Ärsyttää, kun ympärillä on niin paljon kauniita, ruskettuneita LAIHOJA ihmisiä! Sitten niitten seurassa on tällanen läski pallukka, joka ei osaa ees ottaa vähän ruokaa...
Oon taas itkeny ja paljon. Turhista asioista. Tietokoneeni laturi on välillä aika oikukas ja se ei mennyt jatkojohtooni (taas). Romahdin täysin ja itkin yksin huoneessani. Lopulta sain sen sitten paikoilleen, hetken kääntelyn ja painamisen jälkeen.
Nukkumisesta ei edelleenkään tule yhtään mitään. Heräilen keskellä yötä monta kertaa. Joskus menee hetkikin, ennenkuin nukahdan uudestaan.
Ärsyttää, kun kynnet katkeilee. Eikä ne voi johtua laihdutuksesta nyt, koska syön niin paljon.
Vesi on ihana asia. Siinä ei ole kaloreita, eli sitä saa juoda jatkuvasti. Olen ottanut tavaksi ottaa aina vesipullon mukaan, mihin ikinä menenkin. Jos tulee ikinä nälkä missään, voin juoda vettä, jolloin nälkä lähtee ainakin hetkeksi. Tää on vanha kikka, mutta olen itse oppinut siihen vasta nyt.
Tajusin myös, että ensi lauantaina tulee täyteen 3 kuukautta viiltelemättä! Wuhuuu!! En ikinä uskonut, että pystyisin siihen, mutta se tarvitsi vain sen yhden kerran, jolloin oikeasti päätin lopettaa ja tahdonvoimaa. En sano, että se olisi helppoa, ei todellakaan, mutta se on sen arvoista.
torstai 26. heinäkuuta 2012
lauantai 21. heinäkuuta 2012
Crying for nothing
Olen huomannut, että itken nykyään aivan pikkuasioista. (Se saattaa liittyä siihen, ette nukun juurikaan) Mutta jos kuuntelen kauniin ja koskettavan biisin, alan itkeä. Jos kuka tahansa puhuu jostain surullisesta aiheesta, alan itkeä.
Sinänsä tämä on positiivinen asia. Koska viime talvena-alkukeväänä en pystynyt itkemään. Se oli jotain aivan hirveää. Viiltely liittyy tähänkin. Olen oikeasti luonnostaan ihminen, joka itkee helposti, tyhmistäkin asioista. Sittenkun en voinut itkeä, vaikka kuinka halusin ja yritin, en osannut purkaa pahoja fiiliksiä mitenkään, joten tartuin veitseen, saksiin, peilinsiruun ja lopulta sheiverinterään.
En tiedä edelleenkään mikä oli syynä itkemättömyyteeni. Enkä välttämättä saa ikinä tietää. En tiedä haluaisinko saada tietää.
Sinänsä tämä on positiivinen asia. Koska viime talvena-alkukeväänä en pystynyt itkemään. Se oli jotain aivan hirveää. Viiltely liittyy tähänkin. Olen oikeasti luonnostaan ihminen, joka itkee helposti, tyhmistäkin asioista. Sittenkun en voinut itkeä, vaikka kuinka halusin ja yritin, en osannut purkaa pahoja fiiliksiä mitenkään, joten tartuin veitseen, saksiin, peilinsiruun ja lopulta sheiverinterään.
En tiedä edelleenkään mikä oli syynä itkemättömyyteeni. Enkä välttämättä saa ikinä tietää. En tiedä haluaisinko saada tietää.
Tämä biisi saa minut aina itkemään, koska se muistuttaa niin monesta rakkaasta ihmisestä.
torstai 19. heinäkuuta 2012
Kivusta nautintoo on matkaa pelottavan vähän, jos edes sitäkään
Aion nyt kirjoittaa aiheesta, josta en ole puhunut syvemmin mitään. Viiltelystä. Tätä tekstiä varten selasin läpi päiväkirjani ja aion sieltä kirjoittaa jotain, en paljoa.
Viiltelin ensimmäistä kertaa perjantaina 28.10.2011 illalla. Muistan erittäin hyvin osan tuosta illasta, osa on ollut pimennon peitossa aina. Muistan, kuinka säikähdin itseäni veitsi kädessä huoneessani, mutta siihen mennessä olin jo tehnyt jotain, enkä muista tuosta mitään. En kipua, en mikä sai minut tekemään sen, en kuinka olin päätynyt huoneeseeni keittiöveitsen kanssa. Se teksti mitä sinä iltana kirjoitin, on niin ahdistava, etten pysty lukemaan sitä kokonaan.
Tuosta illasta alkoi kierre, joka jatkui aivan liian pitkään. Seuraavat kuukaudet vain haukuin itseäni päiväkirjassani ja kerroin mitä oli päivän aikana tapahtunut, ja keksin niistä syitä, miksi olin huono ihminen, epäonnistunut, pelkuri jne. Lähes jokaisen teksin joko alussa tai aivan lopussa lukee: "sorruin, taas, olen paska." aina tuo sama. Ja jokainen teksti on todella vaikea lukea kokonaan, ei ehkä jollekin muulle, mutta itse en pysty lukemaan niitä. Tuo yllämainittu lause on helppo huomata niistä teksteistä, koska se on aina heti alussa, tai aivan viimeisenä.
Toinen asia, mikä toistuu on lause :"kukaan ei välitä, enkä kelpaa kenellekään."
Päiväkirjani sivut ovat osa riekaleisia ja sivuilta löytyy paljon veri- ja kyyneltahroja. Lisäksi laput sivujen väleissä vain lisääntyvät loppua kohden.
Haavojen peittely ei ole kivaa. Koko ajan on oltava pitkähihainen ja kesällä varsinkin se on kamalaa. Reeneissä piti esittää, että ranteessa on rasitusvamma. Yhdessä vaiheessa oli kuitenkin pakko laittaa pitkähihainen reeneihinkin, kun sidettä ei voinut vetää puoleen käsivarteen asti.
7.12.2011 lupasin näin:"Nyt se kyl oikeesti loppu. Ei enää ikinä uudestaan! Miun viiltelyt oli tässä." Pah!! Olin kokonaista 3 päivää viiltelemättä. Sitten sorruin taas.
Viiltelin joskus ranteeseeni ja nilkkaani sanoja, useimmiten vain viivoja. Jossain vaiheessa halusin saada ranteen kämmen-puolelta (miksikä sitä nyt nimittäisi) suonen rikki. Kerran melkein onnistuin. Silloin laitoin Jennille viestiä ja hän sanoi jutellessamme:"leikit hengelläs". Säikähdin ja päätin lopettaa viiltelyn, mutta en onnistunut silloinkaan. Oli maaliskuun alku.
Seuraava samanlainen säikähdys tuli, kun ystäväni uhkasi soittaa äidilleni ja kertoa kaiken. Tuolloin viiltelin päivittäin ja en syönyt lähes mitään, reenasin joka päivä, tappelin paljon ystävieni kanssa, valehtelin, olin todella alakuloinen ja ahdistunut ja koulu ei sujunut yhtään (nukuin tunneilla, en jaksanut tehdä mitään kunnolla, en keskittynyt). Se oli elämäni hirveintä aikaa. En haluaisi sitä mitenkään takaisin. Ainoa positiivinen asia oli se, että laihduin paljon. Reeneissä oli kylläkin usein aivan hirveää, kun piti pysyä pystyssä, kun olin ollut syömättä koko päivän, enkä halunnut, että kukaan saa tietää (ystäväni käyvät samassa paikassa ja he olisivat varmasti heti keksineet mistä on kyse, jos olisin pyörtynyt kesken tunnin).
Huhti-toukokuussa alkoi se parempi kausi viiltelyn suhteen. Pystyin olemaan kerran aika kauankin viiltelemättä. Sitten sorruin taas, pahasti. Rikoin sheiverini ja viilsin nilkkani sanan PAIN ja ranteeni paskimpaan kuntoon pitkään aikaan.
Huhti-toukokuu oli todella ristiriitaista aikaa, koska silloin olen kirjoittanut paljon itseni tappamiseen liittyviä lauseita. Lihoin silloin myös vähän ja halusin epätoivoisesti laihtua.
Viilsin viimeisen kerran 4.5.2012. Heitin lähes kaikki sheiverinteräni ja lasinsiruni pois. Olin ylpeä itsestäni.
Löysin vähän aika sitten kuitenkin siivotessani yhden terän lisää. Melkein sorruin. Mutta heitin senkin lopulta roskiin tekemättä mitään.
Nykyään ranteeni molemmin puolin näkyy ohuita, haalistuneita viivoja ristiin rastiin. Niitä ei kumminkaan ole onneksi puoleen käsivarteen asti. En tiedä miksi ei ranteessa olleet hävisivät lähes kokonaan ja nopeasti. Nilkassani on myös edelleen jälkiä, mutta sekä ranne, että nilkka haalistuvat koko ajan. Hitaasti, mutta varmasti. Minun ihooni jää helposti arpia, mutta olen niin vaalea, etteivät ne erotu normaalista ihonväristäni, onneksi.
Uskokaa, se ei oikeasti kannata. Se ei lievitä pahaa oloa, vain lisää sitä. Älkää ikinä aloittako! Siitä tulee kuin riippuvuus, huomasin nopeasti olevani koukussa viiltelyyn. Se oli ainoa keino, jolla sain edes hetkeksi pahan olon sivuun, mutta todellisuudessa joka ikinen viilto vain lisää sitä pahaa oloa. tein sitä oikeastaan vain sitä 5-10 minuuttista varten. Eli sitä hetkeä, kun puren hammastani tuskasta ja katselen kättäni, josta valuu verta juuri tehdystä viillosta.
Iiro tietää jäljistä. Hän ei ensin uskonut, että olisin sellainen ihminen, joka satuttaa itseään, mutta uskoi lopulta hetken asiaa sulateltuaan (meistä siis tulee luultavimmin pari, kunhan hän pääsee armeijasta).
Viiltelin ensimmäistä kertaa perjantaina 28.10.2011 illalla. Muistan erittäin hyvin osan tuosta illasta, osa on ollut pimennon peitossa aina. Muistan, kuinka säikähdin itseäni veitsi kädessä huoneessani, mutta siihen mennessä olin jo tehnyt jotain, enkä muista tuosta mitään. En kipua, en mikä sai minut tekemään sen, en kuinka olin päätynyt huoneeseeni keittiöveitsen kanssa. Se teksti mitä sinä iltana kirjoitin, on niin ahdistava, etten pysty lukemaan sitä kokonaan.
Tuosta illasta alkoi kierre, joka jatkui aivan liian pitkään. Seuraavat kuukaudet vain haukuin itseäni päiväkirjassani ja kerroin mitä oli päivän aikana tapahtunut, ja keksin niistä syitä, miksi olin huono ihminen, epäonnistunut, pelkuri jne. Lähes jokaisen teksin joko alussa tai aivan lopussa lukee: "sorruin, taas, olen paska." aina tuo sama. Ja jokainen teksti on todella vaikea lukea kokonaan, ei ehkä jollekin muulle, mutta itse en pysty lukemaan niitä. Tuo yllämainittu lause on helppo huomata niistä teksteistä, koska se on aina heti alussa, tai aivan viimeisenä.
Toinen asia, mikä toistuu on lause :"kukaan ei välitä, enkä kelpaa kenellekään."
Päiväkirjani sivut ovat osa riekaleisia ja sivuilta löytyy paljon veri- ja kyyneltahroja. Lisäksi laput sivujen väleissä vain lisääntyvät loppua kohden.
Haavojen peittely ei ole kivaa. Koko ajan on oltava pitkähihainen ja kesällä varsinkin se on kamalaa. Reeneissä piti esittää, että ranteessa on rasitusvamma. Yhdessä vaiheessa oli kuitenkin pakko laittaa pitkähihainen reeneihinkin, kun sidettä ei voinut vetää puoleen käsivarteen asti.
7.12.2011 lupasin näin:"Nyt se kyl oikeesti loppu. Ei enää ikinä uudestaan! Miun viiltelyt oli tässä." Pah!! Olin kokonaista 3 päivää viiltelemättä. Sitten sorruin taas.
Viiltelin joskus ranteeseeni ja nilkkaani sanoja, useimmiten vain viivoja. Jossain vaiheessa halusin saada ranteen kämmen-puolelta (miksikä sitä nyt nimittäisi) suonen rikki. Kerran melkein onnistuin. Silloin laitoin Jennille viestiä ja hän sanoi jutellessamme:"leikit hengelläs". Säikähdin ja päätin lopettaa viiltelyn, mutta en onnistunut silloinkaan. Oli maaliskuun alku.
Seuraava samanlainen säikähdys tuli, kun ystäväni uhkasi soittaa äidilleni ja kertoa kaiken. Tuolloin viiltelin päivittäin ja en syönyt lähes mitään, reenasin joka päivä, tappelin paljon ystävieni kanssa, valehtelin, olin todella alakuloinen ja ahdistunut ja koulu ei sujunut yhtään (nukuin tunneilla, en jaksanut tehdä mitään kunnolla, en keskittynyt). Se oli elämäni hirveintä aikaa. En haluaisi sitä mitenkään takaisin. Ainoa positiivinen asia oli se, että laihduin paljon. Reeneissä oli kylläkin usein aivan hirveää, kun piti pysyä pystyssä, kun olin ollut syömättä koko päivän, enkä halunnut, että kukaan saa tietää (ystäväni käyvät samassa paikassa ja he olisivat varmasti heti keksineet mistä on kyse, jos olisin pyörtynyt kesken tunnin).
Huhti-toukokuussa alkoi se parempi kausi viiltelyn suhteen. Pystyin olemaan kerran aika kauankin viiltelemättä. Sitten sorruin taas, pahasti. Rikoin sheiverini ja viilsin nilkkani sanan PAIN ja ranteeni paskimpaan kuntoon pitkään aikaan.
Huhti-toukokuu oli todella ristiriitaista aikaa, koska silloin olen kirjoittanut paljon itseni tappamiseen liittyviä lauseita. Lihoin silloin myös vähän ja halusin epätoivoisesti laihtua.
Viilsin viimeisen kerran 4.5.2012. Heitin lähes kaikki sheiverinteräni ja lasinsiruni pois. Olin ylpeä itsestäni.
Löysin vähän aika sitten kuitenkin siivotessani yhden terän lisää. Melkein sorruin. Mutta heitin senkin lopulta roskiin tekemättä mitään.
Nykyään ranteeni molemmin puolin näkyy ohuita, haalistuneita viivoja ristiin rastiin. Niitä ei kumminkaan ole onneksi puoleen käsivarteen asti. En tiedä miksi ei ranteessa olleet hävisivät lähes kokonaan ja nopeasti. Nilkassani on myös edelleen jälkiä, mutta sekä ranne, että nilkka haalistuvat koko ajan. Hitaasti, mutta varmasti. Minun ihooni jää helposti arpia, mutta olen niin vaalea, etteivät ne erotu normaalista ihonväristäni, onneksi.
Uskokaa, se ei oikeasti kannata. Se ei lievitä pahaa oloa, vain lisää sitä. Älkää ikinä aloittako! Siitä tulee kuin riippuvuus, huomasin nopeasti olevani koukussa viiltelyyn. Se oli ainoa keino, jolla sain edes hetkeksi pahan olon sivuun, mutta todellisuudessa joka ikinen viilto vain lisää sitä pahaa oloa. tein sitä oikeastaan vain sitä 5-10 minuuttista varten. Eli sitä hetkeä, kun puren hammastani tuskasta ja katselen kättäni, josta valuu verta juuri tehdystä viillosta.
tiistai 17. heinäkuuta 2012
tervettä elämää...
Kulutus: 1000 (+lepokulutus)
Syöty:800
Jesss!!!
Nukuin kolmeen iltapäivällä, joten söin herättyäni, sitten lähdin melkein heti reeneihin ja tulin kotiin 5 tuntia myöhemmin, tuosta ajasta reenasin 2,5 h, toisen puoliskon ajasta istuimme ystävien kanssa ulkona ja nauroimme toisillemme. Alkuperäinen suunnitelma oli 2 tunnin reenit, mutta sitten päätin juosta kotiin, enkä pyytänyt kyytiä ystävältäni. Normaalisti kuljen reeneihin pyörällä, mutta pyörän kumi oli tänään niin tyhjä, etten uskaltanut ajaa sillä, joten menin kyydillä sinne ja juoksin takaisin. Olin tyytyväinen itseeni ja huomasin, että kuntoni on noussut todella paljon, kun vertaan yläasteen kuntooni (todella paska ja 16 lisäkiloa...) Nyt jaksoin juosta 4 kertaa pidempiä matkoja, kuin silloin. Lenkkini ovat siis sellaisia, että juoksen muutaman sata metriä, kävelen korkeintaan 5 metriä ja taas juoksen.
Oon nukkunu tosi huonosti, kuten postausajankohdista huomaa... Menen siis aikaisintaan kahden jälkeen nukkumaan ja herään sittenkun herään, useimmiten tahtomattani 10-11 aikaan aamulla. En vain pysty nukkumaan ja kuinkakohan mones ilta tämä on, kun valvon taas viiteen...? Veli herättää miut kumminkin aamulla kymmeneltä jollain turhalla asialla ja sitten en pystykään enää nukkumaan... Tänään, tai siis eilen kumminkin olin yksin kotona, joten sain nukkua niin pitkään, kuin halusin.
Syöty:800
Jesss!!!
Nukuin kolmeen iltapäivällä, joten söin herättyäni, sitten lähdin melkein heti reeneihin ja tulin kotiin 5 tuntia myöhemmin, tuosta ajasta reenasin 2,5 h, toisen puoliskon ajasta istuimme ystävien kanssa ulkona ja nauroimme toisillemme. Alkuperäinen suunnitelma oli 2 tunnin reenit, mutta sitten päätin juosta kotiin, enkä pyytänyt kyytiä ystävältäni. Normaalisti kuljen reeneihin pyörällä, mutta pyörän kumi oli tänään niin tyhjä, etten uskaltanut ajaa sillä, joten menin kyydillä sinne ja juoksin takaisin. Olin tyytyväinen itseeni ja huomasin, että kuntoni on noussut todella paljon, kun vertaan yläasteen kuntooni (todella paska ja 16 lisäkiloa...) Nyt jaksoin juosta 4 kertaa pidempiä matkoja, kuin silloin. Lenkkini ovat siis sellaisia, että juoksen muutaman sata metriä, kävelen korkeintaan 5 metriä ja taas juoksen.
Oon nukkunu tosi huonosti, kuten postausajankohdista huomaa... Menen siis aikaisintaan kahden jälkeen nukkumaan ja herään sittenkun herään, useimmiten tahtomattani 10-11 aikaan aamulla. En vain pysty nukkumaan ja kuinkakohan mones ilta tämä on, kun valvon taas viiteen...? Veli herättää miut kumminkin aamulla kymmeneltä jollain turhalla asialla ja sitten en pystykään enää nukkumaan... Tänään, tai siis eilen kumminkin olin yksin kotona, joten sain nukkua niin pitkään, kuin halusin.
Kaksi ystävääni, joiden kanssa olin reenien jälkeen, eivät tienneet minusta ja Iirosta, vaikka luulin, että he olisivat kuulleet siitä, kun niin moni tietää...Se sai minut ajattelemaan taas häntä ja romahdin taas...
lauantai 14. heinäkuuta 2012
Need you there when I cry
Oon jo kaks iltaa putkeen valvonu liian myöhään, syöny
liikaa ja itkeny ihan pikkuasioista. Nytkin kyyneleet valuvat pitkin kasvojani,
syitä on liian monta.
"I always needed time on my own
I never
thought I'd need you there when I cry
And the
days feel like years when I'm alone
And the bed
where you lie is made up on your side
When you
walk away I count the steps that you take
Do you see
how much I need you right now?
When you're
gone
The pieces
of my heart are missing you
When you're
gone
The face I came
to know is missing too
When you're
gone
The words I
need to hear to always get me through the day and make it ok
I miss you
I've never
felt this way before
Everything
that I do reminds me of you
And the
clothes you left, they lie on the floor
And they
smell just like you, I love the things that you do
When you
walk away I count the steps that you take
Do you see
how much I need you right now
When you're
gone
The pieces
of my heart are missing you
When you're
gone
The face I
came to know is missing too
When you're
gone
The words I
need to hear to always get me through the day and make it ok
I miss you
We were
made for each other
Out here
forever
I know we
were, yeah
All I ever
wanted was for you to know
Everything I'd
do, I'd give my heart and soul
I can
hardly breathe I need to feel you here with me, yeah
When you're
gone
The pieces
of my heart are missing you
When you're
gone
The face I
came to know is missing too
When you're
gone
The words I
need to hear to always get me through the day and make it ok
I miss
you"
-Avril
Lavinge, When you´re gone
Ystäväni kysyi tänään onko kaikki ok? Vastasin, että on,
olen vain vähän väsynyt. Valehtelin, mikään ei ollut ok. En ollut urheillut
koko päivänä, olin melkein onnistunut olla syömättä koko päivän, kunnes äiti
pilasi kaiken ja ajattelin vain Iiroa ja Nooraa, jota en tule näkemään
piitkään aikaan. Olisin halunnut vain itkeä siinä hetkessä, mutten viitsinyt,
joten lähdin kotiin ja itken nyt.
keskiviikko 11. heinäkuuta 2012
Confused
Olen pahoillani siitä, että painotaulukko vasemmalla ei ole oikeassa (luultavasti), koska en ole päässyt vaa´alle pitkään aikaan (=ahdistus ja paniikki).
Olen miettinyt paljon laihduttamiseen ja painoon liittyviä asioita. Jennille olen joskus kertonu niistä fyysisistä kivuista, joita äärimmilleen menevä laihdutus tuottaa, ainakin minulla. Vatsa on kipeä, päätä särkee, sairastelee koko ajan, muutenkin huonossa kunnossa olevat polvet narisevat ja kipuilevat. Hän kysyi joskus onko laihtuminen kaiken tämän arvoista?
Onko se sitten? Tuossa tilanteessa vastasin että on. Nyt en ole enää yhtä varma. Vietimme yhdessä iltaa ystävieni kanssa muutama päivä sitten. Oli paljon ruokaa ja päätin, että annan kaloreiden laskemisen, ahdistuksen ja liian ajattelun olla ja nautin. Tällä kertaa ei olisi edes tarvinnut peitellä, koska tämä porukka on se läheisin ja tietää kaiken (paitsi tämän blogin olemassaolon). Huomasin oikeasti nauttivani siitä, että sai syödä, vaikka lähes kaikki ruoka olikin sieltä kiellettyjen listalta. En ole enää varma onko laihduttaminen sen arvoista, että voisin uhrata nuo hetket ystävieni kanssa. Nyt ehkä vastaisin ei. Mutta en ole sittenkään varma. Emmie tiiä!! Liian vaikea kysymys. Haluaisin vastata ei ja haluaisin vastata kyllä.
Olen miettinyt paljon laihduttamiseen ja painoon liittyviä asioita. Jennille olen joskus kertonu niistä fyysisistä kivuista, joita äärimmilleen menevä laihdutus tuottaa, ainakin minulla. Vatsa on kipeä, päätä särkee, sairastelee koko ajan, muutenkin huonossa kunnossa olevat polvet narisevat ja kipuilevat. Hän kysyi joskus onko laihtuminen kaiken tämän arvoista?
Onko se sitten? Tuossa tilanteessa vastasin että on. Nyt en ole enää yhtä varma. Vietimme yhdessä iltaa ystävieni kanssa muutama päivä sitten. Oli paljon ruokaa ja päätin, että annan kaloreiden laskemisen, ahdistuksen ja liian ajattelun olla ja nautin. Tällä kertaa ei olisi edes tarvinnut peitellä, koska tämä porukka on se läheisin ja tietää kaiken (paitsi tämän blogin olemassaolon). Huomasin oikeasti nauttivani siitä, että sai syödä, vaikka lähes kaikki ruoka olikin sieltä kiellettyjen listalta. En ole enää varma onko laihduttaminen sen arvoista, että voisin uhrata nuo hetket ystävieni kanssa. Nyt ehkä vastaisin ei. Mutta en ole sittenkään varma. Emmie tiiä!! Liian vaikea kysymys. Haluaisin vastata ei ja haluaisin vastata kyllä.
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Friends and food, too much food
Kesän huono puoli on kaikenmaailam juhlat. Ensin juhlitaan juhannusta, sitten rippijuhlia, synttäreitä, taas synttäreitä. Ja kaikissa liikaa kiellettyä ruokaa. Kaiken tämän lisäksi olin Eevillä yötä, ja hän tietää laihdutuksestani, ja on sitä vastaan. Hän päätti sitten, että popcornit ovat normaaleja (ei light-versiota) ja että syödään muutenkin kaikkea mahdollsita, mikä löytyy kiellettyjen ruokien listaltani. (Hän tai kukaan muu ei tiedä listasta, mutta hän tietää, etten voi sietää juuri niitä ruokia suurten kalorimäärien takia)
Menin Eeviltä suoraan vanhan kaverini synttäreille, jossa oli sitten lisää ruokaa ja piti taas esittää, että syön normaalisti, eli ei kun taas ruokaa. Miksi juhlissa täytyy aina syödä?!
Olen onnellinen siitä, että näen Iidan pitkästä aikaa! Näimme viimeksi jouluna ja se on aivan liian pitkä aika. Hänen kanssaan on ihanaa viettää aikaa, kun olemme aivan samalla aaltopituudella, ymmärrämme toisemme puolesta sanasta ja vaikka olisimme olleet vuoden erossa tuntuu kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.
Tommi sanoi äsken facebookissa, että minusta näki perjantaina, että kaikki ei ollut hyvin. Olin kuulemma omissa maailmoissani aina välillä ja hymyillessäni silmistäni puuttui tietty pilke. Mutta sen toivottavasti huomaa vain läheinen ystävä. Olen harjoitellut feikkihymyä kauan ja olen mielestäni aika hyvä siinä.
Tässä tulee nyt vähintään muutaman päivän postaus-tauko (ei sinänsä, en kirjoitakaan joka päivä, mutta jos kommentoitte, julkaisemisessa saattaa kestää). Taukoni voi venyäkin, riippuu vähän sukulaisista, siitä, kuinka paljon saan omaa aikaa.
Menin Eeviltä suoraan vanhan kaverini synttäreille, jossa oli sitten lisää ruokaa ja piti taas esittää, että syön normaalisti, eli ei kun taas ruokaa. Miksi juhlissa täytyy aina syödä?!
Olen onnellinen siitä, että näen Iidan pitkästä aikaa! Näimme viimeksi jouluna ja se on aivan liian pitkä aika. Hänen kanssaan on ihanaa viettää aikaa, kun olemme aivan samalla aaltopituudella, ymmärrämme toisemme puolesta sanasta ja vaikka olisimme olleet vuoden erossa tuntuu kuin olisimme nähneet viimeksi eilen.
Tässä tulee nyt vähintään muutaman päivän postaus-tauko (ei sinänsä, en kirjoitakaan joka päivä, mutta jos kommentoitte, julkaisemisessa saattaa kestää). Taukoni voi venyäkin, riippuu vähän sukulaisista, siitä, kuinka paljon saan omaa aikaa.
lauantai 30. kesäkuuta 2012
Meikit valuvat pitkin kasvojani ja haluaisin pois
Automatka, feikkihymy, automatka, itku.
Olosuhteista johtuen miusta ja Iirosta ei tule mitään, ainakaan nyt. En halua/pysty kirjoittamaan enempää. Se veitsi kummittelee tuossa pöydällä.
Haluaisin nyt vain hautautua maan alle, koska syömiset ei menny yhtään suunnitelman mukaan tänään ja hävettää, että epäonnistuin taas.
En nyt pysty kiroittamaan oikein mistään mitään pidempää tai syvällisempää teksitä, koska itken yksin ja miekit valuvat pitkin naamaani. Menen nyt nukkumaan ja haluaisin herätä vasta ensi viikolla, mutta pakko olla huomenna aamulla klo 8.00 ylhäällä...
Olosuhteista johtuen miusta ja Iirosta ei tule mitään, ainakaan nyt. En halua/pysty kirjoittamaan enempää. Se veitsi kummittelee tuossa pöydällä.
Haluaisin nyt vain hautautua maan alle, koska syömiset ei menny yhtään suunnitelman mukaan tänään ja hävettää, että epäonnistuin taas.
En nyt pysty kiroittamaan oikein mistään mitään pidempää tai syvällisempää teksitä, koska itken yksin ja miekit valuvat pitkin naamaani. Menen nyt nukkumaan ja haluaisin herätä vasta ensi viikolla, mutta pakko olla huomenna aamulla klo 8.00 ylhäällä...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)