Everything's cool as long as I'm getting thinner

Laihdutan, viiltelen ja suutun tyhmistä asioista.

Lasken tarkkaan joka ikisen kalorin.

Huomaan, että olen ollut tässä tilanteessa aikaisemminkin.

En uskalla ajatella, milloin tämä  huomataan,

koska silloin alkaa se sama rumba,

joka käytiin jo kerran.

Ennen sitä saatan itsekseni tipahtaa täältä anoreksian pilvilinnoista.

Mutta sen ajatuksen tyrkkään hermoratojeni laitamille unohdettavaksi.

Olen rehellinen sanoessai, ettei minua kiinnosta pätkääkään,

jos joku sanoo, ettei saisi laihduttaa.

"Se on vaarallista ja pilaat elämäsi ja et saa ikinä lapsia ja ja ja...."

olen kuullut saman litanian selityksiä ennenkin.

Vanhoihin asti täytyy olla tarkkana,

jotta mekko menee ensinnäkin päälle,

mutta tärkeämpänä että se näyttää hyvältä.

Sen onnistumisesta ei ole takeita,

mutta miulla on keinoni.

Jos puhaltaa ikkunaan, mut se ei ees kuulu?

Miun piti alottaa laihduttaminen vanhoja varten samalla, kun koulut alkaa.
Kyllähän mie alotin, mut nyt, just ennen ekaa koeviikkoa kaikki hajoaa käsiin. Syön ja syön ja syön. Eikä siinä vielä kaikki, syön kaikkea, mitä ei todellakaan pitäisi. Karkkia, nuudeleita, leipää...
Pahan flunssan taki en saa liikkuakaan.
Joka aamu ja ilta katson itseäni peilistä ja mietin, että miksi tämä on näin mennyt? Vaatekaapissani on läjä vaatteita, joita en voi käyttää, koska olen liian lihava.
Odotan sitä päivää, kun voin laittaa hameen ja vartalonmyötäisen paidan kouluun. Se tulee tapahtumaan vasta, kun vatsani on tarpeeksi litteä.
Ei tää voi olla näin vaikeeta! Pitää laihtua vanhoihin mennessä vielä 7 kiloa. Tällä ruokamäärällä en pääse sinne ikinä. Reeneihinkin olis kiva päästä, ennenkun ne loppuu kokonaan.

Miksi aina näin?

Mie en enää jaksa näitä tyhjiä lupauksia. Koko kesän kuuntelin niitä ja olin niin tyhmä, että jopa uskoin ja luotin että kyllä se siitä vielä joskus.

Nyt en enää usko että vielä joskus. Mie oon tuomittu tähän. Miut on helppo hylätä, kun ajatellaan että löydän kyllä jonkun muun. Miun kanssa sovitut asiat on helppo peruuttaa, kun ajatellaan etten mie suutu ikinä mistään. Pikkuhiljaa alkaa kyllä suoraan sanoen raivostuttamaan tää toiminta. En tiedä onko ihmiset huomannu, mut miekin suutun kyllä, kun tarpeeks kauan ärsyttää. Ja varsinkin jos toistetaan jotain, mitä mie tai kukaan muukaan ei voi sietää.

Ilmeisesti ihmiset on tähän asti, varsinkin nyt lähiaikoina hyvällä omallatunnolla pettäny lupaukset. En tiedä onko tää yleinen trendi vai pelkästään minnuu kohtaa tapahtuva asia, mut kummin päin tahansa, en jaksa sitä enää.

En enää usko ihmisten tekevän asioita, ennen kun oikeesti nään että niin tapahtuu. Varsinkin jos luvataan tulla johonkin, haluan nähdä ihmisen siinä tilanteessa silloin, jotta uskoisin ja luottaisin. Ennen uskoin ihmisiin, enää en edes yritä. Siihen turhaantuu liikaa aikaa ja energiaa, kaikki aivan turhaan.

Mutta sitten rupesin miettimään, että miksi juuri miut petetään? Oonki ollu niin paska ystävä, ettei minnuu jaksa enää kukaan? Kukaan ei oo luultavasti jaksanu enää miun syömishäiriötä ja siks välttelee minnuu. En yhtään yllättyisi.

Anoreksialta terveisiä

Hei. Olen huomannut, että olen jäänyt kiinni rääkkäämisestäsi. Tai lähinnä siitä, että olen laittanut sinut rääkkäämään itseäsi.

En kadu tekojani. Päinvastoin.  Kehotan, ei  haluan, että jatkat. Kun olet päässyt hyvään vauhtiin, kerron lisäohjeita.

Et ota muiden juttuja kuuleviin korviisi, sivuutat ne ja jatkat minun ohjeideni mukaan. Minä voin tehdä sinut onnelliseksi. Vain minä.

Älä usko muita ihmisiä. He kertovat sinun olevan hyvä tuollaisena, mutta he huijaavat. He vihaavat minua ja yrittävät päästä minusta eroon. Minä muka tappaisin sinut? Pah! Tuon sinulle luonteen lujuutta ja kasvatan fyysistä kuntoasi.

Tässä vielä tarkat ohjeet, kerron lisää kunhan pääset alkuun;

1. Syö niin vähän kuin voit

2. Liiku suositeltua enemmän, joka päivä

3. Laske kalorit jokaisesta suupalasta, jota laitat suuhusi

4. Valehtele, että olet juuri syönyt ja siksi sinulla ei ole nälkä. Näin vältyt syömiseltä muiden kanssa.

5. Sotke lautanen ruoalla ja sano, että söit.

6. Pidä kirjaa syömistäsi ja kuluttamistasi kaloreista.

7. Jos sinulla on nälkä (se tunne lähtee kun pääset vauhtiin) syö jääpaloja tai juo monta lasillista vettä. Se pitää nälän poissa ilman lisäkaloreita.

8. Vältä sosiaalisia tilanteita, joissa tiedät, että syödään.

Miten tämä meni taas näin?

Perjantaina olin koulussa todella väsynyt. Juuri ja juuri pysyin hereillä iltapäivän tunnit, takarivissä olisi sinänsä ollut helppo nukkua. Oli pakko mennä kouluruokailuun, koska yksi ystävistäni oli tullut Ruotsista ja hänellä oli tulijaisia. Hän oli tuonut meille karkkia, jotka söimme siinä hetkessä kaikki. Hän antoi ensin kaikille muille ja minulle viimeisenä, kysyi, että otatko. Sanoin, että otan. Hän perusteli kysymystään sitten, ettei tiennyt, olenko mie "taas jollain ihme dieetillä". Voi, kumpa se olisikin vain perus dieetti. Söin loppujen lopuksi kaksi karkkia koko pussista, ahdisti muutenkin tarpeeksi, enkä halunnut itkeä bussissa.

Illalla lähdin seurakunnan leirille. Olin odottanut sitä koko päivän, kuin kuuta nousevaa. Minua kuitenkin pelotti se ruokamäärä. Leirillä on onneksi helpompi syödä, kuin koulussa. Toinen ahdistava asia oli, etten tiennyt keitä sinne tulee. Jäänkö aivan yksin, vai onko siellä joku kaverini? Noora kun ei päässyt koulun takia.
Menin sinne kaverini kyydillä, jonka sain järjestettyä vähän viime tingassa. Siellä oli onneksi muitakin ystäviäni, kavereitani ja sit niitä hyvän päivän tuttuja. Leirin eka ilta meni hyvin, vähän väsytti koko ajan kouluviikon takia. Se oli kyllä odotettavissakin.
Toisen päivänä alkoi se ruoan määrä hirvittämään. Koko ajan oli jotain. Söimme siis sen 5 kertaa päivässä, niinkuin pitäisi, mutta olen tottunut itse syömään 2-3 kertaa päivässä. Siihen verrattuna viisi on aivan likaa.

Oikeat ongelmat alkoivat silti vasta illalla. Katselimme leffaa ja menimme hartaus rataa läpi kaikki vuorollamme. Jokainen näki silti koko leffan, en selitä nyt miten se toimii, se ei liity asiaan. Yhdellä rastilla oli sitten lappuja, joille piti kirjoittaa jokin asia, joka itseä kaduttaa tai lannistaa elämässä. Mie purskahdin itkuun ja kirjotitin maagisen sanan "syömishäiriö". Onneksi rataa mentiin siis yksin, niin kukaan ei nähnyt. Seuraavalla rastilla oli lappuja, joihin piti kirjoittaa rukous jonkun tai jonkin puolesta. Kirjoitin tytöstä, joka lukee blogiani, hän on minulle todella rakas, ja toivon, että hän vielä joskus voisi nähdä, kuinka paljon hänestä välitetään. Itkin siinäkin ja en vain voinut lopettaa. Kun olin menossa seuraavalle rastille tuli kaverini vastaan, mutta kävelin vain ohi katse lattiassa. En halunnut kertoa miksi itkin.
Ystäväni meni ennen minnuu sinne radalle ja kun tulin huoneeseen, jossa katseltiin sitä leffaa, hän juoksi syliini. Hän itki hihani märäksi, mutta sitä varten täällä olen. En sanonut mitään, että miulla on paha olla, olin hänelle se olkapää, jolle voi itkeä. Kuivasin nopeasti kyyneleeni, ettei hän huomaisi. Siinä hetkessä olin tajuttoman kiitollinen, että leffaa katsellaan pimeässä. Mie en olis kyenny selittämään pahaa oloani. Enkä osa selittää vieläkään, osaan vain kirjoittaa.

"And you need to heal the hurt behind your eyes"

En muistanutkaan, kuinka kamalaa se on.
Kouluruokailut nimittäin. Kaikki katselevat toisiaan epäilevästi, ei missään nimessä puhuta kenellekään muulle, kuin omille kavereille. Me teemme ihan samoin. Olemme omassa porukassamme ja emme juttele muille.
Mie otan mahdollisimman vähän ruokaa, mutta kumminkin sen verran, etteivät he ala epäilemään. Ykkösellä nimittäin sain kuulla paljon tästä ruoan vähäisyydestä, samoin viime vuonna. Silti yritän pikkuhiljaa vähentää, niin ettei kukaan huomaisi.
En tiedä mitä teen, kun he lähtevät penkkareiden jälkeen lukulomalle ja mie jään tuonne yksin. Nykyisissä kakkosissa ei ole ainakaan vielä näkynyt ketään, jonka kanssa miulla olis juteltavaa. Minnuu pelottaa, että jään aivan yksin. Voisin kyllä olla menemättä syömään.
Pitää alkaa nukkumaan enemmän, että pysyn hereillä iltapäivän tunneillakin.

Lintsasin tänään aamutunnit ajotunnin takia,menin vasta kahteentoista. Meni paljon paremmin, kuin eilen. Ehkä mie joskus vielä saan sen kortin.
Anteeksi, on tosi sekava postaus. En saa laitettua asiaani kunnon tekstiksi. Mutten osaa olla hiljaakaan.

"Mua kantaa vielä maa, en tarvii siihen koskaan sua"

Istun bussissa,

katselen ikkunassa juoksevia vesipisaroita.

Ensimmäinen koulupäivä kesäloman jälkeen,

hyvä ja huono päivä yhtä aikaa.

On hyvä päästä johonkin rytmiin,

saan rutiineja elämääni.

Mutta samalla epäilen vahvasti omaa jaksamistani.

Saatan romahtaa milloin tahansa.

Netissä lukkee, että miulla on 39 kurssia tänä vuonna,

en tiedä miten jaksoin viime vuonna edes 30ntä?

Sain sunnuntaina kuulla huonoja uutisia.

Tanssisalini lopettaa toimintansa.

En todellakaan halua jäädä ilman säännöllistä liikuntaa,

mutten halua mennä isoon kaupunkiin reeneihin.

Täällä meidän pikku kunnassamme kun ei ole mittään.

Miulta loppuu harrastukset kesken.

Ajotunnilla tein harjotusinssin.
En olis todellakaan päässy läpi.
Ei mitään toivoa.
Tän kuun lopussa olis oikea inssi.
Jos pääsen ens viikolla teoriakokeesta läpi.
Jos...

Miksen voi mennä vaan nukkumaan nyt?
Voisin herätä aikasin huomenna ja olla ajoissa ajotunnilla.
Kouluun meen vasta kahteentoista,
aamutunnit lintsaan ajotunnin takia.
Koulussa pitäisi sitten olla innokkaana ja aktiivisena,
heti valmiina opiskelemaan.
Miulla oli motivaatiota,
mut sit se kaikki hävis kuin sormien napsautuksella,
kun kuulin tanssisalin kohtalosta.

Haluan vain viiltää,

mutta kello on vasta kuusi.

Täytyy odottaa, että muut menevät nukkumaan.

Eli yritän sinnitellä vielä neljä tuntia...

Syömisetkin meni tänään aivan puihin.

Olin valmistautunut kouluruokailuun,

tai siis ainakin yritin.

Kotiin tullessani söin aivan liikaa,

joka sekoitti kaiken.

"Ja kysyt miksi kyyneleet"

En tiedä miksi murruin taas.

Viilsin reiteen aivan liian monta viiltoa eilen illalla.

Pari niistä oli vielä aamullakin auki.

Pahinta on, ettei minnuu kaduta.

Olin jo pari kuukautta ilman.

Nyt pitäisi olla se fiilis, että miksi taas olin niin tyhmä.

Mutten tunne mitään.

Okei, reiteen sattuu fyysisesti.

Mutta tarkoitan psyykkistä puolta.

Ennen tästä alkoi oravanpyörä,

kun haukuin itseäni, että miksi viilsin.

Ja sitten tulee niin paha olo, etten enää kestä

ja viillän uudestaan.

Ja seuraavana päivänä sama uudestaan.

Mutta nyt ei tunnu miltään.

En koe järkyttävää itseinhoa tekemästäni,

ehkä en osaa enää välittää siitä mitä teen itselleni?