentoista. Meni paljon paremmin, kuin eilen. Ehkä mie joskus vielä saan sen kortin.
Anteeksi, on tosi sekava postaus. En saa laitettua asiaani kunnon tekstiksi. Mutten osaa olla hiljaakaan.

"Mua kantaa vielä maa, en tarvii siihen koskaan sua"

Istun bussissa,

katselen ikkunassa juoksevia vesipisaroita.

Ensimmäinen koulupäivä kesäloman jälkeen,

hyvä ja huono päivä yhtä aikaa.

On hyvä päästä johonkin rytmiin,

saan rutiineja elämääni.

Mutta samalla epäilen vahvasti omaa jaksamistani.

Saatan romahtaa milloin tahansa.

Netissä lukkee, että miulla on 39 kurssia tänä vuonna,

en tiedä miten jaksoin viime vuonna edes 30ntä?

Sain sunnuntaina kuulla huonoja uutisia.

Tanssisalini lopettaa toimintansa.

En todellakaan halua jäädä ilman säännöllistä liikuntaa,

mutten halua mennä isoon kaupunkiin reeneihin.

Täällä meidän pikku kunnassamme kun ei ole mittään.

Miulta loppuu harrastukset kesken.

Ajotunnilla tein harjotusinssin.
En olis todellakaan päässy läpi.
Ei mitään toivoa.
Tän kuun lopussa olis oikea inssi.
Jos pääsen ens viikolla teoriakokeesta läpi.
Jos...

Miksen voi mennä vaan nukkumaan nyt?
Voisin herätä aikasin huomenna ja olla ajoissa ajotunnilla.
Kouluun meen vasta kahteentoista,
aamutunnit lintsaan ajotunnin takia.
Koulussa pitäisi sitten olla innokkaana ja aktiivisena,
heti valmiina opiskelemaan.
Miulla oli motivaatiota,
mut sit se kaikki hävis kuin sormien napsautuksella,
kun kuulin tanssisalin kohtalosta.

Haluan vain viiltää,

mutta kello on vasta kuusi.

Täytyy odottaa, että muut menevät nukkumaan.

Eli yritän sinnitellä vielä neljä tuntia...

Syömisetkin meni tänään aivan puihin.

Olin valmistautunut kouluruokailuun,

tai siis ainakin yritin.

Kotiin tullessani söin aivan liikaa,

joka sekoitti kaiken.

"Ja kysyt miksi kyyneleet"

En tiedä miksi murruin taas.

Viilsin reiteen aivan liian monta viiltoa eilen illalla.

Pari niistä oli vielä aamullakin auki.

Pahinta on, ettei minnuu kaduta.

Olin jo pari kuukautta ilman.

Nyt pitäisi olla se fiilis, että miksi taas olin niin tyhmä.

Mutten tunne mitään.

Okei, reiteen sattuu fyysisesti.

Mutta tarkoitan psyykkistä puolta.

Ennen tästä alkoi oravanpyörä,

kun haukuin itseäni, että miksi viilsin.

Ja sitten tulee niin paha olo, etten enää kestä

ja viillän uudestaan.

Ja seuraavana päivänä sama uudestaan.

Mutta nyt ei tunnu miltään.

En koe järkyttävää itseinhoa tekemästäni,

ehkä en osaa enää välittää siitä mitä teen itselleni?

"Mut mekko riekaleina..."

Huusin taas äidille.

En ollut taaskaan se täydellinen tytär,

joka miun pitäisi tietysti olla.

Mutta onhan siskoni täydellinen,

ilmeisesti minunkin puolestani.
Hänhän on se,
joka käyttää vähemmän rahaa,
on rauhallisempi,
on laihempi,
on pidempi,
on se suunniteltu lapsi.

Hän on se, joka
saa parempia arvosanoja,
pääsi parempaan lukioon,
aikoo mennä yliopistoon,
osaa suunnitella,
osaa suhtautua asioihin järjellä,
osaa elää niin helevetin paremmin.

Äiti puolusti tietty heti siskoa,
kun huusin.

Koskihan asiani häntäkin.

Pitäisi kuulemma vain niellä vihansa,

ei saisi noin suuttua.

Ovien paiskomisella,
itkemisellä ja

siskon kirjan sen huoneeseen viskaamisella ei kuulemma pääse mihinkään.

Enhän mie pääse ikinä mihinkään.

Sisko jos tekee saman kysytään, että onko kaikki hyvin.

Sillä jos se suuttuu, on jotain oikeesti vialla.

Mie oon aina muka ollu se tunteellisempi,

joka näyttää ja kertoo mitä ajattelee.

Joskus mietin, että tunteeko minnuu täällä kukaan.

Asun sentään näiden ihmisten kanssa?!

Suutun kuulemma asioista, joista ei saisi suuttua.

Eli eläisimme siis kaikki paljon rauhallisemmin,

jos olisin hiljaa,
kuin kuolleet.

Summer, what's great about it???

Mökillä olo on aivan hirveää.
Nukun samassa mökissä äidin, veljen ja isäpuolen kanssa, sisko on kaverinsa kanssa teltassa.
Veli ja isäpuoli on molemmat tosi äänekkäitä nukkuessaan, kaiken lisäksi veli pyörii nukkuessaan. Ja kun nukumme kerrossängyssä, hän minun yläpuolellani, tärisee koko sänky.
Riitelin äidin kanssa eilen illalla pitkään, hän ei ymmärtänyt, kuinka voin suuttua siitä, että hän korjaa kaiken mitä sanon. Hän ei ymmärtänyt, että se satuttaa, kun aina sanotaan, että mie sanoin/tein kaiken väärin.
Nukuin sitten tänään koko päivän. Pitkin päivää äiti tuli kumminkin huutamaan korvaan, ettei koko päivää nukuta. Veli nukkui koko torstai-päivän, eikä hänelle sanottu mitään.
En jaksa enää tätä idyllisen mökkiviikonlopun leikkimistä.
Menen takaisin nukkumaan, kunhan äiti menee saunaan. Silloin ehdin nukahtaa rauhassa, ennen kuin hän tulee kiljumaan korvaani.

Haluan koulun alkavan, että saan muuta tekemistä ja ajateltavaa, kuin syöminen ja riiteleminen äidin kanssa

"I'm turning up the fire when you speak"

Mökkireissu, josta ei tullut hyvää.
Kaikki lähti jo heti aluksi käsistä, siskon kaveri tuli mukaan.
Hän on ihmisenä aivan ihana, muttakun tällaista syömisvammailijaa häiritsee se, että hän on niin ihanan siro ja pieni. Tai siis lähinnä se, että hän on ja mie en.
Kävin keskiviikkona juttelemassa Jennin kanssa, kuulostin varmaan siltä, että kaikki on hyvin. Sinä aamuna ne olikin.
Nyt ei ole enää. Vituttaa, oksettaa, masentaa. Ruokaa on tarjolla koko ajan ja sukulaisilta tulee kommentteja, kuinka on naiselliset muodot. No niin on, paitsi että "naiselliset muodot" on vain kiertävä ilmaisu sanalle läski. Ja sitä minä todellakin olen.
En jaksaisi tätä samanlaista oloa. Viime vuonna, kun oltiin about samoihin aikoihin täällä, oli aivan täysin samanlainen olo. Paitsi, että silloin tätä oli jatkunut vasta about 9 kuukautta. Nyt sitä on jatkunut vuosi ja se helvetin 9 kuukautta.

Miksen voi vain olla yhtä pieni?
 <-

Viime vuonna soitin Nooralle, mutta nyt en enää voi.

Hävettää

Hävettää.

Kutsun itseäni anorektikoksi,

mutta syön varmasti enemmän, kuin normaalit ihmiset.

Syön, vaikka vatsaan sattuu syödessäni kun en pysty syömään paljoa kerralla. 

Samalla päässäni huutaa ääni, että lopeta, sie läski laiska paska!!

Syömisen jälkeen tuntuu, että on pakko oksentaa.

En pysty tekemään mittään juuri syötyäni.

Sitäkään tunnetta ei olisi, jos en söisi.

Juttelen Jennille.

Kerron, että edelleen kirjoitan blogia.

Hän sanoi, ettei kerro siitä kenellekään,

jos annan sen osoitteen.

Mutten uskalla,

paljastaisin salaisuuksieni viimeisetkin rumat yksityiskohdat.

Pelkään hänen reaktiotaan,

mutta sydäntäni lämmittää, että joku välittää.

Noora lupasi tulla kanssani istumaan ja vaihtamaan kuulumisia tänään illalla.

Luin kuitenkin iltapäivällä Facebookista, että hän lähtikin junalla Ouluun,

yllätys ylllätys poikaystävänsä kanssa.

Hänelle kyllä on aikaa,

mutta minnuu ei ikinä ehi nähdä.

Alan luovuttaa,

pitää etsiä uusia ystäviä.

Vai olisiko parempi vain olla yksin?

Mutta hei, sain sentään vanhojen parin!

But who's gonna stop me?

I know that I'm sick

I shouldn't

But who's gonna stop me?